Mopsi's

Viikonloppu meni hyvin ja saimme nauttia toisistamme luonnon rauhassa saaristoa ihaillen. Ei edes kesäinen vesisade illalla häirinnyt , kun käperryimme hämärässä mökissä suurelle sohvalle viltin alle kynttilöiden keskellä <3

----------------------------------------------------------------------------

Pohdin sunnuntaina aamulla laiturilla istuessani, kylmän koleassa ja märässä säässä sitä, että luonto on koko ajan liikkeessä ja tuottaa erilaisia ääniä. Taivas liikkuu, vesi liikkuu, puut mevevät tuulen mukana, eläimet elävät elämäänsä ja pitävät ääntä, kaikki liike pitää ääntä.

Miksi siis rauhoitumme luonnon liikkeestä ja äänistä ja koemme kaupunkielämän ja sen äänet ja liikkeet stressaavampina?

-------------------------------------------------------------------

Nukuin liian vähän. Täytyy vain myöntää, että masennukselleni nukkumattomuus ja väsymys ovat myrkkyä. Sunnuntaiaamuna, huiman 5 tunnin unien jälkeen jämähdin edellisiin mietteisiini kylmälle laiturille. Väsymys nostaa Kaiken pintaan ja samalla on itse niin väsynyt, ettei niitä jaksa käsitellä.

Huoh. Maanantai ja olen taas väsynyt. Ja masentunt. Tämä on rasittavaa.

Fyysisten oireiden listaan, joskin osittain ehkä väsymyksestä ja eräästä läheiseen liittyvästä seikasta johtuen, olin aamulla kevyen kylmän hien vallassa ja tunsin aika ajoin veren pakenevan päästä. Whuupifuckingdaisies...

Olen tässä pohtinut syitä syiden takana.

Minulla on joukko ongelmia - sellaisiksi niitä ratkeamattomia, vastauksia vaille jääneitä kysymyksiä ja ajatuksia kutsuttakoon. Ongelmille yhteistä on niiden "päänsisäinen" luonne; ne eivät ole, selvästi ainakaan, ulkoisten tekijöiden tuotteita (esim. raajan menetys tms.).

Olenkin alkanut pohtia, josko kyse ei olekaan siitä, että nämä ongelmat olisivat minun ongelmani. Vaan se, että minä ajattelen, lähestyn asioita ja toimin tavalla, joka tuottaa ongelmia. Ongelmana siis onkin minä itse ja tapani olla ja toimia, ei tästä syntyneet "ongelmat".

Eli ongelmana ei olekaan vialliset tuotteet, vaan se, että tuottava kone on viallinen. Ihmisen tapauksessa ei ehkä negatiivisessa mielessä viallinen, mutta toimii omalla tavallaan. Tässä tapauksessa ehkä tuottaen ajatusrakennelmia, jotka aiheuttavat tuhoa.

Onko ajatuskulussa mitään järkeä?

____________________________________________

Sinällään kiinnostavaa edellisessä on se, että se luo minulle jonkinlaisen mielenrauhan ja tavan lähestyä ongelmia. Toisaalta kyseessä saattaa olla vain tapa etäännyttää itsensä ongelmistaan suuntaamalla huomio toisaalle. Tiedä häntä, mistä kyse, kunhan tuotan itselleni vain uusia lähestymistapoja ajatuksiini ja ajatteluuni.

____________________________________________

Opiskelijana on vaikea sallia itselleen viihteellistä kirjallisuutta; aina on oppikirja odottamassa ja lukiessaan mitä tahansa muuta, tulee olo, että lintsaa töistään.

Otin tätini hyllystä kirjan, Dumasin Kamelianaisen, ja aloin lukea. Virkistävää antaa itselleen lupa olla ajattelematta kirjapinoa, joka odottaa opiskelijaansa. Miksi itseäni kuormittaisin sillä? Oli luettava mitä tahansa, saa siitä aina irti jotakin. Mielikuvitukseni kaipasikin jo lisää polttoainetta. Huomasin lukiessani, että siitä on liian kauan, kun olen lukenut kirjaa, josta pidän. Ehkä yksi syy ongelmiini, en ole antanut itselleni lupaa paeta todellisuudesta ihan luvan kanssa...

No näistä hajanaisista ajatuksista toisiin. Menen bf:n saaristomökille viikonlopuksi. Ihanaa kahdestaanoloa ja saunomista merellisessä Suomen saaristossa. Mieli lepää rakkaan kainalossa ilman mitään kaupungin humua ja kelloja...

Mitä muuta voisin kaivata elämältä?!

Äitini on käynyt paljon läpi aikanaan, kun isosiskoni tuli kaapista. Minulle on siis tie raivattu.

Äitini on vilpittömän kiinnostunut homoudesta ja siitä, miten yhteiskunta siihen suhtautuu ja millaisia käsityksiä minulla ja tutuillani "ilmiöstä" on. En voisi toivoa parempaa suhtautumista äidiltäni. Hän ei koe muuta ahdistusta puolestamme kuin sen, että miten pärjäämme kun yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka eivät homoihin osaa suhtautua (eikä asia äidilleni ole siis mitään "suhtautumista" sinällään, kunhan on sopiva sana :).

Tänään äitini, eilisen ajankohtaisen kakkosen jälkeen, ilmoitti minulle haluavansa erota kirkosta. Ilmoitus tuli vähän puun takaa, sillä äitee oli hieman yllättynyt taannoin, kun kuuli, että olen eronnut kirkosta pari vuotta sitten. Syyksi erohaluun hän ilmoitti kirkon edustajien (pappien) käsittämättömät lausunnot homoista (siis hänen lapsistaan); hän ei voinut ymmärtää, miten hän voisi kuulua järjestöön, joka esittää tuon kaltaisia mielipiteitä virallisina. Hänellä on uskonsa, mutta hän ei tarvitse siihen kirkkoa.

Nettiin ja eroilmoitus menemään. Kahden minuutin homma. Olen tyytyväinen äitini puolesta, vaikka agendani elämässä ei olekaan saada kirkon jäsenmäärää vähenemään.

Olen käyttänyt aikani siihen, että en olisi hetkeäkään yksin ajatusteni kanssa. Käytännössä olen tätä toteuttanut katsomalla ystäväni kanssa Raidia kaksi päivää. Kohta ovat jaksot katsottu. Mitähän sitten?

Strategiani on nukkua tarpeeksi, jotta en ole väsynyt. Väsyneenä olen vaarallinen, lähinnä itselleni, mutta muillekin. Ainakin henkisesti.

Nukkumisen lisäksi yritän pitää itseni kiireisenä, tai edes maata sohvalla ja tuijottaa televisiota seurassa.

Teen mitä vain, jotta en jää yksikseni ajatusteni kanssa. Odotan seuraavat vajaat neljä viikkoa aina vain huomista. Työt kun ovat ohi, voin taas yrittää suitsia elämääni ja ehkä sitten katsella sitä apuakin. Siihen asti, aivot narikkaan. Uskomattoman tuskallista sekin, olla välinpitämätön ja kieltää itseltään yksinäisyys ja ajattelu.

Nukkumaanmeno ei kuulu lempiasioihini tällä hetkellä.

Haluanko ikuistaa elämääni? Tajusin tässä taannoin, etten ole ottanut valokuvia elämästäni laisinkaan.

Lapsuuteni on kattavasti dokumentoitu ja teini-iän jälkeenkin esiinnyn kuvissa jos toisissakin, mutta aina muiden ottamana.

Sen elämän puitteet, ihmiset ja ympäristöt, jossa olen elänyt, on kadonnut tehokkaasti. Onko edes muistoja jäänyt?

Elämän mielekkyys kyseenalaistuu elämässäni useammin ja useammin. Mitä on ollut, ei ole muistissa. Mitä ei ole ollut, sitä kaipaan, vaikka sitä ei koskaan olekaan ollut. Tulevaisuus tulee, mutta miksi sitä pitäisi odottaa? Liekö se tuo tullessaan vaan lisää unohdettua historiaa?

Ostin itselleni siis uuden kameran. Nyt minua ahdistaa ajatus valokuvien ottamisesta. En ymmärrä miksi. Ehkä murehdin sitä, että masentuneena sateisena päivänä mustien pilvien ja ajatusten alla, joudun katsomaan kuvia hetkistä, jolloin olin onnellinen tai iloinen.

_________________________________________________

Eniten ahdistaa ahdistus ja se, etten oikeastaan tiedä, miksi oloni on huono. En tiedä syitä, tunnista tunteita, joita tunnen saati miksi niitä tunnen. En pysty selittämään oloani selitystä vaativille, koska en pysty sitä itsellenikään selittämään. Ainoa asia, jonka tiedän, on se, että ahdistusta en pysty purkamaan mitenkään. Se vain kasvaa.

Mitenköhän se lopulta purkautuu?

________________________________________________

Ihmiset ympärillä katsovat välillä oudosti. Siskoni on liittynyt facebookiin ja on alkanut kysellä vointiani tarkasteltuaan lyhyitä viestejä, joita mielialoistani laitan näkyviin. Äiti patistaa psykologille. Ei ole kuulemma jäänyt huomaamatta muutokseni johonkin suuntaan. Noksu nyt on välillä raahaamassa väkisin YTHS:n palveluiden äärelle.

Ei siinä mitään, ajattelin mennäkin. Ensin täytyy vain hammasta purren tehdä tämä kesäduuni loppuun. Huolimatta siitä, että olen fyysisestikin jo väsynyt, en vain henkisesti. Tosin nuo eivät eroa minulla, fyysisesti väsyneenä masennun yleensä nopeasti. Ja päinvastoin.

____________________________________________________

Poikaystävä on huolissaan. Masentuneena olen vain välinpitämätön ja vähän dramaattinenkin käänteissäni. Yritän olla aihettamatta turhaa mielipahaa hänelle. Ei hän mitään ole tehnyt.

Hän yritti tänään sanoa, että hei, tee jotain, josta tykkäät ja josta tulee hyvä mieli. Ehdotuksena hyvä. Totesin vain, ettei mieleeni tullut ainoatakaan asiaa, joka saisi minut hyvälle tuulelle. Asioita, jotka kääntävät ajatukseni muualle, tuli kyllä. Ainoa asia, joka saa minut hyvälle tuulelle (poikaystäväni läheisyyden lisäksi) on pianonsoitto. Jostain käsittämättömästä syystä. Se rentouttaa ja antaa minun luoda jotakin uutta. Ehkä ainoa kanava purkaa jotakin.

Tällä hetkellä ei vain piano ole tavoitettavissani alati. Istun siis tällä hetkellä yksin äitini suuressa, joskin kauniissa, asunnossa. Meri on vieressä, mutta en jaksa siitä nauttia, saati mennä sen rannalle. Ulkona on aurinkoista ja lämmintä. Istun pimeässä työhuoneessa, verhot suljettuina.

En vain jaksa tehdä mitään. Tyypillistä masentuneelle. Mutta sitäkin aidompi tunne. Koskahan tämäkin paska taas menee ohi, tai siis sulkeutuu jälleen vähäksi aikaa johonkin näkymättömiin. Ei se varmaankaan mihinkään koskaan katoa...

Marching on,
whilst the trumpets sound,
and the drums are pouned for pace,
for us to take the steps,
ones well coordinated and without careless slips.

Hail to the chiefs,
ones unseen,
who set the rythym of our lives,
behind the scenes.

Nowhere to be seen,
is the end of all,
the end of the walk,
hopefully it's not just a wall.

______

Pointless chit chat, I say.

Onko säälittävää, että ainoa syy, miksen huvikseni ajanut autoa 70 km/h metsään on se, että en omistanut autoa itse?

Kuinkahan paljon nettifoorumeilla ja sivustoilla, kuten vaikkapa nyt Ranneliike, ihmiset ovat:

a) erilaisia tai erilaisin persoonin liikkeellä kuin arkielämässään,

b) kokevat konflikteja muiden nettipersoonien kanssa,

c) kokevat konflikteja (tai vaikkapa rooliristiriitoja) oman arki- ja nettipersoonansa välillä sekä

d) siirtävät nuo oman ja nettipersoonansa väliset konfliktit oman ja jonkun muun nettipersoonan välisiksi konflikteiksi (transferenssia yms.) tai sitten

e) siirtävät vain omat sisäiset ongelmansa oman ja toisen nettipersoonan välisiksi?

Itse en ainakaan ole ihan täysin, johtuen internetin erilaisesta luonteesta, mitä tulee mahdollisuuksiin kanssakäydä, täysin oma itseni täällä. Ajatukseni ovat ehkä, mutta kirjallisiksi käännettyinä ne ovat aina puuttellisia. Luonnollisesti myös kaikki sävyt katoavat ja tulkinnallisuus on suurempaa, kun on tulkittavana vain teksti irrallisena sen esittäjästä.

Miten lie ihmiset, ovatko konfliktit luonteeltaan erilaisia verkon yli kuin arkielämässä?

Tällä haavaa olen päätynyt osapuilleen seuraavanlaiseen lähivuotissuunnitelmaan:

Opiskelen vielä ensi lukukauden, teen maisterin valmiiksi ja pyrin lukemaan kauppatieteen perusteet samalla.

Sitten siirryn opettajan hommaan tarkoituksena olla 3-4 vuodessa rehtori. Ei mahdotonta, oman laitoksen tutkimusten mukaan eikä myöskään valtavan rehtoripulan takia.

Pointtina olisi kerätä (henkilöstö)johtamiskokemusta rehtorina, mahdollisesti ensialkuun pienemmästä koulusta ja sen jälkeen suuremmasta. Rehtoriaikana mahdollisuuksien mukaan kouluttaa itseään, kunnan laskuun mielellään ;). Rehtorin pallilta sitten hakisin sopivaan henkilöstöjohtajan pestiin yksityiselle puolelle.

Näin olin ajatellut. Tarkoituksena olisi siis lähteä kasv.t.maisterina työn kautta hakemaan pätevyyttä johtajan työhön sen sijaan, että pyrkisin johonkin koulutukseen (kauppatieteet yms.) nyt ja istuisin sitten yossa vielä 3-4 vuotta.

Tähän olen päätynyt siksi, että taloudellisesti on kannattavampaa siirtyä työelämään ja opettajana minulla on kohtuullinen mahdollisuus myös opiskella jotain kesäisinkin. Toiseksi, ei ole olemassa mitään sellaista opintolinjaa, joka voisi tarjota arjen työkokemusta ja samanaikaisen itsensä kouluttamisen kaltaista hyötyä.

Kuulostaako järkevältä?

Toki olen joustava, enkä väen väkisin pidä kiinni tuosta, jos elämä muualle vie :D

Lienenkö akateemisuuden vanki vaiko vain yritän kääntää aatteeni muualle, mutta olen alkanut pohtia, mihin osiin voidaan hajottaa vittuunnus, turhaantuminen, itseinho yms. tunteet?

Voisiko niitä osittamalla yrittää ratkaista yhden osan ongelma kerrallaan? Mahdotonta? Liittynee hajanaiseen ajatukseeni ja keskustelunaloitukseen järjestä ja tunteista. Epätoivoista, kenties.

Masennus on ehkä noiden yhdistelmä sitten, vai?

Miksi ihmeessä edes pohdin näitä?