Kriisi

Meillä on parisuhdekriisi. Mahdollista on sekin, että meillä on vain parisuhde, juuri sellainen kun parisuhteet tapaavat yleensä olla, ja kriisi on mun oman pääni sisällä. Tunnustan taipumukseni ylireagointiin.

Riidasta tuli kriisi mun korvieni väliin siinä vaiheessa, kun hyvää tarkoittava ystävä esitti parin päivän riitelyn jälkeen huolestuneena kysymyksen, että ettehän te ole eroamassa. Mä vastasin itsevarmasti ja epäilemättä Ei, mutta sillä sekunnilla tajusin, etten voi tietää, mitä rakas ajattelee. Riivaavin ja turhin ajatus tässä maailmassa on Entä Jos ja se on pyörinyt mun mielessäni jo viikon.

Tässä parisuhdeongelman sivussa on tapahtunut kaikenlaista muutakin, mutta mulla ei oo energiaa selittää niistä. Periaatteessa kaikki on hyvin. Rakas on sanonut, ettei se minnekään ole lähdössä tai halua mun lähtevän, kun se haluaa vaan vähän miettiä ja kaipaa etäisyyttä ja mä yritän parhaani mukaan antaa sitä etäisyyttä, vaikka oon maailman huonoin etäiseksi ihmiseksi. Kolmetoistavuotias Teemu mun päässäni alkaa huutaa kuolemaa ja maailmanloppua joka kerta, kun etsin katsetta eikä siihen vastata, ja hillitsen itseni kysymästä mitä toinen nyt ajattelee ja että eihän se vieläkään ole lähdössä.

Välillä rakas tulee lähelle, kuten sen on tapana tulla ja mä tajuan miten ikävä mun sitä on. Hankalaa on se, että tiedän, ettei se ymmärrä. Ettei se yhtään ymmärrä, miten voi ikävöidä ihmistä joka istuu samalla sohvalla.

Ikävöin kuitenkin. <3