Perfektionismi ei olekaan normi?!

Minulle todettiin tänään, ettei aina tarvitse olla perfect, täydellinen.

SIIS MITÄ HÄH?!?

Tajusin - olen siis perfektionisti, pedantti ja täydellisyyteen neuroottisestikin pyrkivä yksilö, kontrollifriikkikin -, ettei kukaan ympärilläni ole koskaan sanonut minulle suoraan (A ehkä, mutten muista, sori), että EI AINA TARVITSE OLLA TÄYDELLINEN.

Lause on minulle täysin absudri: kuinka niin ei tarvitse olla? Kaikki ihmiset ympärilläni, joille olen valittanut sitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun ei ole koskaan mihinkään omaan tuotokseensa tyytyväinen, ovat vain vastanneet tavalla tai toisella. Kukaan ei ole koskaan tokaissut: "no, ei aina tarvitse olla täydellinen." piste.

Menin suorastaan sekaisin :D

Niin, mutta mitä sitten? Jos en tee tätä parhaani mukaan täydellisyyttä tavoitellen, silloinhan olen antamassa suorastaan periksi? Jos en ole paras, niin silloinhan katoaa myös kontrollia, ainakin jollain tasolla? Mikä on sitten riittävän hyvää; en halua pudota mihinkään liian alhaiselle suoritustasolle.

Kai pelkään muuttuvani jotenkin keskinkertaiseksi, jos luovun täydellisyyden tavoittelusta. Tai pahempaa, en putoa, vaan joudun toteamaan AINA olleenikin jotenkin keskinkertainen.

Kamalaa, mutta ehkä se olisi vaan hyvästä. Enhän minä ihmisenä kuitenkaan muutu, vaikka tuon päätöksen tekisinkin. Toiminta ehkä muuttuu vähemmän vakavaksi, mutta ihmisenä pohjimmiltani en muuttuisi. Tai sitten ehkä vapautuisin hieman?