Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Musta tuntuu, että olen syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Tunnen valtavaa nostalgista kaipuuta 70-luvulle, vaikken ole oikeasti kokenut siitä päivääkään.

Kyllä mä tiedän, että monet asiat ovat nyt paremmin kuin silloin, mutta silti se aika tuntuu jotenkin omalta.

Mä asuisin maalla, tai pienessä kaupungissa syrjäkylillä. Olisin renkipoikana töissä tallilla hevosten hoitajana, se vähän-liian-herkkä kolli, joka kulkee kyllä tyttöjen kanssa muttei koskaan mene naimisiin, eikä kukaan tiedä miksi. Ei kukaan tiedä, vaikka moni arvaa kyllä. Maitohuoneessa rakastaisin salaa isäntämiestä, eikä me koskaan jäätäisi kiinni.

Rakastan 70-luvun musiikkia. Se on niin raikasta ja aitoa, aivan toisenlaista kuin minkään muun ajan musiikki. Iloista, raikasta, syvällistä. Ja mä rakastan 70-luvun poliittista ilmapiiriä, kun 60-luvun rajojen etsintä oli jo loppunut ja materialismi vasta tulossa.

Tuntuuko muista koskaan, että elätte väärää aikaa tai väärässä paikassa?

Lapsesta tulee enemmän ja enemmän totta. Täyttä totta hän onkin, nöpöttävästä nenänpäästä kippuraisiin varpaisiin asti, vaikkei ihan vielä katseltavissa ja kosketettavissa. Oikeastaan on ihan omituista, että syntymäpäivästä edes puhutaan kuin se olisi lapsen ensimmäinen päivä, vaikka hänhän on ollut olemassa jo kuukausia. Kuullut, maistanut, tuntenut, kosketellut, nukkunut, valvonut, juonut ja pissannut.

Toisaalta mä odotan tosi kovaa hänen syntymistään. Toisaalta on hyvä, että vielä on vähän aikaa sopeutua ja järjestellä kaikkea, koska ei meistä kukaan ollut ajatellut lasta itselleen vielä ja kaikki käy niin kovin nopeasti. Mutta juuri suunnittelemattomuus saa asiat tuntumaan oikeilta. Näin tässä kävi, lapsi todella on lahja, eikä niitä voi noin vain tilata tai tilausta peruuttaa.

Ei meillä ole tarjota kokenutta kolmikymppisyyttä vanhemmuustaitoineen tai pedakogista tietämystä sen enempää. Kaikilla on oma elämä osin löytymättä, pikkusiskolla vielä koko elämänsuunta.

Kaikesta huolimatta on hyvä ja varma olo, ja oon onnellinen, että asiat ovat juuri näin, eivätkä mitenkään muuten. Ajatus opiskelun, naimisiinmenon ja hyvän työpaikan löytämisen jälkeen "tehdyistä", pedakogisesti kasvatetuista lapsista ei kuulosta lainkaan sille, että tunnistaisin siitä itseäni, meidän tapaa elää.

Tahtoisin hänelle samanlaisen lapsuuden kuin omani oli. Oli paljon rakkautta, paljon vapautta ja luottamusta. Paljon sylejä, halauksia ja pusuja. Oli raastavia pettymyksiäkin, mutta ei meitä niiltä yritetty suojellakaan. Luopumaan oppii vain harjoittelemalla, jakamaan vain harjoittelemalla, ja tuskaa, turhautumista ja vihaa hallitsemaan vain harjoittelemalla.

Mitähän ihmiset ajattelevat nähdessään mut kaupungilla vaunujen kanssa..? Mä näytän varmaan kaikelta muulta, mutta en sellaiselta, miltä vauvojenomistajat yleensä. Erilaisia me ollaan muutenkin. Pikkusiskokin, joka näytää enemmän eksyneeltä keijulta toisesta maailmasta kuin äidiltä. Näin tässä silti kävi. Näin sen kuuluu olla.

Oon viettänyt pitkiä aikoja korva siskon vatsaa vasten ja kuunnellut Häntä. Rakas ei ole kehdannut, ehkä keijuihin koskeminen ei siitä ole sopivaa. Vaikka pitää sen opetella. Kohta sillä on hoidettavanaan keijun lapsi.

Pikkusiskon vatsa on kasvanut.

Tänään käytiin ostoksilla, ja äkkiä mulle valkeni kirkkaasti, miksi lapsiperheet nousevat aina esiin, kun puhutaan raha-asioista.

Vaunut, rattaat, syöttötuoli, hoitopöytä, sänky, sitteri, turvaistuin, kantoreppu.

Paljon rahaa.

Vanhemmat tahtovat usein tarjota lapsilleen sellaisia asioita, joita heillä itsellään ei ole ollut. Mä ajattelen jotenkin toisin. Mielummin muuttaisin lapseni kanssa kehitysmaahan, jotta hän oppisi empatiaa. Ja oppisi, että rakkaus on tärkeämpää kuin tavara.

Vai onko niin, että tavaran puutteessa olevat ajattelevat sitä eniten?

Hoitopöytä ja sitteri saavat jäädä kaupan hyllyyn. Samoin kylpyamme, syöttötuoli ja rattaat. Miksi tarvitsee niin paljon tavaroita, joihin vauvan voi laskea pois? Sylihoito kuulostaa enemmän meidän perheeltä.

Tosin, emme aio allekirjoittaa koulukuntasopimusta vielä. Hän saa opettaa meille, mikä tavara on tarpeellinen.

Ulkona paistaa aurinko. Mä pakkasin kassin jo, ja kohta kaverit tulevat hakemaan mua uimaan.

Ihanan kesäinen olo.

Rakas on taas koko päivän pois, töissä ja treeneissä, tulee illalla toisen kaverin synttäreille ja sitten alkaa viikonloppu.

Mäkin olin aamulla treenaamassa omaa lajiani ja polvi kiukuttelee taas. Harmillista. Kipuihin on vaan totuttava jos tahto jatkaa, ja mä tahdon.

On syyllinen ja häpeilevä olo. Sen riidan takia, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja vaikka mua nolottaa sen pituus ja julkisuuden typeryys, en osaa oppia siitä mitään. Ääh.

En ole riittävän vahva olemaan hiljaa. Toisen harmista minuun nousee liikaa tunteita.

Hän on oikeassa ja väärässä. Hän on oikeassa siinä, että olen blogini suhteen yliherkkä ja elän kuplassa. Hän on väärässä siinä, että kupla olisi ylimielinen. Kuplan sisällä saan tuntea itseni arvokkaaksi, olla onnellinen ja varma. Kuplan ulkopuolella olen itsekriittinen ja nolo, loputtoman epävarma, tiedän, etten ole erityinen, mutten osaa hyväksyä sitä todella, vaan pakenen takaisin kuplaan ja onnellisuuteeni.

Kuplan rikkominen oli julmaa. Ei siksi, etten olisi tiennyt, mitä ulkopuolella on, vaan siksi, että enää ei ole paikkaa, jossa olla onnellinen. Jäljelle jäi pelkkä epävarmuus.

Ei hän tiedä, mitä rikkoi, tai ymmärrä, miten se satuttaa. Hänestä kuplia ei saisi olla, eikä rajoja niin matalalla kuin minun oli. En voi mitään sille, ettei ole todellista pohjaa, on vain kuplia, jotka tiedän kupliksi, mutta jotka tahdon säilyttää, etten hajoa.

En ole erityinen. Mutta mulle on elintärkeää saada rauhassa uskoa, että olen. Muuten en ole mitään. Toisten tarjoaman hyväksynnän alla mussa ei ole mitään muuta. Älkää viekö sitä pois.

Toisinaan ajattelen itselleni perustan ja vahvuutta, enkä tiedä kumpi kuva on oikeampi. Se, jossa sisälläni olen varma, mutta pinnalta herkkä, vai se, jossa kaikki on pelkkää pintaa, ja pohjaksi kuviteltu rakas ja Jumala samanlaisia kuplia kuin kaikki muukin. Omaa haluani saada olla tärkeä.

En tiedä, tahdonko itselleni pohjaa. Olen nähnyt niin paljon pohjalla oloa, että ehkä näin on kuitenkin parempi.

Mulle tulee mielikuva yhdeksi ryppääksi kertyneistä saippuakuplista, jotka leijuvat tuulen mukana ja joihin paistaa aurinko. Eivät ne kestä kauaa, mutta ne ovat kauniita.

Rakas nukahti sohvalle istualleen. Sen silmän alle lankeaa ripsistä pieni varjo.

Suloinen.

Oon ollut kotona melkein koko eilisen ja tämän päivän. Siivoillut, järjestellyt kaappeja. Hoitanut silkkiturkkia, opettanut sille uusia temppuja.

Ulkona on niin kuuma, ettei silkkiturkki lyttykuonoineen viihdy siellä kauaa. Sen taitaa olla vaikea hengittää helteessä. Mäkin viihdyn sisällä varjossa.

Mun tekisi mieli mennä rakkaan kainaloon, mutta en tahdo häiritä. Mennä viereen ja painaa pää sen rintaa vasten, tai pussata poskelle ja työntää sormet tukkaan.

Sen tukka on ihan pörrössä ja sekaisin.

Nukkukoon siinä vielä uutisten loppuun.

Ääh.

Tuli kurja olo.

Taidan elää aika suojattua elämää. Ei mun kaveripiireissä ole tapana nimitellä. En tiedä, pitäisikö siihen suhtautua niin kuin riitoihin yleensä, ohittaa hallitsemattomana, merkityksettömänä tunneryöppynä. Vai pitäisikö se ottaa vakavasti.

"Ylimielinen ja tärkeilevä pikkunilkki."

Pahinta on, että juuri siltä pelkään näyttäväni, vaikka en tarkoita. Ihan oikeasti ja syvästi en tarkoita.

Hän sanoo, ettei mun pitäisi loukkaantua tuosta, koska ei ylimielinen ole lainkaan pahinta, mitä musta ajatellaan. Hänellä on kavereita, jotka sanovat musta ja kirjoittelustani paljon raadollisempiakin kommentteja. Eräs niistä on "mustatuntuu minäminäminä näinseonoltavapiste" -blogi.

Ja mä olen hänestä kakaramainen, kiukutteleva dramaqueen, koska sanon, että tuollaisen kertominen loukkaa, enkä ohita sitä noin vain.

On tuo varmaan tottakin. Mä kirjoitan tosi usein, että "musta tuntuu". Minäminäminä. Tietenkin mun päiväkirjani on subjektiivinen. Näin sen on oltava piste. Niin, kyllä mä teen päätelmiä. Se on vähän niinkuin koko kirjoituksen idea aika monessa tapauksessa.

Oikeastaan en tiedä, mitä muuta blogin pitäisi olla kuin mustatuntuu-minäminäminä-ja lopputulospäätelmäpiste. Mitä muiden blogit ovat?

Rakas on ollut koko päivän jossain ja mä puuhannut omiani, miettinyt tätä, vääntänyt kääntänyt ja ollut surullinen ja ihmeissäni. Sitten se on siinä ja se on lämmin.

Kaikki kuittautuu pois. Mä oon niin kiitollinen rakkaan kyvystä olla läsnä.

En ole koskaan - siis koskaan - kokeillut yhdenyönjuttuja.

Mutta kylläkin kokeillut toisen seksiä Ekana Iltana ja sitten suhde ei kestänytkään pidempään.

Uskossa olo on suuri helpotus, ei tarvitse ymmärtää tai sopeutua raakuuteen. Maailman hulluutta ei voi paeta, mutta siitä voi kieltäytyä.

Kukaan ei valitse elämäänsä tai taipumuksiaan, mutta valitsee sen, minkä päästää sisään. Rakkaus tulee, kun sen antaa tulla. Sille on oma paikkansa meissä jo. Kaikilla eri muotoinen.

Ei pidä kasvattaa kovaa ulkokuorta kylmyyttä vastaan. Riittää, että täyttää itsensä lämmöllä, ja antaa sen vuotaa ylikin. On suuri väärinkäsitys, ettei kukaan saisi tuntea iloa, jos joku on surullinen.

Lämpöä tarvitaan eniten siellä, missä kylmyys näkyy silmissä.

Ketään ei voida pitää vastuullisena mistään, minkä ei ymmärtänyt olevan väärin. En ole koskaan ymmärtänyt suoraaan rangaistuksilla kasvattamista, musta se on käsittämätöntä. Ei voi olla oikein nykäistä remmistä koiraa, joka kiskoo. Nykäys on rangaistus, ja rangaista voi vain valitusta väärästä teosta.

Ensin opetetaan mikä on oikein. Sitten kerrotaan, kun menee väärin. Sitten pyydetään tekemään oikein. Vasta sen jälkeen voi rangaista.

Eikö niin?

Pieni lapsi, eläin tai lapsen tasoisesti ajatteleva ei ole teoistaan vastuullinen samalla tavalla kuin aikuinen. Lasta kasvatetaan kiittämällä ja torumalla motiiveista, ei niinkään teoista. Ei ole väliä jos maito kaatuu vahingossa. Kiukussa kaadetulla maidolla on väliä.

Älykkyys tuo vastuuta. Tarkoituksen viattomuus pyhittää keinon kun tekijä on kyvytön vastuuseen, mutta aivan toinen luku on ymmärtävä tarkoitushakuisuus.

Minusta ei ole yhtään enempää oikein kiduttaa eläintä, vaikka tarkoitus olisi kirjattu siististi paperille ja seuraukset kirjattaisiin vielä tarkemmin. Jos kani saisi valita, se olisi varmasti mielummin perheen lemmikki, jolle isäntä jonain päivänä päättää syöttää paketillisen pesupulveria, kuin laboratoriossa kyyhöttävä pulverikani.

Ihmisen logiikka on omituinen, ja se eläytyy vain ihmistunteisiin. Laboratoriokanin pito on olevinaan eettisempää, koska siihen ei sisälly petosta, kuten lemmikkikanilla tehtyyn julmaan kokeeseen. Meidät on kasvatettu arvottamaan motiiveja.

Enkä mä väitä, ettei motiivien tarkkailu olisi aivan oikein. Se ei vain ole olennaisinta silloin, kun teoilla on elävä kohde. Eettisyyttä pohtiessa tärkeintä on objekti.

Mä arvostan sopuisuutta - mutta rakastun tempperamenttiin.

Arvostan luovuutta - mutten pidä sitä seksikkäänä.

Pidän miehisyyden osoittamista turhana pullisteluna - mutta niin hurmaavana.

Ajattelen seksin korostamisen lapselliseksi - mutta se vie jalat alta.

Kunnioitan nöyryyttä - mutta rakastun röyhkeyteen.

Enkä mä vikise, kun rakas vie. Se vain tulee ja On, ja mä vaivun itse.

Ei, mä en todellakaan valitse mitä tunnen, mutta tunne on paljon tärkeämpi kuin illuusio älyllisyydestä. Miksi olla vapaa, jos voi saada Ihmisen?