Ongelma

Meidän riita alkoi hitaasti mustasukkaisuudesta. Ei ketään tiettyä ihmistä kohtaan, vaan oikeastaan kokonaista ihmisryhmää ja tapaa elää ja ilmaista itseään. Rakas alkoi kokea mun harrastukseni uhaksi itselleen ja meille, vaikka mä oon harrastanut niin kauan kun me ollaan tunnettu. Se oli nyt oivaltanut joitain asioita, joita ei ollut ennen tullut ajatelleeksi.

Samaan aikaan alkoi mun aamutreenit ja meidän tärkeäksi käynyt aikamme aamurakkaudelle katosi. Samalla katosi meidän jokailtainen sohvarutiini, jossa mä oon rakkaan kainalossa lukemassa tai tekemässä jotain, kunnes se sammuttaa tv:n ja me mennään yhdessä sänkyyn. Aina yhdessä.

Kyllä mä ymmärrän, ettei rakas halua herätä aamuisin kello neljän jälkeen hoitamaan parisuhdetta tai ettei se tahdo tulla nukkumaan niin aikaisin kuin minä, enkä mä taas pärjää niin lyhyillä yöunilla, joita vanhan iltarutiinin ylläpito vaatisi. Mutta silti. Miksei se nyt voi tehdä mun hyväksi sitä samaa, mitä mä oon koko ajan tähän asti tehnyt?

Rakasta loukkasi se, että hän koki mun valinneen harrastuksen parisuhteen yli, ja mua loukkasi se, että koin rakkaan valitsevan television mun ylitseni haluttomuudessaan muuttaa tapojaan, vaikka mun tavat oli jo muuttuneet. Kyllä se voisi tulla mun kanssa sänkyyn, vaikka se ei tahtoisikaan vielä jäädä nukkumaan ja kyllä se voisi aamulla herätä hetkeksi ja jatkaa sitten uniaan, niin kuin minäkin olen tähän asti tehnyt. Herännyt, ollut sen kanssa ja monina aamuina me ollaan syöty aamupalakin yhdessä vaikka mä oon palannut vielä nukkumaan, kun rakas lähtee töihin.

Sitten yhtenä päivänä rakas ilmoitti varanneensa silkkiturkille trimmaajalta illaksi ajan. Koiran turkinhoito on ollut pääosin rakkaan vastuulla, kun mä oon niin vähän kotona ja nyt se oli sitten kyllästynyt kurapukuihin, pampuloiden solmimiseen ja jokaviikkoiseen föönaukseen. Ei asiassa oikeestaan oo mitään kummallista, monesti silkkiturkin rotuiset pidetään täydessä turkissa vain jos ne käy näyttelyissä ja kotikoirat leikataan lyhyempään ja helpompaan malliin, mutta ei rakas mulle ollut koskaan sanonut, että turkinhoito sitä väsyttää. Eikä mulla ollut argumentteja väittää vastaan, kun tiesin, että rakas voi milloin vain vetää esiin valttikorttinsa ja sanoa, että jos haluan pitää silkkiturkin silkkisen turkin, mun pitää hoitaa sitä enemmän ja meistä kumpikin tietää, ettei se käytännössä onnistu.

Ei mua koiran karvat harmita. Mua loukkasi se, että musta ratkaisu leikata ne pois oli iso ja sen olisi pitänyt olla yhteinen. Mä olisin voinut olla samaa mieltä asiasta milloin vain, jos rakas vain olisi kysynyt. Mua harmittaa se, että jos se ei oo koskaan kertonut, että koirankarvat vaivaa sen mieltä, niin mitä kaikkea muuta onkaan olemassa, mikä sitä vaivaa, muttei se kerro.

Jotain on, koska nyt se tahtoo olla hiljaa ja totutella ajatukseen ja miettiä, enkä mä tiedä, mikä se ajatus on. Onko sillä jotain, mitä mulle ei kerrota?

Mä pidättäydyn kysymästä.

Ei tarvi olla Freud tietääkseen, mistä mun hylätyksitulemisen pelkoni johtuu. Se syntyi syöpälapsena eristyshuoneessa ja kasvoi kun isä kuoli ja saavutti täyden mittansa, kun näin äidin katoavan henkisesti pois, vaikka vartalo jäi jäljelle. Masennus vei. Mä tiedän itsekin ihan tarkalleen, että mun tunteille ja ylireagoinneille on syynsä ja että siksi mun ajatukset näistä asioista kasvaa helposti kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja että mun pitää niitä hallita. Että vaikka rakas ei tahdokaan nyt olla henkisesti niin lähellä mihin mä oon tottunut, niin jos mä kyselen sen ajatuksia liikaa ja kerron, miltä musta tuntuu se vaan ahdistaa sitä entistä enemmän ja ajaa pois. Mä oon aika ylpeäkin siitä, miten paljon oon kehittynyt tilan antamisessa verrattuna vanhoihin aikoihin.

Enkä mä puhu rakkaalle eroamisen pelostani. En itsekään tahdo, että siitä nousee puheenaihe. Jos erosta aletaan puhua jokaisen riidan yhteydessä, se on aiheena aina auki ja ajankohtainen, vaikka sen pitäisi olla kaukainen ajatus, joka hädintuskin nousee mieleen mahdollisena vaihtoehtona. Mä toivon, ettei se nouse rakkaan mieleen, enkä ainakaan tahdo itse sitä sinne syöttää.

Me ei olla enää riidoissa. Me puhutaan toisillemme lämpimällä äänensävyllä ja ollaan sopuisia ja rakas tahtoo jo tulla fyysisesti lähelle. Ei se tule samalla tavalla kuin ennen, se vaan käy ja menee taas, mutta tulee jo kuitenkin. Toivon sen olevan hyvä asia ja että kohta koko typerä kriisi on kokonaan ohi.

En voi oikeastaan tehdä muuta kuin odottaa. Odotan, tarvitaanko tähän vielä riita ja huutamista ja selkeä loppuratkaisu vai haipuuko ongelma pois yhtä hitaasti kuin alkoi kasaantua. Odotan, sovitaanko me uusi aikataulu ja rutiini vai syntyykö se itsestään. Odotan, että tämä ikävän tuttu stressintunne katoaa ja pääsen takaisin siihen seesteiseen mielentilaan, jossa oon saanut elää viimeisen vuoden.

Kiitos siitä.