Mopsi's

Isoäiti on laitoshoidossa. Vanhainkodin ja sairaalan sekoitus. Sanat ovat kateissa jo, ymmärrys ei. Liikkuminen ilman apua mahdotonta melkeinpä.

Isoäiti ei ole sosiaalinen tapaus. Sieltä lienen minäkin tarkkailevan ja hieman nyreän asenteeni perinyt. Sosiaalisia taitoja voikin sitten opetella.

No, mummu kaatui muutama kuukausi sitten. Käsi murtui ja se leikattiin ja paketoitiin. Nyt kun siteitä poistettiin, todettiin, että kyynärpäähän laitetut vaijerit ja naulat olivat tullee lihan ja ihon läpi. Kädessä oli paha tulehdus ja kaikki haavat auki. Käsi oli lähes mätä ja verenmyrkytyksen puuttumista ihmeteltiin.

Asiaa ihmeteltiin. Mummu nukutettiin ja mietittiin mitä tehdä. Herätettiin ja päätettiin nukuttaa seuraavana päivänä uudestaan, jotta voidaan taas pohtia mitä tehdään. Vaijerit lähtivät. Uusi paketti laitettiin ympärille.

Ei ole mummusta huomannut, että sattuu. Mutta laitoksessahan pienikin inahdus hoidetaan särkylääkkeillä. Eipä sanansa kadottanut osaa kertoa mistään mitään. Itsekin olen kyynärpäätä siirrellyt. Tekee vähän pahaa.

No, on mummu ihan hyvässä hoidossa, ainakin verrattain moniin muihin vanhuksiin.

Miettii tässä taas vaan, että missä sitä itse aikanaan on - ja kenen huolehdittavana?!

Jep, alkaa lomanjälkeinen kevätlukukausi. Toki, eihän minulla töitä ole vielä. Paitsi tammikuuksi.

Kauhea töihinpaluukrapula. En ole edes lomaillut vaikka tässä nyt jo on 2,5 viikkoa ollut rokulia.

Kipeänä olen ollut. Ja pakko jotain on ollut tehdä, joten makaamisesta ei tietoakaan, vaikka olisi pitänyt. Joulusta asti ollut flunssanpoikasta ja vieläkin nenu tukos.

Ärsyttää. Väsyttääkin.

Mutta eiköhän tämä tästä muutu kun pääsee taas vauhtiin.

Kutosten opettamista kolme viikkoa. Auta armias.

Tässä on monenlaista uutta näköpiirissä. Pitäisi opetella vähän markkinoinnin aakkosia, erityisesti asiantuntijuuden markkinointia. Pitäisi tehdä vapaa-aikana vähän tauluja ja opetella erilaisia tekniikoita. Työssä tulee vastaan ongelmia, joihin olisi mukava perehtyä oman pohdinnan lisäksi tutustumalla sopivaan kirjallisuuteen.

Ongelma on se, että näen jokaisen asian sellaisena, että siihen täytyy paneutua Kunnolla. Tarkoittaen sitä, että opiskelen kasan kirjoja ja yritän etsiä kaikki käytännön tilaisuudet perehtyä aiheeseen, jotta saan laajan ja kritiikin mahdollistavan kuvan aiheesta. Haluan tietää tarpeeksi pystyäkseni asiallisesti kritisoimaan ja kyseenalaistamaan opiskelemaani asiaa. Pelkka yhden tai kahden kirjasen lukeminen markkinoinnista ei anna minulle vielä tarpeeksi laajaa kuvaa alasta, jotta voisin oikeasti siitä jotain ymmärtää.

Alan tajuta, miksi ihmsiet ahdistuvat elinikäisen oppimisen edessä; mikään ei tunnu riittävän. Ihmisen aivot oppivat koko elinikämme uutta. Mutta se, jaksammeko aina opiskella ja tottua jälleen uuteen, onkin sitten eri asia.

On uuvuttavaa, jos jatkuvasti joutuu altistumaan jollekin uudelle. Toki arkipäivä on uusia tilanteita, mutta se, että pitää tiedollisesti omaksua uutta, on rasittavaa. Uudet tilanteet hoituvat vanhojen pohjalta mukavasti, mutta kun mukana on tiedollista opiskelua, eikä vain käytännön opettelua, on asia vaativampaa aivoille. Huonohko selitys. Tajuaa ken haluaa :)

Tunnen oloni riittämättömäksi, sillä en voi mitenkään osata kaikkea niin hyvin kuin haluaisin. Koskaan ei voi tietää, tietääkö tarpeeksi voidakseen kyseenalaistaa. Ja aina on joku, joka tietää enemmän. Liekö kyseessä oman vajavaisuuden myöntämisen ongelma perfektionistisen luonteen kanssa? Ehkäpä.

Kadehdin ihmisiä, jotka kykenevät vain makaamaan ja olemaan tyytyväisiä!

Sain mussukalta - tosin osoitettuani suurieleisesti ope-lehden arvosteluja ko. opuksista - kirjoja.

Etiikan lukemisto on toinen opuksista. Se käsittelee 1900-luvulla kirjoitettuja artikkeleita etiikasta.

http://www.gaudeamus.fi/ajankohtaista/oksanen-etiikan-lukemisto/

Ajattelin vihdoin alkaa vähän opiskella filosofiaa. Olen aina halunnut jotenkin selvittää itselleni filosofista käsitteistöä ja ajattelua. En ole kuitenkaan saanut aikaan vielä sen eteen mitään, mikä on kyllä ymmärrettävää, sillä vuosi sitten opiskelin vielä tutkintoani. Nyt on aivot levänneet vähän käytännön työelämässä ja on enemmän tilaa abstraktiollekin.

Toinen opus on professori Liisa Keltikangas-Järvisen Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Yksinkertaista ja aika tavalla oman alani perusasioita löytyy tuosta, mutta on aina mukava kerrata asioita ja katsella, miten joku muu on niitä järjestelly yksien kansien sisään. Eikä voi väittää, etteikö tuo opus olisi hyvää luettavaa kenelle tahansa :)

http://wsoy.fi/yk/products/show/81701

Tuli tuossa taas mieleen, City-lehden bi-artikkelista kun lukaisin lyhyen uutisen, että miksi tosiaan tarvitsee luokitella homoihin, lesboihin tai bisseihin tai mihinkään muuhunkaan ryhmään.

Oma koulutukseni tosin tarjoaa joitan yleisiä vastauksia. (Mitvit? Ai, ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen tänne bloggailuni aikana - ja usein tämän ikkunan minimaalista kokoa kirotessani, huomaan oikeassa alakulmassa mahdollisuuden venyttää kirjoituskenttää...).

Takaisin asiaan. Niin, ihmisen aivot toimivat vähän karsinan tavoin, tai oikeastaan navetan. Päässämme ei voi olla sellaista tietoa tai tiedon murusia, joita ei ole liitetty johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Ei ole irrallista tietoa siis. Ihmisen aivot luokittelevat kaiken ja sellainen tieto, joka ei oikein mihinkään mahdu, ängetään väkisin johonkin liittyväksi. Tietorakennelmat tietysti elävät ja muuttuvat siten koko ajan. Klassinen esimerkki on esim. lapsi, joka ei ole eläessään nähnyt muuta kalaan liittyvää tietoa tai kuvaa kuin lastenkirjan kuvan hauesta, jolla on siivet. Kunnes tietoa tulee lisää, luulee lapsi hauilla olevan siivet.

Jos siis vastaan tulee ihminen, joka alkaa puhua seksuaalisuudestaan, eivät muut tyydy luokittelemaan häntä vain esimerkiksi sukupuolen mukaan, koska seksuaalisuus on nostettu esiin. Ihminen täytyy sen perusteella saada sullottua johonkin päässä olevaan valmiiseen karsinaan.

Myönnän, että esitys on karkea ja jo osin siksikin, ettei tämä ole ihan täysin omaa alaani tai että olisin mitään sen suuremmin aiheesta opiskellut (tai no vähän, mutten muista enää kaikkea lukemaani :9 ).

Syy sille, miksi tieto liitetään kokonaisuuksiin, on yksinkertaisesti tietohallinnollinen. Jos päässämme olisi vain irrallisia "hakusanattomia" tiedonmurusia, ei niistä olisi mitään hyötyä, sillä emme pystyisi niitä noutamaan. Mutta kun tieto liitetään suuremmiksi, toisiinsa liitoksissa oleviin kokonaisuuksiin.

Toinen syy on tietysti ihmisen tarve määritellä itsensä johonkin ryhmään. Ryhmään kuulumisen tarve on sangen syvälle piintynyt ihmisiin, laumaeläimiä kun olemme olleet, joten siitä eroon pääseminen ei ole erityisen helppoa (tai edes tarpeellista nähdäkseni). Niin kauan kuin yksikin määrittelee itsensä kuuluvaksi johonkin ryhmään, niin kauan sellainen ryhmä on myös muiden käytössä määrittelyyn. Ja toisaalta, niin kauan kuin joku määritellään johonkin ryhmään kuuluvaksi, on sellainen ryhmä kaikkien käytössä. No, taas ärsyttävää yksinkertaistamista, mutta mitä voi vaatia sunnuntaiaamulta?!

Mutta periaatteessa emme voi aivoillemme mitään tietoisesta yrittämisestäkään huolimatta. Tässä mielessä ajatus siitä, että "en halua että minut määritellään" on enemmän tai vähemmän toiveajattelua. Siis silloin kun puhutaan toisen ihmisen suhtautumisesta. Yhteiskunnan sen sijaan olisi suotavaa käsitellä kaikkia mahdollisimman määrittelemättömästi yksilöinä eikä ryhminä.

***

Pienen selailun jälkeen löysin sangen tiiviin ja hyvän katsauksen mielen toimintaan ja tiedon rakentumiseen (joskin tästä puuttuu Vygotskin ja Piaget'n assimilaation ja akkomodaation käsitteet, joskin skeema on mukana):

http://www.uta.fi/tyt/avoin/verkko-opinnot/sosiaalipsykologia/kognitiivisuus.html

Istuin hirsiseinää vasten päälläni t-paita ja paksu neulevillatakki. Hauiksessa tuntuu pieni pisto. Otan neuleen pois ja ihmettelen, että oliko kyseessä tikku seinästä vai mikä ihme. Pisto kuitenkin tuntui ja tuntuu jotenkin, no, pistävältä.

Turkin takkia tovin. En löydä tikkua. Nousen ja lähden katsomaan keittiöön tarkemmin kipeää pistoskohtaa. Näyttää patilta, ei kyllä ollut mikään tikku vaan jokin ötökkä. Siinä kesken tutkinnan tunnen toisen piston, tällä kertää rinnassa. Sen jälkeen epämiellyttävä tunne siitä, että paidan alla kävelee jotakin. Sellainen kauhuleffakohtaus.

Paita pois vikkelään ja ravistelua. Hetken tutkailen lattiaa ja kas, suuri ampiainenhan se siinä kävelee. Oli sitten mennyt ensin neuleeseen, pisti ja sitten t-paidan hihasta sisään ja ollut iholla möyrimässä koko sen ajan, kun tutkin neulettani.

Ampiainen sai suureellisen teloituksen vittuuntuneelta jouluilialta. Hyppäsin päälle tasajalkaa. Kirosin vähän. Otin kyypakkauksen.

No hauis kasvoi ilman efforttia.

Kuinka moni voi sanoa joutuneensa ampiaisen uhriksi Suomijouluna?

Syksy on pulkassa. Tänään olen taas virallisesti työtön.

Sain oppilailtani valtavan kasan lahjoja ja suklaata. Mukavimmat olivat oppilaiden itsensä tekemät lahjat, kuten karkeista koottu joulukuusi ja suuret piparikoristeet joulukuuseen.

Hieman jään kaipaamaan ryhmääni. Olisi ollut mukava jatkaa heidän kanssaan, nyt kun kerran oppi tuntemaan porukkaa sen verran, että voidaan alkaa puhua oikeasta opettamisesta.

Mutta.

Joululoma ja sen jälkeen kolmen viikon sijaisuus samaisessa kaupungissa.

___

Joululomalla, tarkemmin ensi viikolla, pitäisi alkaa työstää liiketoimintasuunnitelmaa. Yes indeed. Alan myydä äitini kanssa äiteen asiantuntijuutta. Viimeisen kymmenen vuotta äitiäni on kärtetty siirtymään kunnalliselta puolelta yksityiselle. Eipä ole kuitenkaan uskaltanut. Vakiduuni luo turvallisuutta.

Nyt kun äitimuori kyllästyi vihdoin muutama vuosi sitten vaihtuneeseen pomoonsa (mulkku äijäksi), otti muori ja lähti takaisin näyttömestariksi ja opettajaksi.

Samalla aloin ehdotella, että jos ei yksityistä konsulttihommaa jaksa kokonaan yksin tehdä, voin tulla koneenkäyttäjäksi tylsälle laskentatyölle äiteen hoitaessa asiakaskontaktit. Molemmille vähän ylimääräistä rahaa.

No, eikös se niin ole, että itsensä on nykyään työllistettävä?

___

Joulu tulee. Vietämme sen tätini perheen kanssa Rauman suunnalla. Sieltä on vuokrattu mökki, jota olemme suurissa juhlissa toisinaan käyttäneet. Tiedossa ruokailua ja saunomista ja avantoa ja rentoa istuskelua - ilman pieniä lapsia.

En ole jouluihmisiä. Ateistina vierastan joulua ja vähän sen maallisia ilmenemismuotojakin. Myönnytyksenä värkkäsin yhden joulukoristeen asuntoomme, mutta se olkoon ainoa. Toki oppilaiden antamat kukat ja koristeet olkoon tovin näkyvillä ja sitten siirtyköön varastoarkistoihin.

Se, mistä joulussa pidän, on yhteisöllisyys ja että yhdessä nähdään vaivaa ruoan ja tunnelman eteen. Lahjojen antaminen ja saaminen on mukavaa, kun siihenkin on käytetty ajatusta.

Mussukka sai minulta yhdistettynä synde- ja joululahjana uudelleen verhoillun ja mekanismi korjattuna pianotuolin. Samalla hinnalla olisi saanut uudenkin, mutta tuon on musun äitee aikanaan pianon kanssa hankkinut ja samaa puusävyä olevaa tuolia lienee vaikea löytää. Miksipä pianoa tuolistaan erottamaan?

Nätti tuli ja vielä laitoin lampaantaljan tuolin alle, niin on pianistilla varpaat lämpöiset :)

___

Paistoin elämäni ensimmäisen kinkun. Viisi tuntia meni, ja tunti viilentämiseen partsilla, mutta klo 01.00 pääsin nukkumaan. Näin aamulla, kinkun kunnolla jäähdyttyä ja vetäydyttyä, voin todeta sen olevan kohtalaisen hyvää. Ei niin mureaa kuin mistä tykkään, muttei mitenkään sitkeääkään. Kyseessä siis pakastamaton harmaasuolattu luuton kinkku, foliossa paistettuna.

Sitä höylätään tämä viikko pikkuhiljaa jääkaapista leivän päälle.

___

Ja niin, hiljainen blogisyksy. Monen monituista kertaa olen istunut koneen äärelle, kirjautunut Ranneliikkeeseen ja avannut blogi-ikkunan. Sitten, ei mitään, blanc, nothin'.

Ikkuna kiinni ja muuta tekemään. Ei liene kyse siitä, ettei olisi sanottavaa, vaan siitä, että sanottavansa saa nykyään niin monen kanavan kautta sanottua, että blogi on menettänyt merkitystään. Hyvä tai huono, miten sen nyt ottaa.

___

Muhta, hyvät joulut nyt niillekin, jotka tänne eksyvät jorinoitani tylsästä arjesta lukemaan :)

Olen tässä työn myötä pikkuhiljaa alkanut karistaa niitä viiemisiä nuoruuden "pystyn kaikkeen mihin ryhdyn"-ajatuksia.

Huolimatta kyynisestä alavireestäni, olen kasvatettu ajattelemaan, että ihminen pystyy tekemään monia asioita, jos oikeasti vain haluaa tehdä. Uskon tähän vieläkin.

Syksyn mittaa, lähinnä opettajana, on tullut monia seiniä vastaan. Ei millään muotoa ylittämättömiä, mutta kovin korkeita. Jatkuvasti tulee pohdittua, että mitenkäs tämä ny tkierretään, puretaan tai ylitetään. Alkaa pikku hiljaa - ja varmaan jatkuu hautaan asti - muodostua kuvaa siitä, mihin kykenen mukavuuden rajoissa ja missä kohtaa täytyy astua epämukavuusalueelle. Ilman epämukavuutta ei voi mitään asiaa oppia kunnolla, tai saavuttaa tiettyä tasoa. Yhtään ylittämätöntä estettä ei vielä ole tullut vastaan, mutta enemmän ja enemmän asioita, jotka eivät olekaan niin yksinkertaisia ratkottavia.

Vaikeus tulee siitä, että ongelmat eivät ole enää vain minun ja toisaalta vain akateemisia. Työni kautta minun täytyy ratkoa ongelmia, jotka koskevat monia ihmisiä ja vielä lapsia. Ongelamat vaihteleat yksittäisista sanoista, eli miten nyt tämän sanomiseni muotoilen (jokainen suurta lapsiryhmää vetänyt tietää, kuinka tärkeää on miettiä mitä ja miten sanoo asiansa, siitä kun voi riiipua seuraavan päivän tai tunnin mukavuus tai epämukavuus), aina suurempiin kysymyksiin siitä, otanko nyt yhteyttä oppilashuoltotyöryhmään ja kirjaan kansiin ja papereihin huoleni jostakin oppilaasta. Tämän jälkeen asiasta tulee sitten virallinen ja pyöriä lähtee pyörimään. Vierestä olen seurannut lastensuojeluilmoituksia ja niiden tekemisiä. Rankempaa on itsellenikin varmasti vielä luvassa.

Toki nämä kaikki kuuluvat ammattielämäään siirtymiseen ja siihen arkityön osaamisen katutttamiseen. Kuitenkin kun alkaa seinää nousta vähän siellä täällä ja ja samaan aikaan, alkaa tulla pieni klaustrofobia ja pelko siitä, että mitkä niistä jäävät seisomaan ja mitkä saan kadotettua.

Vaikea ammatti. Päätökseni, pienetkin, ovat kovin kauaskantoisia. Ja toisaalta eivät välttämättä ole. Yksi mielestäni vaatimaton sana saattaa jäädä jonkun oppilaan mieleen (muistamme varmaan jokainen kouluajastamme jonkin yksittäisen opettajan sanan tai teon, joka on meihin vaikuttanut joko positiivisesti tai negatiivisesti) ja toisaalta jokin minun mielestäni merkittävän pitkällisen päätöksen pohdinta saattaa oppilaan elämään vaikuttaa todella vähän (kuten vaikka se, annanko vitosen nelosen matikasta; kuka muistaa neljännen luokan numeroitaan?!).

Vaikeutta lisää se, että työni on lasten ja aikuisten sekamelska ja kaikki päätökseni vaikuttavat moneen ihmiseen tavalla tai toisella. Ja kun muuttujia on niin monta, ei minkään päätöksen seurauksia voi ennakoida. Ammun siis pimeään monesti...

Lisäksi on masentavaa tehdä virheitä. Totta kai jokainen tekee mokia, mutta opettajana se on jotenkin turhauttavaa (perfektionismistani puhumattakaan), koska mokat koskevat yleensä lapsia tavalla tai toisella. Ehkäpä oppilaille tekee hyvää nähdä, että opettajakin on vain ihminen. Toisaalta, sanotaan että opettajien lapset ovat pahimipia oppilaita, koska tietävät opettajankin olevan vain ihminen. Työ olisi helpompaa, jos minua pidettäisiin edes vähän jumalana ;)

...tai sitten ei.

Katselen tässä vihdoin kakkosen pakkoruotsikeskusteluiltamaa netistä.

Ottamatta kantaa sen suuremmin pakkoruotsiin, niin täytyy todeta, että eivätpä kauhean hyviä perusteita ruotsin pakolliselle opiskelulle pystytty tarjoamaan.

Monet argumentit menivät metsään, ohi itse asian. En jaksa edes eritellä, ja ne ammuttiinkin hyvin alas ihan keskustelussakin.

Ihmetyttää tuo kulttuuri-identiteetin ja historian käyttö perusteluna. On Suomen kulttuuriin vaikuttaneet monet muutkin kielet, venäjä suurinmpana. Ja minä olen kyllä ihan omaan suomalaiseen identiteettiini kasvanut ilman ruotsin kieltäkin. En koe olevani jotenkin vähemmän suomalainen sen takia, että ruotsin taitoni ovat sangen välttävät. Tällä perusteella meidän pitäisi jokaisen opetella myös ratsastamaan, kirnuamaan maitoa ja liittyä kirkkoon, luterilaiseen ja katoliseen. Ovathan nämäkin kaikki vaikuttaneet suomalaiseen kulttuuriin valtavasti.

Pakko on pakko. Tuotakin yritetään keskustelussa kääntää oikeudeksi. Minun oikeuteni valita on alistettu tässä kohtaa pakolle opiskella tiettyä kieltä. En näe sitä etuoikeutena sitten mitenkään.

Miten ihmeessä ruotsin kielen pakottomuus vähentäisi kieliopintoja? Käsittääkseni ruotsin kielen pakko ei ole se keino, jolla ylläpidetään kieliopintja. Kyseessä on kaksi eri asiaa: pakkoruotsi ja kuntien resurssit. Toki, jos vain yksinkertaisesti poistetaan pakkoruotsi, saattaisi se näkyä niin, että kieliopintojen mahdillisuus vähenisi köyhemmissä kunnissa. Tämä ei kuitenkaan ole peruste pakkoruotsille, vaan ainoastaan signaali sille, että samalla asetetaan laki, jossa kunnat velvoitetaan tarjoamaan vähintään yhden tai kahden kielen opinnot kotimaisen lisäksi. Valinnanvapaus.

Vähän samaa argumentointia kuin asevelvollisuusarmeijan ylläpito sen takia, että se on kuntokoulu. Saattaa se sellaisena toimiakin - vaikka moni urheilija valittaakin armeijan heikentävän kuntoa -, mutta onko armeijan ensisijainen tehtävä toimia kuntokouluna? Ei, vaan puolustuksena. Ärsyttää, kun jonkin instituution perustehtävän toimimattomuutta perustellaan sivuilmiöllä, joka jostain näkökulmasta voidaan tulkita positiiviseksi.

Jos minulla on korkkiruuvi, jolla ei saa viinipulloa auki, mutta se on nätti pöydällä, ei ole kauneus perustelu esineen pitämistä ainoana korkkiruuvina taloudessani. Karrikoiden.

No, paljon tästä saisi irti vaikka mitä, kun keskustelua kuuntelee. Vähän ärsyttää, kun ihmiset keskustelevat koulumaailmasta ilman kattavaa käsitystä koko järjestelmästä.

Jos haluat kasvaa ihmisenä ja oppia tuntemaan itsesi, suosittelen opettajuutta.

Harvassa ammatissa joutuu vastakkain itsensä kanssa joka hetkenä joka päivä.

Peili tulee tutuksi.