Mä oon keksinyt, miksi tunnen niin korkean muurin itseni ja akateemisuuden välissä. Ei kyse tietenkään ole opiskelusta tai tiedosta itsestään, kyse on ilmapiiristä ja ihmisistä. Enkä mä tietenkään tiedä sitäkään, millainen ilmapiiri yliopistoilla vallitsee. Kyse on ihmisistä ja ihmisten tavoista kertoa. Eikä sittenkään tietenkään kaikista akateemisista ihmisistä, vaan nimenomaan niistä muutamista kohtaamistani ihmisistä, jotka tuntevat suurta tarvetta mainostaa akateemisuuttaan. Eivät kaiki tunne.
Mä ymmärrän kyllä, miksi he tuntevat. Ymmärrän, että juuri sillä tietyllä tavalla ajattelevat ja kertovat ihmiset löytävät kotinsa ja kaltaisiaan juuri niistä ympyröistä. Mutta se juuri tietty tapa on samalla se tekijä, jota mun on vaikea ymmärtää, johon on vaikea samaistua ja jonkalaiseksi en itse tahdo tulla.
Joidenkin korvissa analyyttisyys ja asiallisuus kuulostavat objektiivisilta, mutta mun korvissani ne kuulostavat kylmiltä ja tärkeileviltä. Mä inhoan sitä, kun huomaan omassa puheessani opettavan ja analyyttisen soinnin. Tahdon vain kysellä, en koskaan opettaa.
Sanojen täsmällisesti määritellyillä merkityksillä voi olla paikkansa väitöskirjatilaisuudessa, mutta ei sosiaalisuudessa. Sosiaalisuudessa merkittäviä ovat sanojen sävyerot ja syyt sille, miksi juuri sellaisen sävyn sisältävät sanat on koettu parhaiksi valita. Merkitäviä ovat luodut tunnelmat ja käytetyt tunnesanat, sekä suorat, että tunteisiin vetoavat ylisanat. Sosiaalisuus on oman kokemuksen jakamista, ei faktatiedon siirtämistä.
Lähes kaikki mua lähellä olevat ihmiset ovat jollain tavalla luovia. Mä koen kodikseni ympäristön, jossa ei yritetä opetella täsmällisyyttä, vaan rikkoa sitä uusin keinoin, saada aikaan jotain ihan muuta kuin alkutekijöistä olisi voinut olettaa. En halveksu loogisuuden merkitystä yhteisen ymmärryksen luomisen taustalla, en vain koe, että sen pitäisi olla kaikki. En tahdo rajata maailmaani siihen, mikä on, vaan kurottaa kaikkialle, mitä se voisi olla.
En tahdo tulla atominhalkojaksi, mutta silti olen kiinnostunut siitä, mitä atominhalkaisija on saanut selville. Tieto sellaisenaan on kiinnostavaa. Mua vaan pelottaa mennä sen atominhalkojan luo kyselemään tyhmiä, jos vastassa on sellainen tunnekylmyyden seinä, joka mun mielessäni tiedeyhteisöjä ympäröi.
13 kommenttia
martin
7.7.2008 15:17
Olen vähän surullinen tämän kirjoituksesi takia. Ethän Sinä ole pelkästään yhteisön määrittelemä. Kyse on vuorovaikutuksesta. Senpä takia kuvaamasi tila (minusta prosessi) ei ole joko - tai, vaan sekä - että. Etkö voisi tuntea ja tahtoa näin?
Akateemisuus (jos haluamme käyttää sanaa) on sitä, mitä sen haluaa olevan. Se voi olla älyn ja tunteen riemuvoittoa, tapa, jossa kokonaisuus täyttää olemisen, jotai, jossa uusi elämä purkautuu esille. Analyyttisyys on vaillinaista ihmisyyttä ilman synteesiä. Tutkimusta ei voi tehdä ilman ihmisyyden kontekstia.
Mary Bell
7.7.2008 22:04
En ihan ymmärrä mitä tarkoitat täsmällisyydellä? Tai sitä miten täsmällisyys (ainakin se miten minä sen nyt tässä tulkitsin) olisi jollain muotoa luovuuden vastakohta?
Massa
8.7.2008 10:12
Ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoitat. Joskus jopa Masa ymmärtää jotain.
kesäpoika
8.7.2008 12:32
Entisessä elämässäni olin tohtoriperheessä sijaislapsena. Siellä ei saanut sanoa "saattaa olla", sillä se ei oikeastaan tarkoita mitään. Piti sanoa kyllä tai ei tai en tiedä. En tiedä oli myös huono vastaus, sillä väitöskirjatilaisuudessa niin ei saa sanoa, se antaa hyvin huonon vaikutelman. Mä en koskaan ymmärtänyt, miksi viisitoistavuotiaan pitää aamiaspöydässä puhua kuin tohtoriksi väittelevän tilaisuudessaan, mutta siinä elämässä oli paljon muutakin perfektionistista, mitä en ymmärtänyt.
Jotkut asiat linkittyvät alitajuisesti tunnetasolla niin vahvasti yhteen, että niistä on vaikea irrottaa.
Perfektionismi on varmasti tärkeä asia tohtoriksi väitellessä, mutta mun on hyvin vaikea tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka blokkaavat sosiaalisuudestaan pois kaiken inhimillisen ja luettelevat faktoja. Ja ennenkaikkea niiden ihmisten kanssa, joiden mielestä inhimillisyyden kieltäminen on ainut ja oikea tapa kommunikoida. Niiden ihmisten kanssa, joiden mielestä mitä tahansa voi sanoa, jos se on faktaa. Vaikka että sinun nenäsi on länsimaisen kauneuskäsityksen vastainen.
Mä pidän täsmällisyyden vaatimusta luovuuden kuolemana, jopa vapauden kuolemana. Mä tahdon voida sanoa, että tänään lumi oli vastahankaista, ei tahtonut taipua palloiksi lapasissa ja tuuli oli ilkeä. Tahdon sanoa niin, vaikka täsmällisesti ottaen lauseen väitteet ovat puutaheinää. Tohtori ei varmasti toipuisi koskaan tuollaisen lausahduksen kuulemisesta.
martin
8.7.2008 13:51
Kesäpoika!
Armoa! Sitä pyydän Sinulle.
Kyseisen tohtoriperheen tarkoitus saattoi olla (!!!) hyvä. En tosin pidä itse siitä alkuunkaan, en ollenkaan.
Olen pohtinut ilmaisua useasti. Ajatukseni ovat lähteneet juuri samasta täsmällisyyden ja luovuuden vastakkaisuudesta. Onko ilmaistava täsmällisesti vai annettava vihjeitä (jotta monimerkityksellinen pitää tekstiä avoimena, elossa)? Kysymys on pohtimisen arvoinen. Tosin en näe sen olevan minun mielestäni ongelman ytimessä. Minusta ilmaiseminen sinänsä on rajaamista, jotain, jossa kuolee jotain. Tosin voi syntyäkin.
"Tulkoon valo!" (ja pimeys kuoli ...).
Missä määrin kohtaaminen on mahdollista? Koko valtava assosiaatioiden joukko voi kuitenkin olla toisen hyödyksi, vaikka ei ole ajatuksina yhtä ja samaa toisen ajatuksien kanssa. Ja valossa olemme yhtä. Riemuitsen kanssasi!
Tuulenhenkäykset tanssivat teillä ja turuilla.
Mary Bell
8.7.2008 19:20
Minulle täsmällisyys ja luovuus eivät ole mitenkään vastakkaisia asioita. Oikeastaan päinvastoin. Mutta täsmällisyys sallii olla tietämättä, täsmällisyydessä "saattaa olla", ja sen mukaan voi sanoa että nenäsi on länsimaisen kauneuskäsityksen vastainen. Minusta luovuus alkaa täsmällisyydestä, ei kumoa sitä.
arosusi
8.7.2008 22:13
Ehkä tässäkään asiassa yleistäminen ei ole paikallaan. Yleisen suhtautumisen luominen "akateemisuuteen" on hassua jo senkin vuoksi, että akateemisen koulutuksen saa tätä nykyä käsittääkseni jo lähes puolet ikäluokasta. Nämä kaikkiko, tai edes suurin osa, ovat sinulla muurin takana?
Pätevän nykytohtorin uskoisin sanovan useammin "saattaa olla" kuin "on", ainakin mitä tutkimukseensa tulee.
Akateemiset ihmiset ehkä oppivat puhumaan asioista eri sanoilla kuin ei-akateeminen. Ehkä he myös arvostavat ei-akateemista ihmistä enemmän käsitteiden formaalia määrittelemistä ennen asioista väittelemistä. Mutta nämä pinnalliset erot tuskin muuttavat sitä sisintä aitoa ajatusmaailmaa. Ei kannata pelätä oman tietonsa syventämistä - kaikki kunnia mutu-ajattelulle ja omalle päättelylle sekä omista tunteista tehdyille yleistyksille toisista ihmisistä, mutta jossain se raja niiden kanssa tulee.
Yliopiston tunnelma on varmaan monella tavalla omanlaisensa. Mutta lopulta tunnelma on kuin missä tahansa paikassa, missä nuoret aikuiset etsivät itseään: villejä bileitä, omien valintojen kyseenalaistamista, onnistumisen elämyksiä, henkistä kasvua...
martin
8.7.2008 22:41
Kysymys, minkä suhteen täsmällinen, on tärkeä tässä yhteydessä. Mary Bellin täsmällisyys piirtää tarkat rajat, jotka hänen mielestään ovat luovuuden perusta. Minä itse näen luovuuden perustan tyhjyydessä, autiudessa, jossa luoja luo. Luovuus ei tiedä, se "on" ja vihjaisee muille. Luovuus on elävää ja itse elämää. Täsmällisyys on hetken kuollut, haalea kuva.
Luominen pitää sisällään varjot ja loan. Eivät ne ole omiaan kuin vain luovan tahdon tahdosta. Täsmällisyys edellyttää luomista.
Mary Bell
9.7.2008 00:01
Nyt Martin taisit tulkita kommenttini hieman turhan yksioikoisesti.
martin
9.7.2008 00:56
Niinkö?
kesäpoika
9.7.2008 20:14
Arosusi, jos luit mun kirjoitukseni niin huomaat kyllä, että en mä yleistänyt missään vaiheessa, vaan kerroin miltä musta tuntuu, ja sen, että se miltä musta tuntuu on yksittäisten tapausten aiheuttamaa opittua ennakkoluuloa, jonka tunnistan ennakkoluuloksi itsekin. Juuri siksi mietin sitä.
kesäpoika
9.7.2008 21:56
..jatkan vielä..
Kun alan tarkemmin ajatella, niin tosi moni mua lähellä oleva ihminen opiskelee korkeakoulussa tai yliopistossa tai toimii ammatissa, joka edellyttää edellämainittua. Ei se yleensä pyöri mun mielessäni, päin vastoin. Koska mun mielessä pyörivät aivan toisenlaiset asiat, on ura ja koulutus keskustelussa useammin toisen, eikä mun aloittama aihe. Mä puhuin nimenomaan omista kokemuksistani ihmisistä, jotka kokevat oman (ja toisten) akateemisuuden hyvin tärkeäksi asiaksi, jopa arvoksi, en kaikista akateemisen koulutuksen saaneista. Ja sittenkin sanon vain, että tietty tapa ilmaista asioita, jonka oon omien kokemusteni pohjalta liittänyt osaksi "objektiivisuuden tavoittelua", kuulostaa musta kylmältä. Mä reagoin siihen, kuten kylmään kohteluun, ja se aiheuttaa yhä syvempää kylmyyttä. Niiden ihmisten oikeasta tunne-elämästä mä en tiedä tietenkään mitään, ja on vaikea tietää asioista joista toinen ei puhu, vaan totesin, että mun on vaikea tulla heidän kanssaan toimeen. Mun toimeentulemiseni ja heidän todellinen luonteensa eivät tietenkään ole sama asia.
Eikä mun blogini koskenutkaan akateemisten ihmisten ominaisuuksia sellaisenaan, vaan sitä, että mietin, voinko löytää omaa lokeroani heidän keskellään.
Mua on aina harmittanut yleistäminen. Kuten se, että koska jotkut - mun näkökulmastani - hurahtaneet ihmiset kutsuvat itseään uskoviksi, leimataan kaikki itseään uskoviksi kutsuvat hurahtaneiksi. Tietysti on epäreilua leimata kaikki objektiivisuuteen pyrkivät tavoitteet huonoiksi siksi, että jotkut ovat nimenneet omat - minun mielestäni - huonot tavoitteensa objektiivisuuteen pyrkiviksi. Tiedostan ristiriidan, mutta se elää mussa tunnetasolla silti. Sellaiset sanat kuin väitöskirjatilaisuus ja taloustieteen tohtori saavat mun karvani nousemaan pystyyn aina kun kuulen ne.
Kaikilla on omat ennakkoluulonsa. Tämä on minun.
millikan
10.7.2008 12:13
...hassua, minulle taas akateemisuus sisaltaa valtavasti "saattaa olla" lauseita, ennemminkin se on sita etta valtellaan kylla/ei-julistuksia kun moiset vaativat valtavasti reunahuomautuksia kuinka asia on tietylla tavalla paitsi jos olosuhteet ovatkin noin ja noin. Suoran vastauksen saaminen voi joskus olla hyvinkin vaikeaa, kun mahdollisuuksia on niin valtavasti...