Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Vihjaisin Ranneliikken keskustelun puolelle kirjoittamassani viestissä jotain siihen suuntaan, etten tunne angstisuutta omaksi tavakseni elää. Se ei ollut ihan totta.

Tässäkin asiassa taitaa olla niin, että sitä mitä ei itselleen voi sallia, ei tahtoisi sallia muillekaan. Ehkä olen vain kateellinen. Mä olen kateellinen kaikille ihmisille, jotka kapinoivat läpi elämänsä ja kiukuttelevat, koska mulla ei ole ollut sellaista mahdollisuutta.

Ei edes murkkuiässä. Ehkä siitä jäi joku tukahdutettu tarve saada olla vihainen ja eri mieltä. Ei mun kapinalleni vain ole koskaan ollut tilaa olla olemassa.

Koti olisi jäänyt hoitamatta. Laskut maksamatta. Pikkusisarukset heitteille.

Niinpä mä ärsyynnyn herkästi, kun joku kapinoi ihan tuosta vain, niin kuin se olisi normaalia ja mahdollista. Eivätkö muut tiedä, että kapinointi on tappavan vaarallista?

Kyllä minäkin kapinoin. Valitsin arvoja, jotka eivät ole ihan tyypillisiä. Musta on hauska sanoa ihmisille, että olen homo. Musta on hauska sanoa ihmisille, että olen uskovainen. Musta on hauska sanoa ihmisille, että minä menin 18-vuotiaana naimisiin.

Konservatiivisuudellaankin voi kapinoida. Se on mun tapa.

" ´Idiootti` -sanomisia en kyllä oikein sulata. Vaikka kyllähän me ihan yhteistuumin kotona laitetaan porukkaa välillä halki poikki ja pinoon..." sanoo Rokkihomo mun kommunikointitapojen eroja käsittelevän blogini kommenteissa.

Ihan niin. En mäkään sulata kenenkään haukkumista idiootiksi, asioiden kyllä, mutten ihmisten, eikä rakaskaan sulata. Eihän se sentään ole, tai käyttäydy kuin idiootti, ei ainakaan julkisesti.

Omassa mielessä onkin eri asia. Mutta siellä pahojaan tekee ihan kaikki.

Ja kotona, jossa pitäisi voida sanoa kuin omassa mielessä.

Tiedän, että lainkaan kaikki ei oo samaa mieltä, mutta musta on tavoiteltavaa ja ihailtavaa, että parisuhteessa voi toisen läsnäollessa olla ja käyttäytyä aivan samoin kuin ollessaan yksin. Mä tiedän, että seurassa käyttäydytään eri tavoin toisten huomioonottamisen takia yhtä paljon kuin siksi, että omalla käytöksellä halutaan viestiä asioita itsestä. En tarkoita sitä, etteikö toista tarvisi huomioida yhtä kohteliaasti sitten, kun ollaan kaikin tavoin läheisiä, mutta kun kaikessa muussakin ihailen aitoutta, niin tässäkin.

Aitoutta ja ihmisyyttä. Me kaikki tuskastutaan toisiimme välillä, ja kotona sen saa kyllä kertoa.

Jos sorrun kavereiden keskenkään sanomaan jotain idiootiksi, niin jo sisäistetyn itsesäätelyn takia tunnen tarvetta sanoa, että kyllä mä tiedän, ettei se oikeasti ole idiootti, vaan mä vaan tuskastuin, koska... Kotona mun ei tarvi selittää. Ei ainakaan siksi, etteikö rakas tietäisi, että en mä oikeasti ihan niin tarkoita.

Rakas tuulettaa negatiivisuuksiaan paljon lahjakkaammin kuin minä. Mun pitää halki poikki ja pinoon -luokittelun jäljiltä vähintään näyttää syylliseltä ja potea vähän huonoa omaatuntoa ja rakkaan ei tarvi. Siksi me toimitaankin yhdessä. Mä kerron rakkaalle, mitä on tapahtunut, ihan ottamatta kantaa siihen, kuka teki väärin ja kuka oikein ja rakas sitten toteaa, että olipa se toinen TYHMÄ! Mä jalosti annan rakkaalle anteeksi, että se sanoo sellaista, mikä ei oikeastaan ole totta tai ainakaan poliittisesti korrektia ja saan tyydytyksen siitä, että mun turhautumani on joku jakanut ja kumpikin jatkamme eloa omalla tavallamme.

Tekopyhääkö?

Tahtoisin mielummin kutsua sitä yhteistyöksi.

Oikeastaan en ole ennen tullutkan huomanneeksi, miten paljon toisten ihmisten haukkumiskykyjä mä käytänkään hyväkseni säilyttääkseni oman kiltteyteni. Mun ei tarvi lausua omia ajatuksiani ääneen, koska voin saada rakkaan sanomaan ne niin kuin tunnen ja olla sitten hiljaa.

:-/ Kuinka syntinen olenkaan.

Syyllisyys vaivaa.

Tunnen syyllisyyttä kaikista asioista, joita oon tehnyt väärin, huonosti tai ainakin huonommin kuin olisin pystynyt, kaikesta mitä en ole tehnyt tai mitä en halua tehdä, kaikista pienistä, turhista asioista ja kaikesta yleisesti kokonaisuutena.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että nyt olisi hyvää aikaa kirjoittaa, mutta mieleen ei tule mitään, mitä tahtoisin sanoa tai mistä voisi olla kenellekään mitään iloa.

Minusta ei ainakaan ole tänään mitään iloa kenellekään.

Meillä oli iso riita. Minun aiheuttamani. Olin paha, tein väärin.

Perjantaina.

Baarissa.

Humalassa, vaikka ei sillä saakaan mitään anteeksi.

Rakas lähti sieltä heti, mitään sanomatta ja sen äiti soitti mulle vähän myöhemmin, että poika oli mennyt kotiin. Että ei sillä ole hätää.

Rakas ei tullut yöksi kotiin, mutta seuraavana päivänä kyllä niille synttäreille, joille oltiin luvattu mennä. Siellä täytyi kertoa kaikille, että me ollaan riidoissa, ja että rakas ei puhu mulle mitään. Että mä olen kyllä pahoillani ja toivon että se antaisi anteeksi.

Myöhemmin illalla olin synttärisankarin kanssa sen sängyllä lojumassa, oven takana privaatisti kertomassa mitä oikein oli tapahtunut. Makasin mahallani ja selitin, ja synttärisankari tuijotti kattoa kuunnellen mua kun ovi kävi. Mä tunsin rakkaan askeleet ja kohta sen vartalon painon selkäni päällä kun se tuli mun päälle ja kuiskasi että on ikävä.

Me lähdettiin synttäreiltä yhdessä kotiin. Nyt kaikki on hyvin.

Joskus tekee asioita, joita ei oikein osaa selittää, eikä tarkoita. Ja jostain syystä, jostain ihan omituisesta syystä mä menin ja suutelin häirikköni kanssa.

Vaikka kyllä mä tiesin

hyvin tiesin

että ei niin saa tehdä.

Sleepygay kirjoitti blogissaan ja Aboa Sleepyn blogin kommenteissa sivuten sitä, miten johonkin erityisalaan hurahtaneet tapaavat kotona jutella kiinnostuksenkohteistaan, vaikka kumppani ei ymmärtäisikään puheesta mitään. Sellaista meilläkin kotona välillä on, mä kertoilen rakkaalle harrastamisistani, vaikkei se oikeastaan tiedä mistä ja keistä mä puhun ja se kuuntelee yleensä ihan kiltisti. Raja kuuntelulle tulee vastaan siinä, jos meillä on yhteisiä vieraita ja kaikki muut uppoutuu löpinöihinsä, ja rakas ei ymmärrä.

Kommentti "olkaa hiljaa" on ensimmäinen, mikä mulle tuli mieleen siitä, mitä rakas sanoisi. Että sitä ei kiinnosta meidän typerät jutut.

Mua yleensä naurattaa miesten ja naisten kommunikaatioeroista tehdyt vitsit, koska ne on niin osuvia meidänkin parisuhteen arjen kuvauksessa. Rakas osaa kyllä keskustella monista aiheista, kun sattuu sille tuulelle, osaa pitkään ja syvästikin, mutta omista tunteista kertominen on tyypillisen miehen asteella.. ei siis erityisen kehittynyt. Niinpä mun arkeen kuuluu sen puheiden kääntäminen tunnereaktioista tunnekielelle, ja sen jälkeen yhteiselo ja kommunikointi sujuu taas paljon mukavammin.

"Teidän jutut on ihan idiootteja" tarkoittaa samaa, kuin jos mä sanoisin, että puhutaan jotain muuta, mulle tulee ulkopuolinen olo. "Sä oot ihan idiootti nyt" tarkoittaa, että olen loukannut rakasta jotenkin, "se sun kaveri on ihan idiootti" tarkoittaa, että rakas on mustasukkainen.

Toisinaan sitä toivoisi, että voisi itsekin heittäytyä käyttäytymään samoin ja tuulettaa omat tuntonsa muiden syyksi niitä selittelemättä, mutta eihän se käytännössä oikein toimi. Tai se toimisi niin kauan , kun kyse on suhteen ulkopuolisista ihmisistä ja asioista, mutta oman suhteen sisäisen kommunikoinnin kaatuminen tai säilyminen tuntuu usein olevan täysin mun mies-suomi-mies -sanakirjani varassa, kun rakas ei ihan oikeasti osaa. Niin raivostuttavaa kun se jossain tilanteissa voikin olla, niin niitä kömpelöitä mies-ominaisuuksia mä kuitenkin rakastan.

Kun rakas myöhemmin lukee tän kirjoituksen, tämä on sen mielestä varmasti ihan idiootti bloggaus. Paitsi että rakas ei osaa puhua kaikista tunteista, se ei tahdo, että mäkään puhun niistä. Mä en koskaan suomennakaan sen mielen heilahduksia sen itsensä kuullen vaan hiljaa mielessäni ja toimin sitten sopuisasti suomennokseni, enkä rakkaan sanoman mukaan. Sillä tavalla oon havainnut arkemme parhaiten toimivaksi, pitipä rakas sen ääneen sanomisesta tai ei.

Mutta ei rakas ole idiootti. Se on toisinaan joissain asioissa vähän kömpelö, mutta ihan hyvää tarkoittava ihminen.

Kertokaa, että teillä muillakin on samoin.

Tunteiden ja yksityisten asioiden takia on haavoittuvainen vain, jos niitä häpeää. Mä en koe antavani muille aseita minua vastaan, jos vaikka.. ..vaikka itkisin julkisesti, koska se ei hävetä minua, ei vaikka se jonkun toisen mielestä olisi hävettävää.

Maailmalla liikuu paljon huijareita, ihmisiä, jotka vievät toisten rahat herättämällä heissä luottamuksen ja halun auttaa ja käyttävät sitä sitten hyväkseen. Huijauksen uhrit eivät monestikaan kerro rikoksesta poliisille. Heitä hävettää. Heitä hävettää, että ovat olleet huijattavissa ja he tuntevat itsensä typeriksi, melkein kuvittelevat ansainneensa sen, miten kävi.

Musta viattomuus on niin valtavan kaunis piirre ihmisessä, että sitä ei ole mitään syytä hävetä. Jos mä luotan johonkin, ja hän pettää minut, olen ylpeä itsestäni ja siitä, miten viaton olen ollut, jos en osannut edes epäillä. Siksi mua ei pelota luottaa.

Mutta kyllä elämä opettaa. En mä luota lainkaan kaikkeen enkä kaikkiin, enkä ole sillä tavalla viaton. Ja jos oikeasti epäilee, niin sitten sitä vain epäilee ja on toimittava sen mukaan. En mä tietoisesti jää huijattavaksi, jos haistan vaaran merkit. Silloin se ei antaisi aihetta ylpeyteenkään, jos luottamus on näyteltyä. Niin että ei sitä lopulta kukaan voi elää muuta kuin sen mukaan, minkä tuntee oikeaksi, mutta on uskallettava luottaa kun tuntuu, että voi. Vaikka aina voikin joutua pettymään.

Eikä se haittaa, että pettyy. Tullessaan väärin kohdelluksi ei kuitenkaan ole mitään syytä pettyä itseensä, vaan vain siihen ihmiseen, joka teki väärin. Ja jos on selvinnyt sen syvemmin haavoittumatta, on helppo myös antaa anteeksi. Jos ei uskalla pettyä, pettyy lopulta omaan elämäänsä.

Toisiin luottaa juuri sen verran, miten suurista pettymyksistä uskoo selviytyvänsä. Jos en uskoisi selviytyväni siitä, että mua pilkattaisiin julkisesti itkemisestä, en koskaan uskaltaisi tehdä sitä. Toisinaan ihmiset vain kuvittelevat itsensä heikommiksi ja herkemmiksi kuin ovatkaan ja keräävät sisälleen turhaa taakkaa. Jos on arvioinut itsensä kovin väärin, voi pantata kaikkea itsessään ihan turhaan, varmuuden vuoksi niin paljon, että lopulta tuntee luhistuvansa taakan alle ja alkaa entistä enemmän pelätä ulkomaailmaa.

Kyllä maailmaan mahtuu ääniä ja tunteita, joskus niitä voi sysätä ulos oikein urakalla ihan tuosta noin vaan, ja nähdä, että kyllä tuuli ne kantaa jonnekin kauas pois. Tai joku muu ottaa kantaakseen.

Tunteita elää, tai sitten niitä kantaa. Kannattaa tarkkaan punnita, miten isoja taakkoja jaksaa pitää jatkuvasti mukanaan.

Nyt mä alan kuulostaa niin erehdyttävän paljon enemmmän amerikkalaiselta Näin tulet onnelliseksi -oppaalta kuin itseltäni, etten lisää tähän enää mitään. :D

Jollei muuta, niin ainakin sain edellisen bloggaukseni alkupohdintaan vastauksen. Alastomuuden miettiminen ei ole tavallista, se on aivan tavatonta. :)

Mietin sitä silti.

Enkä mielestäni tee väkivaltaa. Olen itsekin vaatteideni alla ihan yhtä alaston kuin muutkin ovat, eikä se ole salaisuus.

Jos kaikki ihmiset kertoisivat kaiken, mitä mielissä liikkuu, se olisi tavatonta. :) Ei kukaan tahtoisi kulkea ajatuspaljastin mukanaan ja olla aivan täysin avoin. Ajatukset on omia ja yksityisiä, eikä pelkkää ajatusta kuuntelemalla voi ymmärtää, mitä joku todella tarkoittaa tai miten kokee. Jokaiseen ajatukseen liittyy jokin tunnelma, jota ei voi muille välittää.

Seksifantasiat on siitä hyvä esimerkki. Että iso osa (heteroista?) naisista fantasioi raiskatuksi tulemisesta, mutta ei kukaan silti tahdo oikeasti kokea sellaista väkivaltaa ja että isolla osalla ihmisiä fantasioissa tapahtuu sellaisia asioita ja on sellaisia ihmisiä, joita he eivät oikeasti tahdo toteuttaa tai joiden kanssa eivät tahdo olla. Itselle omat rajat on selviä, toisille eivät voi koskaan täysin olla.

Jos kaikki ajatukset olisivat näkyvissä, ihmiset vaikuttaisivat takuulla paljon ilkeämmiltä kuin nyt vaikuttavat. Mä ainakin ajattelen paljon negatiivisia asioita, vaikka osaankin miettiä huonot tunteet läpi ja suodattaa niitä edes jotenkin ennen kuin työnnän ne muiden ihmisten kannettavaksi.

Hyviä asioita tahtoisin osata näyttää niin primitiivisesti kuin mahdollista. Ei minua alenna katsoa jotain ylöspäin, ei tee epätoivoiseksi näyttää ilahtuminen toisen kohtaamisesta tai anna muille liikaa aseita minua vastaan, jos osoitan, mikä on minulle tärkeää.

Liian turvattuna jää itse omien lukkojensa taakse.

En tiedä onko se tavallista vai aivan tavatonta, mutta mulla on tapana ajatella ihmiset alasti.

Se ei johdu ylitsepursuavasta seksuaalivietistä eikä mistään muustakaan sen suuntaisesta, musta on vain hauska katsella maailmaa mahdollisimman autenttisesti, sellaisena kuin se oikeasti on. Nähdä ihmiset ihmisinä, statussymbolit statussymboleina vaikka niiden kerääminen kertookin aina jostain, ja erottautumishalu erottautumishaluna, eikä erilaisuutena, jollaiseksi se kuvitellaan.

Vasta vaatteiden alla on oikea ihminen, se jolle minä puhun, jota katson ja jonka haluan tuntea, tai sitten en halua. Niin, tai oikeastaan vain hänen vartalonsa, mutta koska se on ainut paikka, jossa voin hänet nähdä tässä todellisuudessa, se kuitenkin merkitsee jotain.

Oon kuullut esiintymistä jännittäviä neuvottavan juuri siten, että yleisö pitää ajatella alasti. Se saa tärkeän näköiset arvostelijat näyttäytymään aivan uudessa valossa, omina itseinään. Tuo oudon paljon lisää ihmisyyttä toiseen, kun ajattelee hänelle kasvaneen vatsakummun, tai naiselle lapsia ruokkineet rinnat.

Mietin onko itsen ylentämistä vai pelkkää rakkautta, kun koen Tärkeileviä ihmisiä kohtaan outoa isällistä hellyyttä.. kyllä minä näen sinun pienuutesi, eikä se haittaa..

Kaikella kunnioituksella, forever Yours

Mä oon viime aikoina saanut niin paljon positiivista palautetta blogikirjoittamisesta, että vaikka se tuntuu tosi, tosi, mukavalta, niin jotenkin ihan pelottaa aloittaa seuraavaa tekstiä. Tuntuu, että odotetaanko siltä nyt jotain ihan tiettyä asiaa ja onnistunko mä siinä, vaikka tiedänhän mä, että itselleni kuitenkin tavallaan kirjoitan, enkä "kaupallisuuden" vuoksi..

Jotkut toiset kirjoittajat ovat arvostelleetkin joitain kirjoittajia, nimiltä mainitsematta, siitä, että tavoitteena kirjoittamiselle olisi vain korkeat lukijamäärät ja paljon kommentteja.. Siihen en osaa oikein sanoa mitään. Osaan kirjoittaa vaan omalla tavallani, enkä osaa sitä muuttaa sen kaupallisemmaksi tai vähemmän kaupalliseksi tietentahtoen, puhumattakaan siitä, että osaisin kirjoittaessani jollain tapaa varmistaa tulevien kommenttien määrän. En minä osaa. Mutta kyllä mä ilahdun siitä, että näitä luetaan ja kommenteista erityisesti. Jos johonkin kirjoitukseen ei tule yhtään kommenttia, niin heti nousee mieleen epäilys, olikohan siinä jotain vikaa..

Omiin tilastotietoihini oon oikein tyytyväinen, kiitos vaan kaikille. :) Ennen tämän kyseisen tekstin aloittamista mulla oli kirjoituksia tehtynä tasan 80kappaletta. Lukukertoja on 14220 ja kommentteja 302. Mä oon päätellyt että vakituisia lukijoita on suunnilleen sata, koska ekana päivänä uusi teksti käydään lukemassa yleensä aika tarkkaan sen sata kertaa. Seuraavana päivänä lukijoita käy välillä vaan parikymmentä, välillä paljon enemmän. Mietin, että se johtuisi siitä, että jos kirjoituksesta tykättiin, niin samat lukijat voi käydä katsomassa montakin kertaa. Mäkin käyn muiden blogeja lukemassa juuri niin, eka heti kun huomaan uuden julkaistun ja sitten uudelleen myöhemmin jos se oli erityisen puhutteleva jostain syystä. :) ..Sellaista seurantaa oon harjoittanut viime aikoina.. Rakas on meillä muuten kyllä innokkaampi tilaston seuraaja, vaikka ei se enää olekaan niin jännää kuin ihan alussa oli.

Huomaan laiminlyöneeni täällä ns. normaalista elämästä kertomista aika paljon koko kesän ajan. Vaikka blogia aloittaessa sanoinkin, että tämän ei ole tarkoitus olla kalenteri, jonne laitan ylös kaikki menoni, niin sitten kun välillä kuitenkin laitan, se saa mun elämän näyttämään ihan siltä, kuin ei tapahtuisi mitään muuta, kuin se, joka on jostain syystä päätynyt tänne.

Tässä siis tiivistelmä: Mä olin kiertueella koko kesäkuun, ympäri Suomea mentiin monella eri paikkakunnalla ja käytiin Italiassakin. Heinäkuussa olin kesätöissä studioavustajana. Elokuun alun olin lomalla, ja nyt koulu on taas alkanut. Mun polvi ei vieläkään oo kunnossa rasitusvamman takia ja oon treenaillut aika varovasti, niin vieläkin tuntuu elämä puoliksi lomailulta.

Kaikki on meillä ihan hyvin. :) Ystävillä ja tuttavilla on ollut dramaattisia eroja ja riitoja ja rakastumisia, sairastumisia, läheisten menettämistä, läheisyyden löytämistä ja muuta sellaista, mitä aina ja kaikkialla elämässä tapaa olla. Kirjoittelen taas, kun jotain tapahtuu tai tulee jokin ajatus, joka on hauska saada ylös jonnekin. :)

Metrossa mun viereeni istahtaa mies. Se haisee kuselta ja on likainen ja ryysyinen ja mä mietin, miltä mahtaa näyttää maailma sellaisen ihmisen silmin, joka on menettänyt kiinnostuksen itseensä noin syvällä tasolla.

Onko hän väsynyt? Eikö hän osaa yhtään rakastaa itseään? Rakastaako hän ketään muuta?

Mä istun siinä, tukka ojennuksessa, hampaat pestynä, rakkaan valitsemaa dödöä kainalossa, puhtaassa, valkoisessa paidassani ja farkkujen alla on silitetyt kalsarit. Niin paljon olen itseäni rakastanut sinä aamuna.

Toisinkin voisi olla.

Entä mitä tapahtuu sitten, kun joku ei osaa rakastaa itseään, mutta välittää kuitenkin vielä, ei ole luovuttanut kaikesta?

Vaihdetaan hiusten väriä, muutetaan kehon painoa, poistetaan ihokarvat, tehdään korkeilla kengillä lisää pituutta, väritetään meikeillä osia kasvoista sieltä täältä, niin, että lopputulos näyttäisi mahdollisimman paljon siltä, miltä ihminen meikin alla toivoisi näyttävänsä. Jollei se vielä saa ihmistä rakastamaan itseään, täytyy muutoksista tehdä radikaalimpia, lisätä vähän silikonia huuliin, ja rintaan, kohottaa poskipäitä, peittää rypyt silmäkulmasta, jotta kukaan ei tietäisi, kuinka vanha ja kuinka paljon kokenut ihminen muutosten alla on. Silloin hän voi olla tyytyväinen ulkonäköönsä ja iloinen siitä. Mutta oppiko hän sen, mitä kaikella sillä yritti, oppiko rakastamaan itseään?

Enpä usko. Hän oppi varmasti rakastamaan muutoksiaan ja kaikkia niitä kemikaaleja, joilla peittää alleen aidon, alastoman itsensä.

Rakkauden löytäminen on vaikeaa, jos sitä saavuttelee fyysisten asioiden kautta. Silloinkin, kun haluaa oppia rakastamaan itseään.