Demokratia kuulostaa nopeasti selitettynä hienolta, tasa-arvoiselta ja kaikki huomioivalta. Mutta eikö juuri demokratiassa päätöksiä tehdä mutu-pohjalta, äänestetä sitä, mitä on markkinoitu parhaiten, monien asiasta välittämättömien ja siitä mitään tietämättömien ihmisten kertoillessa omia mielipiteitään? Demokratiassa, aivan samoin kuin diktatuurissa ratkaisee mielipide, eikä fakta.
Homot ovat pitkään olleet demokratian uhreja.
Mua kiehtoo ihmisten väliset suhteet ja roolit. Sosiaalisuus on niin monimutkaista, monitahoista, ja kaikessa tuttuudessaankin vaikeasti analysoitavaa. Ja parasta siinä on juuri se, että se ei ole koskaan pilkottavissa täsmällisiin lokeroihin, sillä kaikki tapahtuu yhteisesti, mutta suuren subjektiivisuuden alla.
Kaikissa yhteisöissä ihmisille muodustuu rooli, yhdistelmä ihmisen omaa persoonaa ja yhteisön tarvetta. Ihmiset reagoivat toistensa vahvoihin piirteisiin roolien kautta, seurueessa oleva öykkäri herättää jossakussa vastustajan, jossain toisessa suojelijan, jossain lepyttelijän, jossain vetäytyjän. Tai ei mitään juuri näistä, mutta kuitenkin jotain.
Kun yhteisössä on joku, joka nostaa kaikki kissat pöydälle, ei muiden tarvi enää tehdä sitä, ja siitä tulee rooli ja vastuu. Kun yksi on kovin ailahtelevainen ja epävakaa, ei muille jää tilaa haihatella, ettei yhteisö luhistu omaan mahdottomuuteensa. Ihmisen rooli syntyy toki hänen omasta, persoonallisesta tavastaan reagoida, mutta ääritapauksissa, kun ilmiöt ovat vahvoja ja jatkuvia, alkaa rooli tuntua ahtaalta ja raskaalta, velvollisuudelta.
Väkivaltaisessa ympäristössä eläneet tietävät, mitä tarkoitan.
Oon itse huomannut, että parhaiten viihdyn, en niinkään omankaltaisteni ihmisten kanssa, kuin sellaisten ihmisten seurassa, jossa oma roolini on mahdollisimman lähellä sitä, minkä koen itsekseni, silloin kun yhteisön yhteinen kuva maailmasta on tasapainossa. Oon puheissani esimerkiksi poliittisesti korrekti, mutta parhaiten koen sopivani yhteen rakkaan kanssa, joka sanoa päräyttelee mitä sattuu ja provosoi tahallaankin. Me luomme toisillemme vastapuolet, ja jossain puolessa välissä on se, jonka koen totuudeksi. Mutta mä en koe itsekseni puhua sitä, jonka koen totuudeksi. Tahdon saada olla kiltti, ilman että maailma menee kallelleen.
Tiedostan toki, ettei se kuva maailmasta, johon pyrin, ole oikeasti objektiivinen, vaan oma käsitykseni objektiivisesta maailmasta. Tasapainoon pyrkimisestä tekee hankalaa se, että kun toisinaan esitän vastaperusteluja ihan vain siksi, että toinenkin kanta saa näkyvyyttä, sitä monesti luullaan omaksi mielipiteekseni, vaikka selventämishaluista huolimatta oon samaa mieltä kuin muut.
Luin aikoinaan jotain lapsipsykologiaan liittyvää kirjaa, jossa oli tapausesimerkkejä koululuokan vääristä rooleista, ja kuinka rooleja muuttamalla ja rikkomalla häiriköt rauhoittuivat, luokan prinsessana elänyt palasi samalle viivalle muiden kanssa ja kiusaaminen väheni. Se oli mielenkiintoista, harmi, etten muista sitä enää paremmin..
Mietin, miten muut elävät. Elättekö te sosiaalisuudessa vai itsenäisinä, välittämättä yhteisen kuvan kallistumista?
Silloin tällöin kuulee väitettävän, että homous on seksuaalisen hyväksikäytön tai muun vastaavan trauman seuraus. Sellaista käsitystä viljelee ainakin Aslan, ja musta heitä pitäisi kuunnella.
Tarkoitan ihan oikeasti: Pitäisi kuunnella.
Halusimme me tai emme, on Aslanilla kuitenkin näköalapaikka sellaisten homojen elämään, jotka ovat rikkinäisiä ja jotka eivät tahdo olla homoja. Heihin, joita me emme alakulttuurissa kohtaa. Jotka kokevat kaipaavansa apua, tullakseen eheiksi ihmisiksi, jotka kokevat olevansa homona vajaita ja rikkinäisiä. Mä en epäile lainkaan, että Aslan heidän olemassaolostaan valehtelisi, mutta ymmärrän hyvin Aslanilaisten turhautumisen, kun heidän kokemuksiaan ei kuunnella, vaan ne kiistetään epätosina.
Toki hekin kiistävät meidän kokemuksemme epäsopivina ja epätosina, mutta silloinhan me tiedämme mille se tuntuu ja osaamme itse olla viisaampia.
Mä en ymmärrä, miksi hyväksikäytön takia kääntyneet olisivat sellainen uhka homoyhteisölle, että heidät pitäisi kiistää, enkä ymmärrä sitäkään, miksi me aidosti homot olisimme uhka kääntyneille niin, että meidät pitäisi kiistää.
En ole koskaan ymmärtänyt ajattelua, jossa vain yksi vaihtoehto on mahdollinen. Jossa, ollakseen jotain mieltä, pitää tuhota muut mietteet. Eihän elämä niin toimi. Kun aletaan vastustaa asioita, lopetetaan kuuntelu, ajaudutaan asemasotiin, vihaan, turhautumiseen ja kaikki se estää toteutumasta sitä, mistä olisi kaikkein eniten etua omille aatteille, äänen saamista.
Ei tarvi tuhota jo olemassaolevaa tullakseen kuulluksi. Keneltäkään ei ole mitään pois, että kaikki tulevat kuulluiksi kertoen omista kokemuksistaan. Kuuntelematta jättäminen luo omituisia vastakkainasetteluja asioista, jotka eivät ole vastakkaisia, kun kumpikin osapuoli on niin syvällä poteroissaan kuvitellen tietävänsä, mitä toinen osapuoli puhuu, eikä lainkaan huomaa, että se puhuukin oikeastaan eri aiheesta. Että yhteinen sävel ja tapa kohdata olisi mahdollista löytää.
Aslaniltakin puuttuu ihmisten kuuntelemisen taito. Lukemattoman monien homojen vakuutukset kokonaisuudestaan ja eheydestään ja onnellisuudestaan ovat tulleet ohitetuiksi, eivätkä ole hätkäyttäneet mihinkään suuntaan heidän väitettään siitä, että homous olisi häiriö - aina. Miksi ne eivät voi vain tunnustaa, että on aitoja homoja, ja on homoksi kääntyneitä eksyneitä ihmisiä, jotka tarvivat apua tullakseen omaksi, kokonaiseksi itsekseen. Ja ennenkaikkea, miksi he eivät voi tunnustaa, että on olemassa traumataustan takia heteroksi kääntyneitä homoja, jotka eivät koskaan tunne oloaan hyväksi heterona, ja jotka tarvivat terapiaa eheytyäkseen omaan seksuaalisuuteensa homona.
Heitä on kuitenkin valtavan paljon.
En epäile, etteikö silloin tällöin Aslanin hoitoon hakeutuisi oikeasti käännytystä kaipaava henkilö, jota he voivat auttaa, ja jonkalaisia he ovat auttaneet. Minusta sitä ei ole tarvetta kiistää, mutta minusta se ei vain todista mitään homoudesta yleensä.
Omaankin kaveripiiriini kuuluu nainen, joka oli peruspoikamainen lesbo aloittaessaan terapian. Ei toki Aslanilla, vaan aivan oikean terapian jatkuvaan ahdistuneisuuteen ja muihin ongelmiin. Terapiassa nousi eteen asioita, jotka olivat vaikeuttaneet hänen kasvuaan tytöstä naiseksi aikanaan, ja ne käsiteltyään hän löysi itsestään aivan uuden puolen. Naisellisen naisen, joka elää naisellisena, eikä piilottele enää muotojaan isoihin puseroihin. Hänellä on nyt poikaystävä, vaikka aiemmin miehet herättivät hänessä pelkoa ja sitä kautta vihaa ja inhon tunteita, kun taas toisen naisen vierellä oli turvallisempi olo. Turvallisempi, mutta ymmärtääkseni ei kuitenkaan koskaan kokonainen.
Mitäkö tämä todistaa? Minusta se todistaa vain, että näinkin voi olla. Minusta se ei todista, että jokainen poikamainen naisista tykkäävä nainen olisi terapian tarpeessa, tai että olisi vain yksi oikea tapa olla nainen. Minusta se todistaa, että kun joku kertoo, että ei tunne oloaan kokonaiseksi tai joku kertoo, että tuntee olonsa kokonaiseksi, häntä pitää kuunnella ja kuultua kunnioittaa.
Tunsitko sinä adrenaliinisi kohoavan, kun kerroin tuon pienen tarinan, tunsitko sen uhaksi ja huomasit olevasi puolustusasemissa, valmiina väittämään vastaan, ennen kuin edes olin kertonut omat johtopäätökseni? Joskus tunteet ovat niin suuria, että ne estävät meitä kuulemasta. On hyödyllistä osata tunnistaa, milloin niin käy itselle.
Oli miten oli, Aslan ei ole minusta kuitenkaan oikea taho terapoimaan ketään. Musta ei ole myöskään oikein alkaa terapoida ketään tarkoitushakuisesti jotain vääräksi kuviteltua ominaisuutta muuttaen, sillä vasta terapian edetessä voi selvitä, onko se, mikä näyttää suuntautumiselta, trauman takia syntynyt tapa elää vai onko se aito suuntautuneisuus, johon ihmisen pitää kasvaa, vaikka se ei tuomitsevassa ympäristössä olisikaan helppoa.
Niin kauan kun me kieltäydymme uskomasta, että Aslanilaiset ovat nähneet sen, minkä sanovat nähneensä, olemme aivan yhtä yleistäviä ja epäkunnioittavia kuin hekin meistä ovat. Niin kauan he ajattelevat tietävänsä jotain, jonka kaikki muut kiistävät. Ja niin kauan niin todella saattaa olla.
Ei pidä unohtaa, että Aslanissakin toimii ihmisiä aivan aidosti asiaansa uskoen ja hyvää tarkoittaen. Ei pidä koskaan unohtaa, että ihmiset oikeasti uskovat aatteisiinsa, että ihmiset eivät ole jaoteltavissa hyviin ja pahoihin. Kun puhuttelee itsensä hyväksi kokevaa, ajattelevaa, auttavaa ihmistä kuin tämä olisi omaa mieltään vain ilkeyttään, ei ole ihme, että kukaan ei kuule toistaan.
On jo elokuu.
Rakkaalla on uusi idoli, se vaaleatukkainen homohahmo Skins-sarjasta. Ei rakas oo edes katsonut koko sarjaa, näki vain tv-mainoksen joka nyt kanavilla pyörii, jossa se poju tanssii katolla. Mä osasin kertoa sen olevan homo ja rakkaaseen tuli vipinää, kun tuli kiire hankkia kaikki sarjan menneet jaksot. :D
Sillä aikaa minä löysin netistä hauskan radiokanavan ja oon kuunnellut suomipoppia aamusta iltaan, tai ainakin aina kun oon ehtinyt käydä kotona kääntymässä. Pikkusiskokin kävi meillä kääntymässä eilen, toi tavaroita valmiiksi muuttoaan varten kuukauden päästä.
Lapsen vaatteita olisi helpompi ostaa, jos tietäisi minkä merkkinen vauva tulee olemaan. Olisi hauskaa voida pukea lapsi ilman stereotypioita ainakin ihan pienenä, mutta käytännössä se menee vaikeaksi. Pitäisi tehdä itse. Jollei mun vaatesunnittelijakaverini sitten tahdo ottaa ideaa omakseen ja tehdä omaa mallistoa sateenkaarivauvoille, tehdä jotain hämmästyttävää ja radikaalia ja laittaa vaaleanpunaista ja vaaleansinistä samaan vaatteeseen. Vapise muotimaailma. ;D
En tiedä, onko liika radionkuuntelu hyväksi mun mielenterveydelleni. Tanssiessakin mun vahvoja puoliani on tunneilmaisu, ja sen salaisuus on aika ilmeinen. Osaan vaihtaa mielen äärilaidasta toiseen, kun musiiki vaihtuu. Fiilistely on niin parasta, tulee vaan omituinen olo, kun vaihtelee mielialaansa tunnista toiseen parin minuutin välein. ...
Jonain iltana raahaan rakkaan meidän talon katolle ja tanssin sille siellä. Jos se kerran siitä on niin hienoa.
Ääh, pois, mustat sukat, kesällä kuljetaan avojaloin!
Objektiivisuus sosiaalisissa tilanteissa on pelkkä harha. Yleinen mielipide on sekin pelkkä mielipide. Siinä syy, miksi en usko objektiivisuuden palvontaan, sillä minusta on enemmän väliä sillä, mitä ihmiset kokevat tai joutuvat kokemaan kuin sillä, mikä on kaukaa katsojan fakta tilanteesta. Sosiaalisuus on pelkkää tulkintaa ja tulkinta tapahtuu pohjautuen omiin aikaisempiin kokemuksiin vastaavissa tilanteissa.
Niinhän se toimii. Lapsi oppii ensimmäiset ilmeensä äidiltä, oppii peilaamaan niitä ja tulkitsemaan niitä, yhä tarkemmin ja tarkemmin. Ensin erottaa pelkän hymyn ja hymyttömyyden, sitten sävyjä ja erilaisia suruja, erilaisia iloja.
Valtaosa ihmisten viestinnästä tapahtuu tutkimusten mukaan kohtaamisissa muuten kuin sanallisesti, tulkiten äänenpainoja, sävyeroja, valittuja aiheita, ilmeitä, jättäen kaikesta sosiaalisuudesta vain pienen pienen osan toisen sanomisen kuunteluksi, ja lopuksi kuunneltukin tulkitaan. Jos ilme sanoo toista kuin ihminen itse, on tapana uskoa ilmettä yli sanojen sen tulkinnallisuudesta huolimatta.
Ilmeet ja eleet ovat samassa kulttuuriympäristössä kasvaneilla usein niin samanlaisia, että he ymmärtävät toisiaan ihan hyvin. Joskus niin hyvin, että sekin, mitä ei tarkoittanut paljastaa, paljastuu käytöksestä.
Kerrotaan, että vaikeiden ja ongelmaisten ihmisten seurassa kasvaneista lapsista tulee hyviä tulkitsijoita. Heidän selviytymisensä riippuu tilanteiden uhkaavuuden haistamisesta, pienten merkkien tunnistamisesta jotta ehtii suojaan kun taas räjähtää, ja opittu vaikuttaa laajasti elämässä myöhemmin. Joskus luoden pelkoa siellä, missä sitä ei enää tarvittaisi, kun joku vaarallisuuden merkiksi alitajuntaan iskostunut signaali onkin toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle ihan tavallista viestintää, joskus todellisena tarkkutena, kykynä huomata manipulointi ja valehtelu silloinkin, kun monesta muusta tulisi niiden uhri.
Musta tuntuu, ettei kyky tulkita herkästi ole pelkästään opittu, vaan se vaatii tuekseen taipumuksen oppia. Musta tuntuu, ettei jokaisella lapsella ole kykyä tulkita tilanteita, vaikka se olisi hänelle lähes välttämättömyys. Musta tuntuu, että toisinaan juuri kyvyttömyys oppia riittävän tarkasti johtaa väkivaltaan vastaamiseen väkivallalla tai pelkällä apatialla, luovuttamisella, koska hänelle ei siinä ympäristössä ollut muita vaihtoehtoja. Joskus taas elämä vain on niin vaikeasti ennustettavaa, ettei sitä osaa, vaikka omat keinot olisivat huippuluokkaa. Joskus taas ihan ystävällisen lapsuuden eläneet voivat olla herkkiä tulkitsijoita ihan luonnostaan. Sekin on mahdollista, omien kokemuksieni mukaan niin ei vain käy kovin usein. Jos näin on, se on ihan ymmärrettävää, kukin yksilö oppii ne asiat, jotka suojaavat nimenomaan häntä, eikä turvallisessa sosiaalisuudessa eläneen ihmisen tarvi tuhlata energiaansa pikkutarkkaan tunnelmien vaistoamiseen ja toisten ihmisten mielialoihin sopetumiseen.
Omista ystävistäni kaikilla on jotenkin traumaattinen tausta. Kavereistakin monilla. On vaikea ymmärtää ihmistä, joka puhua pälättää omia juttujaan eikä huomaa, että juuri siinä tilanteessa se ei muiden mielestä ole oikein sopivaa. Ihminen, joka jatkaa oman asiansa ajamista samoin keinoin, huomaamatta ja välittämättä siitä, millaisen reaktion hänen keinonsa muilta saa, tuntuu yksinkertaisesti kömpelöltä. Oman kokemukseni mukaan he ovat usein juuri niitä onnellisten perheiden ainoita lapsia, joiden ei ole tarvinnut oppia sopeutumaan siihen, että jonkun toisen tarve voi olla tärkeämpi kuin hänen omansa, eivätkä siksi ole oppineet tunnistamaan, milloin näin on. Varmaan aina ei ole niinkään. Eikä syy edes aina ole aidossa ymmärryksen puutteessa, aidossa oppimattomuudessa, syy voi olla myös haluttomuudessa välittää.
Halu olla oma itsensä, omata omat mielipiteensä ja tapansa on hyvä asia ja hyvän itsetunnon merkki siihen asti, kun se kunnioittaa myös toisten tapoja olla. Sosiaalinen kömpelyys ei musta kunnioita. Se vaatii suurempaa sopeutumista muilta, joiden tunnelmat ja tarpeet jäävät huomiotta, kun yksi tahtoo olla mikä on, ja kenties vielä kehuskelee sillä. Ehkä ero on tavoitteiden erilaisuudessa. Ehkä hän, joka pilaa herkän hetken alkamalla selittää ummetustaan, toivoisi kaikkien muidenkin tekevän niin, olevan itsejään välittämättä siitä, syntyykö mitään yhteistä. Joillekin vain se itse on juuri siinä, yhteisessä hetkessä.
Musta tulee usein sovinnonhieroja, lepyttelijä ihmisten välille. Mä olen se, joka toivoo saavansa herkän hetken etsijät mahtumaan samaan seuraan ummetuksen kanssa erilaisuutta ymmärtäen, vaikka en tiedä, onko se lainkaan paras keino. Ehkä rauhaa etsiessäni olen juuri se, joka yrittää pakottaa joustavia joustamaan aina vain ja yrittää puhua yhteisyydestä ihmiselle, joka ei sitä ihaile. Siinä sivussa kadotan kaiken sen, mitä itseni piti missäkin tilanteessa olla ja tulen pelkäksi viestinviejäksi, sillaksi, kadotan kaiken omani. Kaiken muun, paitsi rauhaan pyrkimisen.
Pikkuhiljaa oon alkanut ymmärtää, että se ei ole kenenkään etu. Että ihmisten voi antaa törmäillä toisiinsa lujaakin, katsella vain vierestä kun niin käy ja nähdä, kuinka ne löytävät omat lokeronsa paikoista, joissa ei tarvi joustaa liikaa siitä millainen on.
Mä vain pelkään, että kaikille ihmisille ei löydykään omaa lokeroa. Pelkään, että jättämällä vaikeat ihmiset taaksemme, emme luokaan onnea, vaan hylkäämistä ja yksinäisyyttä.
Ehkä munkin pitäisi alkaa olla enemmän ja yrittää vähemmän. Katsoa kuinka käy. Roolini oli tarpeellinen ehkä joskus kauan sitten, muttei palapelin palojen viilaamisessa oikein ole mieltä sellaisissa yhteisöissä, joista pääsee pois ja joihin pääsee sisään sen mukaan, minkä kukin kokee itselleen oikeaksi.
Tänään musta tuntuu iloiselle. Tänään juttelin musta tuntuusta ja nyt kun mietin, niin huomaan meidän ehkä puhuneen aivan eri musta tuntuista. Niinpä kirjoitan mistä minä puhuin, ja mistä musta tuntui meidän puhuvan. :)
Musta tuntuu, ettei musta tuntuussa ole mitään vikaa. Musta saa tuntua ihan mille vain. Musta tuntuu, että ihmiset kertovat liian vähän mille niistä tuntuu ja musta tuntuu, että usein kun itse yritän kertoa, sitä ei oikein uskota. Musta tuntuu musta tuntuun välttämisen olevan syy aika moneen ongelmaan, sillä olisi helpompi ymmärtää toisia, kun tietäisi mille niistä tuntuu, kun niistä kuitenkin, joka tapauksessa, ihan sadanprosentin varmuudella tuntuu joltakin.
Musta tuntuu, että oikeassa oleminen on kaiken fasismin alkulähde, ja siksi musta tuntuu musta tuntuun olevan parempi vaihtoehto kuvitellulle objektiivisuudelle. Musta tuntuun välttely luo ennalta epäonnistumaan tuomituja objektiivisuusyritelmiä, kun on olevinaan kuin ei tuntuisi, vaan asiat Olisivat niin, miten ne kokee. Musta tuntuu helpompaa ja kannattavampaa olevan sanoa suoraan musta tuntuu.
Musta tuntuu, että aina ei tule huomatuksi, että musta tuntuu on eri asia kuin mutu, että mutu on sitä, kun musta tuntuu lakkaa olemasta viestin pääsisältö, ja vaihtuu perusteeksi.
Esimerkki siitä miltä musta tuntuu: Musta tuntuu, että on wiisainta pysytellä pois humalaisten lesbojen tieltä baarissa. Sen on elämä opettanut. Vaikka musta tuntuu siltä, se ei sulje ymmärryksestäni pois vaihtoehtoa erehtymisestä, tietoa, ettei kokemus ole yleistettävissä eikä tunne wiisaudesta välttämättä faktaa, tai tietoa siitä, että kaikki omiin kokemuksiin pohjautuva oppiminen on subjektiivista, ja tulkinnanvaraista. Jos musta tuntuu joltain, musta tuntuu olevan vain rehellistä myöntää se. Joskus voi tuntua ennakkoluuloiselle. Kenestäpä ei koskaan.
Esimerkki mutusta: On wiisainta pysyä kaukana humalaisista lesboista. Tiedän sen, koska mulla on asiasta henkilökohtaisia kokemuksia.
Musta tuntuu ei voi olla peruste, jos se on peruste, on kyseessä mutu, ja musta tuntuu että sepä on huono juttu se. On eri juttu kertoa mille tuntuu kuin esittää väitteitä koska tuntuu. Musta tuntuu monesti juuri mutujen johtavan vääriin yleistyksiin ja että juuri mutuilla perustellaan ennakkoluulojen oikeutusta.
Musta tuntuu subjektiiviselle ja musta tuntuu, että subjektiivisuus on oikeutettua. Miljardin ihmisen yhteinen musta tuntuu on vain subjektiivinen sekin, mutta tunteisiin tai kokemuksiin perustuvuus ei ole yhtä kuin turhuus.
Eihän sustakaan?
Juhlitaan mun synttäreitä, olen vähäsen ottanut. Kohta, kunhan toiset saa nenänsä puuteroitua ja tukkansa ojennukseen, lähdetään baariin. Sitä odotellessa tulin pistäytymään täällä, ei me kaikki mahduta kylppäriin yhtä aikaa. :)
Laivalla opitut drinksut maistuu kotona yhtä hyvälle.
Joku muu saa viedä koiran ulos.
Lupasin bilettää kolmeen saakka, sitten vasta saan keskittyä rakastamaan ja alkaa kaivata kotiin.
Yleensä se käy yhdeltä.
Sain hienoja lahjoja. :) Ystävät selvästi tuntevat minut. Niin, ja kortti tuli perille! :)
Hauskaa perjantaita muillekin!
Elämässään törmää monenlaisiin ihmisiin, joista monet katoavat yhtä vähin äänin kuin ilmestyivätkin. Sitä tapahtuu kaikille ja kaikkialla, pieniä kohtaamisia, joille ei koskaan kasva suurta merkitystä ja jotka unohtuvat. Mä katselin vanhoja kalenterejani ja hämmästyin, miten paljon mainintoja siellä olikaan ihmisistä, joiden kuulumisia en enää tiedä, tai vain hyvin pinnallisesti. Noinko paljon me oltin yhdessä silloin?
Ei huomaamatta haipuvissa ihmissuhteissa ole mitään kummallista, vain suoria hyvästejä en tahtoisi koskaan jättää. Välillä sen tietää paremmaksi kuin asoiden pitkittämisen ja joistain eroista voin olla ylpeäkin, itseni ja heikkouteni tuntien. Parisuhteista oon aina osannut erota siististi.
Se saattaa johtua siitä, että niin kamalalle kuin se kuulostaakin, on juuri kaikkein suurimpien tunteiden kohde ja se kaikkein läheisin ihminen myös se, jonka kanssa ongelmien tullessa erot todennäköisimmin ovat nopeita ja lopullisia, eikä toisesta kuule enää. Siihen osaa varautua. Jotkut osaavat jatkaa ystävyytä eron jälkeenkin, mutta kokeilemattakin tiedän, että mä en osaisi. En koskaan enää näe samoin ihmistä, jonka kanssa mulla on ollut seksiä kuin näin ennen sitä. Mulle toisen alastomana kokemiseen liittyy jokin suurempi symbolisuus, että meillä on jokin sellainen yhteinen kokemus, jonka vain me jaamme. Vaikka tietenkin on muitakin ihmisiä ja muitakin kokemuksia, mutta ne eivät mun silmissäni vähennä sen arvoa, mitä juuri meillä on ollut.
En osaa suhtautua kaverina ihmiseen, josta on jo kerran tullut jotain muuta. On parempi irrottaa. Vaikka jokainen irrotus repii musta palan.
Tiedän hylkäämisenpelkoni tyhmäksi ja turhaksi, se on jotain, jonka hallitsemisen opetteluun oon käyttänyt aikaa varmasti tuhansia tunteja. Ei minua haittaa jos ystäväni matkustelevat, menevät töihin tai opiskelemaan kaukaisiin maihin, kunhan lähteminen käy luonnollisesti, jotenkin niin etten huomaa. Jos mun pitää olla se, joka menee saattamaan lentokentälle, tekisi mieleni takertua kiinni ja huutaa. Mielessäni huudan vielä kotonakin. Ja tunnen itseni juuri niin tyhmäksi kuin olen.
Oon kertonut monta kertaa sairasteluistani ja siitä, miten melkein kuolin. Sairaus on mittari ystävyyden kestävyydelle, kun on pelkästään kurja ja pelkästään suljettuna jonnekin, ei pysty ylläpitämään yhteistä kivaa ja oman olon raskaus valuu seinien ulkopuolelle karkoittaen kaikki, jotka eivät oikeasti, syvästi välitä. Sitä huomaa jäävänsä aika yksin.
Mutta mä en kuollutkaan. Tulin taas terveeksi, enkä voinut unohtaa kuka oli pysynyt vieressä ja ketä ei ollut kiinnostanut. Sillon sanoin tietoiset, päätetyt hyvästit monille, ja se oli raskasta aikaa. Nyt kadun, etten sanonut heti kaikille hylänneille. Oma arvokkuus olisi ollut niin paljon helpompi säilyttää.
Oon tehnyt itsestäni pellen liian monta kertaa. Viisitoistavuotiaana aloin tv-chatissa tutustumisen jälkeen tekstiviestitellä erään miehen kanssa. Hän oli aikuinen ja piti mua liian nuorena ollakseni seksuaalisesti kiinnostava, ja tunnettuani hänet pari viikkoa, tapasin rakkaan, enkä sen jälkeen ole juuri ollut saatavilla.
Mä pidin siitä miehestä valtavan paljon. Siksi, että se oli aikuinen ja siksi, että se oli aikuinen homo mies, joka ei kohdellut mua seksuaaliobjektina. Vaikka välillä olisin ollut valmis vääntämään itseni vaikka solmuun, että se oli kiihottunut musta edes vähän. Antanut sillä mulle valtaa itseensä. Kai mä lopulta kuitenkin etsin hänestä isää, tai miestä isän tilalle, joka vietiin pois liian nopeasti.
Hänestä tuli mulle valtavan merkityksellinen, vaikka emme koskaan tavanneet. Me pidettiin yhteyttä yhteensä viisi vuotta, välillä oli taukoja, välillä olimme yhteydessä monta kertaa viikossa, keskimäärin kerran tai kahdesti viikossa. Ja kyllä mä havahduin monta kertaa siihen, ettei hän koskaan ota yhteyttä minuun, vaikka olikin aina ystävällinen kun mä otin. Ja takertuvuudessani ja hylätyksi tulemisen pelossani mä aloin kysellä. Kysellä, välittäähän hän minusta. Haluaahan hän olla minuun yhteydessä. Miksi et koskaan tule luokseni vaan minä aina sinun? Ja hän väisti kysymykset aina yhtä ystävällisesti, antaen mulle mahdollisuuden ylläpitää uskoani omasta tärkeydestäni.
Kunnes mä sairastuin. Hänellä oli kiireitä, eikä hän ehtinyt. Ja mä tiesin, etten ole helppoa seuraa, mutta toivoin niin valtavan kovaa, että hän oikeasti edes vähän voisi välittää. Kun mä olin hengityskoneessa sydämentoiminnan ja spontaanin hengityksen loputtua toista kertaa, rakas laittoi hänelle viestin tilastani samoin kuin kaikille muillekin joita tiedotti kun en itse pystynyt. Vain hän ei vastannut mitään.
Ja minä olin se, joka selvittyäni hengissä kotiin päästyäni kuitenkin tahdoin jälleen kysyä. Etkö sinä välitä? Et edes kysynyt, kuolinko vai selvisin.
Nyt hänet on poistettu elämästäni. Mä lopetin yhteydenpidon yhtenä päivänä, ja ihan varmuuden vuoksi vielä kerroin siitä. Nyt mä en enää tule luoksesi, nyt mä odotan tuletko sinä. Hän oli ystävällinen niin kuin aina. Muttei koskaan palannut. Mä odotin puoli vuotta. Sitten vaihdoin puhelinnumeroni ja nyt hän on poissa. Mä ikävöin häntä yhä. Vaikka nyt jo tajuan, että en minä häntä ikävöi, minä ikävöin sitä ihmistä, joka toivoin hänen olevan, ja josta toiveesta en tahdo luopua.
Mä oon kaksikymmentäyksivuotias ja vasta opettelen elämään ilman isää.
Mä en pidä selvittämättömistä asioista. En osaa ohittaa, enkä unohtaa. Luulen muistavani jokseenkin kaikki selvittämättä jääneet riidat, joita oon käynyt, osan hyvinkin kaukaa. Ei se johdu kaunaisuudesta, vaan siitä ,että kaunaisuudesta luopuminen ei oikein tunnu kokonaiselta, jollei sitä saa tehdä yhdessä toisen kanssa.
Kun me oltiin lapsia, meidän vanhemat tappelivat nähtemme. Mutta ne myös sopivat ja pyysivät anteeksi meidän edessä, selittivät asioita. Vaikka silloin pienenä anteeksi pyytäminen oli joskus vaikea pala, ei sen vaatiminen ollut meillä koskaan tekopyhää, koska se ei ollut vain kasvatusta, lapsilta vaadittua, se oli osa elämää. Ihmiset riitaantuvat, mutta se ei tarkoita hylkäämistä.
Kun musta tulee lapsen vanhempi, on sovinto yksi niitä asioita, jonka tahdon opettaa kuin mulle on opetettu. Jotkut ovat sitä mieltä, että lasten nähden ei saisi riidellä, koska se aiheuttaa lapsessa niin suurta stressiä ja itsesyytöksiä. Mä olen eri mieltä. En tahdo suojella lasta noin normaalilta stressiltä, musta tärkeintä on osoittaa, että vaikka sitä välillä elämässä on, se loppuu aina. Siitä selviää hengissä, eikä maailma kaadukaan. Me osataan rakkaan kanssa riidellä ihan rakentavasti. Meillä ei nimitellä. Meillä ei olla väkivaltaisia. Me kunnioitamme toisiamme silloinkin, kun suututtaa. Senkin mallin olen oppinut kotoa. Senkin tahdon siirtää eteenpäin.
Meillä oli sääntö, että jos loukkaa toista, pitää pyytää anteeksi, eikä sitä koskaan väärinkäytetty. Jos syyllinen ei ollut selvillä, piti kaikkien osapuolten pyytää. Jossain vaiheessa elämääni mä ajattelin anteeksipyytelyn olevan aina jaloa ja oikein, vaikka nöyrtyminen silloin, kun tiesi, ettei syy ollut yksin minun, oli joskus vaikeaa. Lopetin sen, kun tajusin kehittäneeni defenssimekanismin liikaa nöyrtymistä vastaan, ja alkanut tuntea ylpeyttä anteeksipyyntökyvystäni, kun muut olivat siihen mielestäni aivan liian lapsellisia.
Silloin kehitin itselleni rajat. Rajat, joiden yli ei saa astua. Asioita, jotka koen loukkaaviksi, ja joita tehneen tahdon myöntävän, että teki väärin. Muuta ei tarvi, myöntää vain. Olin hölmö. Sori.
Oman rajan saaminen teki nöyryydestä aitoa, tasavertaista sopimista. Se tuntuu tosi hyvälle monen vuoden syntipukkiuden jälkeen. En voi antaa kohdella itseäni miten vain. En enää.
Ja tietenkin kunnioitan yhä toisten rajoja. Osaan yhä pyytää anteeksi, kun oon loukannut, silloinkin kun se ei ollut tarkoitukseni. Kunhan loukkaantumisesta kerrotaan. Oon pyytänyt anteeksi silloinkin, kun en oo edes ollut varma, mistä teostani pyydän, vaan vain sen, että jotain on tapahtunut. Nekin ovat niitä tilanteita, jotka jäävät vaivaamaan. Juuri siksi, että pyydän aidosti. Ja mietin, mikä meni vikaan, että tungin itseni toisen henkilökohtaiselle, suojatulle alueelle.
Anteeksi antaminen on ihan oma juttunsa. Se on jotain, mikä tapahtuu enemmän oman itsen sisällä, kuin ihmisten välillä. Siitä kirjoittelen lisää ehkä joskus myöhemmin. :)
Tulipa vuodatus. :D
Eilen oli meidän kaksivuotishääpäivä. Siitä en kerro sen enempää. Tänään on mun 21wee-synttärit. :) Niitä juhlitaan vasta viikon päästä.
Oon kuluttanut päiväni tehden kaikkea hassua. Tai ei nyt ehkä hassua kaikilla mttapuilla, mutta epätyypillistä itselleni. Oon tuijottanut koko illan Subilta realitysarjoja, ja ollut ihan ekstaasissa. Ihan turhaan tulee huokaistua ja käännettyä kanavaa, kun sieltä tulee helppoa tusinaviihdettä. Helppo tusinaviihde on hauskaa. :)
Koomikkonaisen pyrkimyksista suuremmaksi julkkikseksi en jaksanut oikein innostua. Dickinsonin mallitoimisto oli jo paljon kiinnostavampi, homoja, homoja ja homoja. :) Tajunnan räjäyttäjä onnistui räjäyttämään tajuntani. Criss Angel on SEXY. En mä kauheasti keskittynyt sen tekemiin temppuihin, mä keskityin miettimään miten raastava parisuhde mulla ja Criss Angelilla olisi, kun toinen on ammattimainen extreme ja mä turvallisuushakuinen tuhmiin poikiin rakastuja.
Miten niin mä huolestun turhista asioista? Miten niin ajattelen liikaa? :D
Hurjat Hoganit eivät säväyttäneet. Rokkarille morsian säväytti. Tai oikeastaan Bret Michaels säväytti. En oo ennen tajunnutkaan kuinka paljon tykkään rock-henkisistä miehistä. :) Tätä täytyy katsoa uudelleen. Mä toivon että se valitsee Samin tai Jessin. Muuten saatan joutua olemaan tosi pettynyt miehiin ja elämään ja hautomaan itsemurhaa.
Myöhemmin tänään tulee vielä Tosipaikka-dokkari, Madventures ja illan päätteeksi Supernatural ja Buffy, vampyyrintappaja.
Täydelliset synttärit. :)