Mopsi's

Helsinki on kiva kaupunki - jos on varaa siitä nauttia. Kaikki on kallista, joka paikkaan täytyy "lähtemällä lähteä", elämä on kiireisen oloista (huom. oloista) ja kaupunki on oudolla tavalla persoonaton. Jos olisi varaa asua keskustassa ja aikaa ja rahaa nauttia kaikesta kaupungin tarjoamasta, olisi Helsinki mitä mukavin paikka. Opiskelijalle se on vähän tyyris.

Kuitenkin kaikki asukkaatkin ovat persoonia, ja he jopa juttelevat kyllä, jos vain suunsa avaa. Näin huolimatta siitä, että katsekontakti on ankarasti pannassa. Kaupunki on niin fyysiseltä kuin henkiseltä ja kulttuuriseltakin kannalta niin ihanan monimuotoinen ja -tasoinen, että sinne voisi kasvatustieteilijä hukuttautua :) Ensin täytyy vain opetella kaupungin tavat ja toiminta.

----------------------------------------------------------------

"Isäntäni" vierailun ajan luonnehti minua seuraavanlaisesti (ja kaikki hyvällä, kai ;):

"iso ja vahva" (mitäs meni melkein putoamaan sängystä, täytyyhän sitä nyt ottaa koppi)

"kylmä ja analyyttinen" (taisin istua aika hiljaa koko viikonlopun 8| )

"sisäänpäin kääntynyt" (no joo, myönnän olevani tarkkailijaluonne, olen tottunut siihen, että voin vetäytyä syrjään ja tarkkailemaan tilannetta etäältä...opeteltavaa minulle siis hypätä keskusteluun tuntemattomien kanssa...tai no, ei niin tuntemattoman kanssa :)

"lämmin" (no olen!)

"ihana" (no joo...)

""lähihoitaja"" (mitäs sairastui isäntä kesken kaiken, totta kai huolehdin ihmisestä...vaikka sitten ottamalla syliin, kun maailma tuntuu kaatuvan päälle.)

----------------------------------------------------------------

Vitutusta aiheutti kiireellinen lähtö: unohdin opiskelijakorttini. Onneksi menomatkalla bussin setä oli kiltti ja päästi opiskelijahinnalla. Tulomatkalla taas...grrr!

Ostin lipun isännän opiskelijakortilla (ja ei, ei ole moraalitonta, koska olen itsekin opiskelija) ja toivoin, että etukäteen ostettu opiskelijalippu ei antaisi aihetta kuskille kysyä korttia.

Väärin!

"En voi ottaa tätä lippua vastaan ilman opkorttia"

"Ai, no mitäs sitten?"

"No tämä lippu on voimassa kuukauden, mutta nyt teidän täytyy ostaa normaalihintainen aikuisten lippu."

"Aha..."

Joten matkasta, jolle ostin etukäteen opiskelijahintaisen lipun 16.90 €, jouduin bussissa maksamaan vielä täyden hinnan 33.80 €. Paluumatkasta maskoin siis kolmikertaisen hinnan. Eikä minulla mitään ylimääräistä rahaa ole samperi! Meni viikon ruoat tossa. Ja tiedän, oma moka. Paluumatkan naiskuski oli mukava ja asiallinen, eikä se hänen syynsä ole. Häntä vain oli mukava kirota mokastani, hiljaa itsekseni tietysti :)

Kotimatkalla iski herkkä hetki. En oikein vieläkään tiedä, miksi itkeä tihrustin melkein tunnin. Ehkä se oli vain ahdistusta siirtymisestä mukavasta huolettomasta olemisesta takaisin arkeen, siirtymistä maailmasta toiseen. Tai sitten isännän jättäminen yksin elämänsä pariin, elämän, josta hän pitkään tilitti tuntojaan. Olisin mielelläni auttanut häntä enemmänkin, nyt vain olin lämpimänä sylinä lähellä.

Olen näemmä aika herkkä. Ei kai empatiasta haittaa ole? Tosin pelkään ensimmäistä omaa luokkaani ja sitä oppilasta, jonka elämä on niin syvältä, että murehdin sitä sitten ympäri vuorokauden.
Niisk...

edit: haa, meinasi unohtua yksi luonnehdinta :)

"kermaperse" (no jos haluaa käydä suihkussa aamulla JA illalla, niin ei se nyt niin kamalaa hienostelua ole, eihän...ja en mennyt, kun kiellettiin...käperryin sänkyyn sitten purkamaan oloani...)

Selittäkää tyhmälle maalaiselle, että miksi osassa Helsingin paikallasjunista ei voi ostaa lippua ja toisissa voi?! Ärsyttävää täristä ulkona odottamassa junaa vain todetakseen, että jos haluaa keskeltä periferiaa johonkin päästä, on mentävä pummilla. Epäloogista.

Toinen asia, mikä ärsyttää, on rautatieaseman ja junien kellot: onhan tässä vielä aikaa, paitsi että juna lähti jo...olisi tuon aseman kellon mukaan ollut vielä 3 minuuttia kyllä aikaa...

Miksi aikataulut on laadittu minuuttien mukaan, jos aseman kellot osoittavat aikaa max 5 min tarkkuudella, riippuen mihin kelloon katsoo. Huonoa organisointia.

Educa oli ihan antoisa, joskin koin kesken luennon "herätyksen" kun nuokahdin. Väsynyt olin, joten 3,5 h jälkeen loppui kisakestävyys. Jäipähän käteen ainakin materiaalia, pari kirjaakin. Kiinnostavimpana Hannu Väisäsen "Toiset kengät", joita Otava jakoi osallistujille. Jotain vastinetta matkakuluille :)

Yksinäinen lehti vajoaa,
leijuu hitaasti puusta,
hengitykseni ilmaa huurtaa,
rapisee ruoho kuurasta.

Leijaa lehti kevyesti,
vaikuttaa vire tuulen sen kulkuun,
kuitenkin niin raskaasti,
painaa se jälkensä minuun.

Viileys pureutuu sisääni,
läpäisee herkät suojani,
valtaa sieluni ja suojattoman mieleni,
jäädyttää aatteeni.

Lehti laskeutuu levollisesti.
Seuraan kulkua sen katseellani,
löydänkö rauhaa itselleni,
kysyn hiljaa mielessäni.

Voisin jäädä tähän,
olla rauhassa omassa,
istua hiljaa ja nauttia,
viileässä talvessa.

Jäädä tähän istumaan,
katsoa elämää, kunnes silmäni sulkeutuu.
En jäisi mitään katumaan,
kun lehti vihdoin maahan laskeutuu.

To feel inadequency,
to feel exhaustion of a kind,
to feel impotency,
the one of the mind.

Others are always smarter,
more intelligent than you,
knowledgewise further,
leaving you behind.

To live your life below others,
is for suckers,
and unfortunately I'm doing just that,
too easily feeling like an idiot,
and that's just sad.
It makes me mad.

Voiko olla mitään vittumaisempaa, kuin se, että alkaa rahat oikeasti loppua. Sijaisuuksia!

En ole tottunut rahattomuuteen, joskin olen lahjakkaasti elänyt yli varojeni viimeiset kaksi vuotta. Miten ihminen osaakin olla niin tyhmä?

Kela stana sitten vielä karhuamassa...ei ole akateemikolla helppoa...

Elämän tarkoitus,

------------------------lienee pohtimiseen sen ihmisiä vajonnut,

on se arvoitus,

---------------------monta suurta mieltä tuhonnut,

jonka ratkaisu,

------------------ajattelijoiden mieliä polttanut,

on kaivattu,

-----------------------filosofeja kauan vaivannut,

kauan odotettu,

------------------------moni elämänsä pohtimiseen sen tuhlannut,

turhaksikin todettu,

---------------------------------ja kuolinvuoteellaan havainnut,

on koko elämä pohtimiseen sen kadotettu.

-

Hiljaa hiipivä valo.

Hitain askelin takaa horisontin.

Se tulee yksin.

Hennot säteet liukuvat pinnalla maan,
muuttaen värin taivaan.

Hiljaa valaistuu kaikki oleva.

Hellä lämpö ottaa omakseen,
lämmittää ja tuo elämää kaamokseen.

Antaa se nauttia sulostaan, valostaan.

Ihoni tuntee tuon kaiken,
lämmön ja valon aistien,
nauttien siitä keskellä talven,
sen ankeuden ja pimeyden.

Aistin alkavan kevään,
uuden tulevaisuuden,
näen tien uuteen elämään.

Minulle todettiin tänään, ettei aina tarvitse olla perfect, täydellinen.

SIIS MITÄ HÄH?!?

Tajusin - olen siis perfektionisti, pedantti ja täydellisyyteen neuroottisestikin pyrkivä yksilö, kontrollifriikkikin -, ettei kukaan ympärilläni ole koskaan sanonut minulle suoraan (A ehkä, mutten muista, sori), että EI AINA TARVITSE OLLA TÄYDELLINEN.

Lause on minulle täysin absudri: kuinka niin ei tarvitse olla? Kaikki ihmiset ympärilläni, joille olen valittanut sitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun ei ole koskaan mihinkään omaan tuotokseensa tyytyväinen, ovat vain vastanneet tavalla tai toisella. Kukaan ei ole koskaan tokaissut: "no, ei aina tarvitse olla täydellinen." piste.

Menin suorastaan sekaisin :D

Niin, mutta mitä sitten? Jos en tee tätä parhaani mukaan täydellisyyttä tavoitellen, silloinhan olen antamassa suorastaan periksi? Jos en ole paras, niin silloinhan katoaa myös kontrollia, ainakin jollain tasolla? Mikä on sitten riittävän hyvää; en halua pudota mihinkään liian alhaiselle suoritustasolle.

Kai pelkään muuttuvani jotenkin keskinkertaiseksi, jos luovun täydellisyyden tavoittelusta. Tai pahempaa, en putoa, vaan joudun toteamaan AINA olleenikin jotenkin keskinkertainen.

Kamalaa, mutta ehkä se olisi vaan hyvästä. Enhän minä ihmisenä kuitenkaan muutu, vaikka tuon päätöksen tekisinkin. Toiminta ehkä muuttuu vähemmän vakavaksi, mutta ihmisenä pohjimmiltani en muuttuisi. Tai sitten ehkä vapautuisin hieman?

Herttajätkä punainen
siis se sydämmellinen,
katsoo himoiten akkaa ruutujen,
joka kimppaa kanssa kunkun patojen,
ollen samalla suhteessa jätkään ristien,
siihen,
jonka himot lienevät olleen alusta lähtien,
osoitetut akalle patojen,
joskin kartoitetut ovat myös tunteet suhteen miehien,
siis tämän jätkän ristien,
kohteena sekä kunkku herttojen että jätkä patojen,
ja tätä sivusta katsoen seuranneet,
ovat akka herttojen, syvästi paheksuen,
sekä jätkä ruutujen, halukkaasti mukaan kaivaten,
jälkeensä jättäen kunkun ruutujen,
joka nainee akan ristien,
jättäen kunkun maan kyseisen,
keskelle yksinäisyyden,
joukossa pariutuneisuuden.

Se vaeltaa yössä, etsien uhriaan, tässä ja valiten, heikoimpaan iskien, imien kuiviin, jättäen raadon, valiten uuden viattomuuden, se imee tunteet, elämän ja ihmisyyden.

Ihmisiä julmia, sieluttomia, vaeltajia mustia, omantunnottomia, alinta kastia.

Elävät vain itselleen, omalla narsisismilleen, petollisine mietteineen, muita halveksien, mieliä raiskaten, tuhoten tunnot muiden, kavaltaen ja läheisyydessään alistaen.

Nuo irvikuvat ihmisyyden, loiset, elävät pimeässä, poissa valosta hyvyyden, jokaisessa meissä, sisällä, mutta onneksi kätköissä, vaikka toisilla aina esillä, nyt ja tässä, nykyhetkessä, vaeltaen kaikkien keskellä.

Toisten tunteista elävät, toisen kuiviiin imevät, loppuun asti menevät, nuo ihmisyyden karikatyyrit, ihmissuhteiden vampyyrit ja heidän pelinsä pimeät sekä ilkeät.

Pallotellen, pudottaen ja nostaen, leikitellen, toista hitaasti viillellen, petollisesti rakastellen, kuiviin imien, hyljäten ja väheksyen, rakkauttaan todistellen, takana selän tikaria kohottaen, salaa iskien, murhaten, toisen rakkauden hitaasti tappaen, sitten unohtaen.

Kuitenkin he ovat ja elävät, tyydyttäen nälät, oman itsensä, imien uhriensä tunteet ja hädän, päästämättä kärsimyksestä.

Jättävät pelkän tyhjyyden, nuo irvikuvat ihmisyyden, elämän karikatyyrit, herättävät kaipauksen, kirotut vampyyrit.