Sovinto

Rakkaalla ja mulla on paljon yhteistä. Meidän suhteessa on rakkautta ja paljon kunnioitusta, jonka puutetta monessa muussa parisuhteessa ihmettelen, meillä on kyky ymmärtää toisiamme oikeasti ja meillä on hyvin yhteensopiva tapa kommunikoida. Meidän kaipaama läheisyyden aste on melkein sama.

Iso ero meissä on tapa reagoida kriiseihin. Rakas reagoi vetäytymällä ja eristäytymällä omiin oloihinsa miettimään ja mun tapani reagoida on tulla entistä läheisyydenkipeämmäksi. Siksi, vaikka arkielämässä me olemme asioihin tyytyväisiä, ongelmien tullessa läheisyysasteesta tulee aina päivän polttava kysymys. Siitä tulee Aihe ja Ongelma, vaikka riidan alkuperäinen syy olisi missä.

Oikeastaan se on hyvin nurinkurista. Että me riitelemme asiasta, joka ei olisi ongelma ollenkaan, jollemme me olisi riidoissa.

Ymmärrettyäni vihdoin monen vuoden suhteen jälkeen, ettei rakkaan ja mun ero olekaan läheisyydentarpeessa, vaan tavassa käsitellä ongelmia, koen ymmärtäneeni jotain suurta. :) Siinä vastaus muillekin, jotka ovat ihmetelleet, miksi me ollaan päädytty eroon kaksi kertaa, vaikka meidän elämä on silminnähden onnellista. Tulevaa on paljon helpompi hallita, kun vihdoin ymmärtää, missä ongelma on koko ajan ollut.

Meidän tapa käydä läpi kriisejä on erilainen, mutta tapa sopia on sama. Sovinto on paras hitaasti, pitkään ja nautiskelleen tehtynä. Johan tappelemisen aikana ehtii tulla toista ikävä. :) Tunne on sama, kuin rankkojen treenien jälkeen, mitä enemmän sattui, sitä leijuvampi on olo jälkeenpäin.

Eilen meillä oli kavereita katsomassa Euroviisuja. Mun ja rakkaan suhtautuminen Viisuihin on samanlainen, kumpikin rakastaa kilpailuja ja on hengessä mukana, vaikka kumpikaan ei oikeastaan pidä siitä musiikista. Niin että kisakatsomo rakennettiin suurella tohinalla ja jännittyneessä tunnelmassa ja itsestäänselvyys on, että katsotaan, mutta ohjelman alkaessa kiinnostus lopahtaa. Rakas katsoi kaksi esitystä, joista piti, istuen, ja muista katsoi vain alun todeten, että "tää kuulostaa ihan euroviisubiisiltä" ja rötkähti loppuesityksen ajaksi mun rintaa vasten ja upposi omiin ajatuksiinsa. Kisojen aikana rakas ehti väännellä mun paidanhelmani tuhannelle sykkyrälle ja taas auki, avata ja sulkea mun vyötä monta kertaa ja piirrellä erilaisia kuvioita sormella vatsaan. Tuntui hyvältä olla taas Pari.

Mä jaksoin kiinnostua ensimmäisen tunnin ajaksi ja sitten kyllästyin. Keskityin leikkimään sormilla rakkaan hiuksissa ja kisan parhaaseen antiin, joka oli seurata mun vanhinta bestistä ja sen innostuneita ilmeitä kisan edetessä. :)

Jos me oltaisiin oltu kylässä muualla, oltaisiin varmaan lähdetty kotiin tunnin jälkeen. Omaan kotiin kutsuttuja vieraita ei tietenkään voi noin vain heittää pihalle, mutta se osoittautui ihan mukavaksi asiaksi. Viisuilun jälkeen me alettiin jutella kaikkea yhdessä ja se oli tosi mukavaa. Mun illan kohokohta oli ehdottomasti se, kun siinä, rakas sylissäni, selitin kavereille, että meilläkin oli riitaa ja mä jo pelkäsin, että eihän tässä nyt erota, ja kaveri alkoi nauraa. Että ajatus tuntui siitä niin kaukaiselta, että sitä huvitti ja se sanoi, että ei meidän eroja ennenkään oo kukaan muu tosissaan ottanut kuin me itse. Kaikki muut on tienneet, ettei ne oo pysyviä. Tiesin sen kyllä ennestäänkin, mutta silti se tuntuu hyvältä kuulla.

Mä pidän rakkaan tavasta olla keskusteluissa läsnä. Se ei yleensä puhu paljoa, vaan katselee ja kuuntelee muita, mutta sen läsnäolo on silti niin vahva, että sen tuntee. Ja kun se on keskustelussa läsnä siinä mun vierellä, samassa tiimissä, musta tuntuu, että kaikella mitä sanon on kahden ihmisen painoarvo. Tai enemmän.