Olin poikaystäväni kanssa keskiviikkoillasta sunnuntaiaamuun Helsingissä pridetunnellmissa. Oli todella hauskaa - pääosin ainakin.
Päivämme kuluivat pääosin puistoissa viinin ja ruokien kera, bfn ystävien luona viinin kera ja ravintoloissa ja baareissa, jälleen viinin kera.
Ilmat suosivat, varsinkin lauantain Kaivopuiston piknikillä. Oli kevyt pilvipeite suojaamassa pahimmalta poltteelta, mutta kuitenkin lämmintä ja mukava meininki. Lauantaina törmäsimme Mamassa mukaviin lepakkotyttösiin, joiden kanssa vietimmekin koko illan :)
________________________________
Omaa kaupunkilomaani vesitti masentunut olo, väsymys ja epävarmuus itsestä. Kaikki täysin turhaa ja korvien välissä. Muodostamme hyvän parin bfn kanssa, täydennämme toisiamme ja osaamme lukea toisiamme hyvin. On erittäin antoisaa elää ja keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa lukea sinua.
Pyörin itseäni 4-6 vuotta nuorempien ihmisten kanssa; olin itse aina vanhin. No, en ole vanha, mutta kuitenkin jonkinlainen ikäero on havaittavaissa. Itseäni häiritsi se, että nuo parikymppiset ihmiset nauttivat elämästä ja seksistä ja iloisesta menosta ja uusista ihmisistä. Mitä helvettiä itse tein tuon ikäisenä?! Kadotetun elämän teema iski läpi niin kovaa, että vitutti. Bf totesi turhaksi pohtia mennyttä, varsinkin kun olen nyt ottanut ja lähtenyt tutkimaan maailmaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tekee hyvää olla joku, joka sanoo asiat suoraan, mutta lempeästi.
Totesin, että minua vituttaa a) kokemattomuuteni ihmisten ja seksin suhteen (varsinkin kun nuoremmat ja poikaystäväni erityisesti, ovat ehtineet tutustua aiheisiin laajemminkin) sekä b) se, että minua vituttaa tuollaiset asiat.
Enemmän vituttaa juurikin se, että kokemattomuus saa aikaan niin voimakkaita turhautumisen ja ärsyyntymisen tunteita, että haluan työntää pois poikaystävänikin luotani, kun puhe kääntyy seksiin tai ylipäätään menneisiin ihmissuhteisiin. Käsittätöntä. Jossain vaiheessa koin fyysistä pahoinvointia, koska turhaannuin ja ärsyynnyin aiheesta. En ymmärrä näin voimakasta reaktiota ja pelkään, etten osaa asiaa esittää oikein. Ikävää. Kai tätä voisi kutsua kateudeksi.
Sulkeutumiseni ajoittain, muuttuminen hiljaiseksi ja katoaminen omiin ajatuksiini (lapsuudessa opittu tapa, kadota todellisuudesta jonnekin muualle) sai aikaan huolestuneisuutta poikaystävässä. Hän pelkää sitä, ettei tiedä mitä ajattelen. Ymmärrän sen täysin, koska elämme aika avoimesti. Olen epäreilu, mutta yritän selittää itseäni ja käytöstäni ja tapojani ja outouksiani.
Jossain vaiheessa, turhautumiseen palatakseni, purin sitä painamalla peukalonkynnellä lähes haavan toiseen käteen. Se ei sattunut. En pitänyt sitäkään erityisen hyvänä merkkinä :(
Äärimmäisen ärsyttävän voimakkaita tunteita, jostain äärimmäisen ärsyttävän turhasta. Miksi en voi elää huolettomasti, murhetimatta turhaa paskaa?
_______________________________________
Pohdintaa siitä, mikä vituttaa "kadotetussa elämässä". Pohdin asiaa bfn kanssa ja totesin jossain vaiheessa, että ehkä katumuksen kohteena ei ole niinkään ne mahdollisesti menetetyt kokemukset, vaan sen aikainen oma itse. Se, ettei lähtenyt ja syyt sen takana: uskaltamattomuus, huono itsetunto, epävarmuus jne. Kaduttaa ehkä enemmän se, että ei uskaltanut tai kokenut voivansa lähteä ja tehdä, eivätkä ne asiat, jotka jäivät kokematta.
Tästä päästään sitten ehkä taas siihen, että jos nyt ihmisenä päässyt erilaiseen tilaan, löytänyt itsestään puolia, joita ei tiennyt olevankaan ja päättää alkaa elää, niin miksi sitten katua menneitä asioita, asioita ja kokemuksia, joita ei itseasissa ole ollut olemassakaan.
