Mä luulen aika monen erilaisuutta kaihtavan homon tuntevan erilaiset seksuaalisuuden toteuttamistavat uhaksi niiden syntisen leiman vuoksi. Helposti tulee ajatelleeksi, että irtoseksi on valinta käyttäytyä moraalittomasti. Mutta miten pitkälle se todella on valinta? Tietenkin jokainen teoriassa päättää aina, harrastaako seksiä vai ei, ja jos niin missä, miten ja kenen kanssa. Homona pitäisi toisaalta ymmärtää sekin, että se, mistä ja kenestä pitää ei ole mikään suora valinta, vaan siihen vaikuttavat paljon monimutkaisemmat tekijät. Valinta on ainoastaan se, toteuttaako halujaan vai eikö toteuta. Eikä ihan yksinkertainen valinta ole sekään. Selibaatti ei kertakaikkiaan sovi kaikille. Miksi kieltäytyä jostain, mitä oikeasti kaipaa, jos sen toteuttaminen ei loukkaa kenenkään oikeuksia?
Puskaseksiä voivat käydä harrastamassa sellaisetkin miehet, jotka vain kaipaavat seksiä ja kokevat sen helpoksi tavaksi. Sellainen ihminen todella valitsee, sillä jokin toinenkin paikka tai tapa voisi olla hänelle aivan samanarvoinen. Toisaalta on aina niitäkin, jotka pitävät nimenomaan seksistä ulkona, nimenomaan ryhmäseksistä, nimenomaan anonyymistä seksistä, ja jotka valitsevat vain sen, toteuttavatko itseään vai pidättäytyvätkö. Joillekin pidättäytyminen voi olla oikea vaihtoehto, jollekin se voi aiheuttaa samanlaista angstia kuin itsensä kieltäville kaappihomoille aiheutuu julkihomoista.
Kun olen itse ollut elämästäni sinkku vain muutaman kuukauden sen jälkeen kun kasvoin seksuaalisuuteeni, olisi helppo tuomita irtoseksin harrastajat moraalittomina. Pitää sitä syntisyytenä, johon Minä en Koskaan Sortuisi. Mutta eihän se olisi totta. Mä elän parisuhteessa, koska nimenomaan tahdon elää parisuhteessa, ja sitä haluani oon toteuttanut niin estottomasti, etten ole ehtinyt sinkkuna vanheta. Elän parisuhteessa myös siksi, että mulla on käynyt hyvä tuuri ja olen aina vetänyt puoleeni nimenomaan sitoutumishaluisia kundeja. Mutta siitähän mun pitää olla kiitollinen, ei ylpeilevä. Kun kaikista sitoutumishaluistani huolimatta oon ehtinyt sänkyyn kuitenkin jo kahdentoista kundin ja miehen kanssa, en edes uskalla ajatella, miltä seksitilastoni näyttäisivät, jos olisin koko tämän ajan ollut sinkku. Tai miltä ne näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua, jos en vieläkään olisi löytänyt ketään. Miltä minä näyttäisin moraalinvalvojien silmin, jos olisin sinkkuna sekstaillut yhtä usein kuin nyt oon parisuhteessa?
Sinkkuus voi olla valinta, parisuhde ei koskaan ole pelkästään sitä. Siihen kun tarvitaan kaksi.
Jotkut ihmiset voivat elää seksittä helposti, joillekin se on valtavan vaikeaa. Tärkeintä on tunnistaa se, mitä todella haluaa ja mitä todella tarvitsee. Olisi paljon enemmän väärin sitoutua monogamiseen parisuhteeseen siksi, että niin on "oikein" tehdä, vaikka oikeasti ei muuta haluaisi kuin olla villi, vapaa ja etsiä kokemuksia. On paljon parempi, että vapaudenkaipuuta kokevat vapautuvat keskenään, kuin pakottaa heitä parisuhteeseen. Silloin uhreja olisivat suhteen molemmat osapuolet.
Yleiseen irtoseksin ihailuun en usko. Sellaiseen, joka ajaisi vastaavasti pusikoihin ne, jotka eivät sinne emotionaalisesti sovi. Jokainen voi kuitenkin todella tuntea vain itsensä, siksi ulkopuolinen ei voi tuomita kenenkään toisen tekoja. En minä voi tietää, kuka on pusikossa tai homosaunassa silkkaa moraalittomuuttaan, kuka vapauden huumassa ja kuka siksi, että se on hänen todellinen luontonsa, valitsematon ja pyytämättä itseen kasvanut.
Miten voisin arvottaa muiden motiiveja, kun en tunnista edes omiani?
Se, että mun haluni ja himoni ovat aika peruskamaa, ei tee musta erityisen moraalista. Sehän tekee musta nimenomaan estottoman omien halujeni toteuttajan, jonka pitäisi ymmärtää sama muissa. Jostakusta sama käytös voi tehdä moraaliin uskovan kieltäytyjän, mutta eikö muiden tuomitseminen siitä, mitä itsekin haluaisi, mutta ei voi itselleen sallia, ole lopulta pelkkää kateutta ja estoisuutta?
