Pariskunta

Leikkasin tänään lehdestä kuvan, jossa vanha, ryppyihoinen pariskunta istuu puiston penkillä ja hymyilee.

Itsestäänselvä asetelma. Papalla on keppi kädessään ja hattu, mummo istuu kädet sievästi sylissään. Mielikuva tulee ystävällisistä vanhuksista, jotka käyvät syöttämässä sorsia, mummo leipoo lapsenlapsenlapsille rusinapullaa, ja he kertovat vanhoista ajoista, ihmisistä, joita kukaan kuuntelijoista ei ole koskaan tuntenut, kumpikin omaa tarinaansa. Vanhan ihmisen heikoksi käyneellä äänellä. Ovat kotoisia ja herttaisia.

Mutta en minä kuvaa siksi leikannut.

Leikkasin sen siksi, että ryppyisten kasvojen takana ei asu pelkkiä herttaisia mummoja ja pappoja, vaan elämää nähneitä ihmisiä.

Tuo vanha pari on harrastanut seksiä yhdessä monet kerrat. Siinä on tullut tutuksi mummon hiivatulehdukset ja papan erektio-ongelma. Lapsiakin tuli, ehkä enemmän kuin olisi haluttu, eikä silloin puhuttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, alkoholismista, ahdistuksesta tai sen synnyttämästä perheväkivallasta, vaikka kaikkihan sen tiesi, että äijä oli pahansisuinen ja kännipäissään karkea. Silloin tällöin ajoi akan pihalle ja kakarat, jotka illansuussa hiipivät takaisin kotiin ja elämää jatkettiin niin kuin tapana oli. Ja siitä, että perheen nuorimmalla lapsella on musta tukka ja tummat silmät, vaikka perheen isä on vaalea, ei ääneen puhunut kukaan.

Ehkä heidän rakkautensa kesti kaiken ja kasvoi kumppanuudeksi. Tai ehkä se kuoli jo kauan sitten, mutta sisulla on ylläpidetty suurempiakin asioita kuin parisuhdetta, eikä kumpikaan lähtenyt pois. Siihen jäivät, toistensa viereen.

Puiston penkille istumaan.

Jo kaiken kokeneena. Syöttävät sorsia ja leipovat lapsenlapsenlapsille pullaa ja ovat herttaisia. Eikä siitä puhuta, että elämää elettiin ennenkin.

Mä tuijotan kuvaa aikani ja annan mielikuvien kasvaa. Hymyilevät kasvot saavat elämän taakseen ja lopulta työnnän kuvan muovitaskuun siihen kansioon, jossa on kokoelma kaikkea, mistä aion joskus vielä tehdä jotain. Liittää kuvan johonkin sellaiseen yhteyteen, että sitä katsova näkee tarinan kliseisen pinnan takana ilman, että minun pitää sitä kertoa. Ehkä katsoo kadulla vastaan tulevaa vanhustakin toisin.

Ei siinä kulje herttainen vanhus, siinä menee elämää kokenut ihminen.