Mopsi's

Kaikki muut nukkuvat talviunta. Minä en osaa nukkua.

- Muumipeikko Taikatalvessa

Sekoan.

On ollut ennenkin olo, ettei jaksa. Nyt on oikeasti sellainen olo, ettei jaksa.

Jotenkin sellainen olo, että masennus alkaa, kuten muutkin tunteet, manifestoitua jo fyysisesti. Olen väsynyt, vihainen, turhautunut, hengitykseni sekoaa hetkittäin, ahdistaa niin paljon, että yritän purkaa sitä fyysisesti johonkin, tärisen, olen itkuinen jne.

Suomalaisittain kuuluisi (vieläkin) vähätellä oireita, mutta alan haluta luovuttaa. Siis todeta, etten jaksa ja antaa jonkun kantaa.

Aloitin kesätyöt. En tiedä, jaksanko oikeasti. Siis ennen ei olisi tullut mieleenkään luovuttaa. Nyt en vain tiedä. Mitään ylimääräistä ei saisi tulla nyt. Epävarmuutta riittää muutenkin. En edes tiedä, missä tulen asustelemaan tämän ajan.

Kaiken lisäksi kävelin tätini luo tunnelmaan, jossa serkkuni kaveri on vähän aikaa sitten kävellyt junan alle ja soittanut viimeisen puhelunsa juuri ennen serkulleni. Kokisin myötätuntoa, jos jaksaisin. En jaksa. Sen sijaan ahdistaa keskiluokkainen läpätys siitä, että miten joku niin tunnollinen ja fiksu voi tehdä tuollaista.

Ymmärrän liian hyvin, liian hyvin. Ymmärrän täysin, miten ihminen, jonka asiat ovat kohtuu hyvin eikä elämä ole umpikujassa (jos se nyt koskaan on), voi päätyä päättämään tietoisuutensa olemassaolon. Ymmärrän täysin.

Itse rakastan elämää, ja nykyään poikaystäväänkin, niin paljon, etten kai kykenisi itseäni tappamaan. Sitä paremmalla syyllä ihmettelen, että miten puran tämän oloni?!?!?

Elämää merellä,
aallot kasvavat korkeutta,
veneesi ajelehtii harjalta toiselle.

Pimeä yö,
laineet tummat ja puhuvat,
nousevat korkealle,
veneen laitojen ylle,
pienen ihmisen päälle.

Valo kajastaa,
toisinaan näkyy majakka,
valokeila aallon päällä,
välillä katoaa,
syvenee pimeys,
menee valo taakse aallon.

Katsoa, ei nähdä, nähdä jälleen, kadota taas.

Valo liikkuu laineen myötä. Katoaa. Palaa.

Toivo liikkuu päivien myötä. Katoaa. Palaa.
Palaa vain kadotakseen taas.

Kuka ohjaa kulkua? Suunnistaa kohti valoa?
Ken ties sen, sen kertokoon,
ettei katoa vene kokonaan aallokkoon.

"Suuret tunteet"

Täytyy todeta, että monet asiat sellaisen ihmisen kohdalla, johon olet erittäin kiintynyt, saavat huomattavasti suuremman painoarvon kuin ne saavat jonkun muun kohdalla.

Kyseessä voi olla niin ihanat kuin vähemmänkin ihanat tuntemukset ja tunteet. Ne kaikki voimistuvat.

Nuorallatanssijakin joutuu astelemaan varovaisesti ja etsimään jatkuvaa tasapainoa. Samoin minä, monella tapaa.

Olen onnellinen. Olen onneton. Samanaikaisesti, joskaan en samoista syistä. Saman ihmisen takia tosin. Onneksi onnettumuus johtuu minusta ja ajattelustani eikä tuosta toisesta ihmisestä. Hän on vain se, joka ajatukseni saa liikkeelle. Tunteeni häntä kohtaan voimistavat noita ajatuksia.

Panokset ovat korkeammat.

Adrenaliinia on ilmassa. Pudotus kasvaa jatkuvasti, mutta samalla tunne nuoralla pysymisestä voimistuu ja sen pää lähenee. Tasapainon voi kuitenkin menettää alati.

Huoh.

To perfect the art of looking but not seeing.

- People in big cities

Olin poikaystäväni kanssa keskiviikkoillasta sunnuntaiaamuun Helsingissä pridetunnellmissa. Oli todella hauskaa - pääosin ainakin.

Päivämme kuluivat pääosin puistoissa viinin ja ruokien kera, bfn ystävien luona viinin kera ja ravintoloissa ja baareissa, jälleen viinin kera.

Ilmat suosivat, varsinkin lauantain Kaivopuiston piknikillä. Oli kevyt pilvipeite suojaamassa pahimmalta poltteelta, mutta kuitenkin lämmintä ja mukava meininki. Lauantaina törmäsimme Mamassa mukaviin lepakkotyttösiin, joiden kanssa vietimmekin koko illan :)

________________________________

Omaa kaupunkilomaani vesitti masentunut olo, väsymys ja epävarmuus itsestä. Kaikki täysin turhaa ja korvien välissä. Muodostamme hyvän parin bfn kanssa, täydennämme toisiamme ja osaamme lukea toisiamme hyvin. On erittäin antoisaa elää ja keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa lukea sinua.

Pyörin itseäni 4-6 vuotta nuorempien ihmisten kanssa; olin itse aina vanhin. No, en ole vanha, mutta kuitenkin jonkinlainen ikäero on havaittavaissa. Itseäni häiritsi se, että nuo parikymppiset ihmiset nauttivat elämästä ja seksistä ja iloisesta menosta ja uusista ihmisistä. Mitä helvettiä itse tein tuon ikäisenä?! Kadotetun elämän teema iski läpi niin kovaa, että vitutti. Bf totesi turhaksi pohtia mennyttä, varsinkin kun olen nyt ottanut ja lähtenyt tutkimaan maailmaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tekee hyvää olla joku, joka sanoo asiat suoraan, mutta lempeästi.

Totesin, että minua vituttaa a) kokemattomuuteni ihmisten ja seksin suhteen (varsinkin kun nuoremmat ja poikaystäväni erityisesti, ovat ehtineet tutustua aiheisiin laajemminkin) sekä b) se, että minua vituttaa tuollaiset asiat.

Enemmän vituttaa juurikin se, että kokemattomuus saa aikaan niin voimakkaita turhautumisen ja ärsyyntymisen tunteita, että haluan työntää pois poikaystävänikin luotani, kun puhe kääntyy seksiin tai ylipäätään menneisiin ihmissuhteisiin. Käsittätöntä. Jossain vaiheessa koin fyysistä pahoinvointia, koska turhaannuin ja ärsyynnyin aiheesta. En ymmärrä näin voimakasta reaktiota ja pelkään, etten osaa asiaa esittää oikein. Ikävää. Kai tätä voisi kutsua kateudeksi.

Sulkeutumiseni ajoittain, muuttuminen hiljaiseksi ja katoaminen omiin ajatuksiini (lapsuudessa opittu tapa, kadota todellisuudesta jonnekin muualle) sai aikaan huolestuneisuutta poikaystävässä. Hän pelkää sitä, ettei tiedä mitä ajattelen. Ymmärrän sen täysin, koska elämme aika avoimesti. Olen epäreilu, mutta yritän selittää itseäni ja käytöstäni ja tapojani ja outouksiani.

Jossain vaiheessa, turhautumiseen palatakseni, purin sitä painamalla peukalonkynnellä lähes haavan toiseen käteen. Se ei sattunut. En pitänyt sitäkään erityisen hyvänä merkkinä :(

Äärimmäisen ärsyttävän voimakkaita tunteita, jostain äärimmäisen ärsyttävän turhasta. Miksi en voi elää huolettomasti, murhetimatta turhaa paskaa?

_______________________________________

Pohdintaa siitä, mikä vituttaa "kadotetussa elämässä". Pohdin asiaa bfn kanssa ja totesin jossain vaiheessa, että ehkä katumuksen kohteena ei ole niinkään ne mahdollisesti menetetyt kokemukset, vaan sen aikainen oma itse. Se, ettei lähtenyt ja syyt sen takana: uskaltamattomuus, huono itsetunto, epävarmuus jne. Kaduttaa ehkä enemmän se, että ei uskaltanut tai kokenut voivansa lähteä ja tehdä, eivätkä ne asiat, jotka jäivät kokematta.

Tästä päästään sitten ehkä taas siihen, että jos nyt ihmisenä päässyt erilaiseen tilaan, löytänyt itsestään puolia, joita ei tiennyt olevankaan ja päättää alkaa elää, niin miksi sitten katua menneitä asioita, asioita ja kokemuksia, joita ei itseasissa ole ollut olemassakaan.

Kerään bloggaukseni word-dokumenttiin, sillä onhan tämä eräänlainen versio päiväkirjasta.

Olen kirjoittanut noin noin sata sivua tekstiä...

Tavallaan paljon.

Katselen tässä, jo toiseen kertaan, maailman pienin penis -dokumenttia.

Kysymys "onko koolla väliä?" on sinällään kiinnostava, että sitä ei kysyttäisi niin ahkeraan, useasti ja niin monelta taholta, jos sillä ei olisi väliä. Tarkoitan, että koosta ei puhuttaisi, jos sillä ei olisi väliä. Kysymyksen esittämällä siis tavallaan jo vastaa itse kysymykseen.

Se, mitä väliä sillä on, on ehkä se keskeisempi kysymys. Näin siis, jos koolla on väliä...

Elämäni suurin tragedia lienee se, että pidän itseäni tyhmänä ja muita huonompana ihmisenä.

Koen jatkuvaa alemmuudentuntoa ihmisiä kohtaan, jotka ovat tavalla tai toisella sivistyneempiä. He ovat mukana maailman tapahtumissa, lukevat "älykkäitä" kirjoja, opiskelevat monia aloja omasta kiinnostuksestaan, perehtyvät eri asioihin muuten vaan.

On outoa tuntea huonommuutta, varsinkin kun olen ihminen, joka käyttää aikaansa ajatteluun ja asioiden pohtimiseen. Ehkäpä ongelma on enemmän pohjavireeni, joka on negatiivinen, kiitos kotitaustani.

On vain äärimmäisen rasittavaa istua ja kuunnella toisten juttua ja tuntea itsensä tyhmäksi.