Istuskelin kirjoittelemassa muistiinpanoja ekaluokkalaisten pakertaessa aapisen parissa. Luokan tytöistä yksi käveli siihen opepöydän luo, otti katsekontaktia ja totesi: "Oot tosi kiva ope". Sitten tyttö käveli takaisin paikalleen tekemään tehtäviään.
Ope jäi katsomaan perään ja miettimään, että monen muun alan parissa työskentelevä ei saa yhtä hyvää ja suoraa palautetta koskaan urallaan. Ihan kiva :)
Työnhaku on turhauttavaa. Jotenkin tuntuu, että kaikki muut ovat töissä ja minä en.
Sitten sitä nerokkaan epäloogisesti ajattelee, että itsessä on jotain vikaa. Ehkä pitäisi ensin hakea lisää töitä ennen pikaisia hätäisiä johtopäätöksiä.
Työkokemuksen puute on valitettavaa. Minulle on eräs rehtori sanonut, että valitettavasti alle kaksi vuotta kokemusta omaavia ei voi Turun alueella edes harkita haastatteluun, sillä työkokemus on automaattisesti valitusperuste, jos joku on ollut kauemmin töissä. Parin työvuoden jälkeen kokemuksella ei ole väliä; kolme vuotta tai kuusi vuotta ei enää vaikuta, jos on muita perusteita palkata vähemmän kokenut.
Nyt on auki eräs paikka, jonka oikeasti haluan ja jonka missaaminen oikeasti vituttaa. Tuskin saan.
Antaas ny kattoa. Luterilaisen työetiikan ja -moraalin maassa työ määrittää ihmistä. Ilman työtä olet...
Koulujen uskonnonopetus on minulle pieni pala kurkussa. Tekee ihan oikeasti vähän pahaa laittaa oppilaita opiskelemaan raamatun satuja. Minulle eräs uskonnollisempi ohjaava opettaja koulutusaikana antoi pitämästäni uskonnontunnista tasan yhden palautteen: "Ne ovat Raamatun t a r i n o i t a eivätkä mitään satuja!"
Jepjep, satuja siis, tarinoita, who cares about the semantics.
Joudun keskustelemaan kirjan sisällöstä ja tarinanpätkistä. Miten Jesse oli sellainen heppu, että antoi kaikkien tulla hänen tykönsä blaablaa. Vaikka kuinka yritän tuoda taustalla olevia teemoja hyväksynnästä ja avarakatseisuudesta ja toisten kunnioittamisesta oppilaiden arkipäiväisiin kokemuksiin, on kuitenkin naaman edessä opetussuunnitelman mukainen kirja, joka näitä asioita käsittelee luterilaisuuden kautta.
Voisin erityisen miellyttävästi käsitellä näitä asioita ilman uskontokontekstia! Nyt uskonto kokee minun, ja monen muunikin opettajan, käsissä inflaation satutunniksi. Saduista lapset pitävätkin. Yritän olla liikaa korostamatta inhoani tunteja kohtaan, saati ärsyyntymistäni oppilaiden opiskelemiin teksteihin.
Otan ne satuina ja toivon, ettei totaalinen välinpitämättömyyteni näy. Teen siis virkavelvollisuuteni.
Oma lukunsa ovat seurakunnan päivänavaukset. Ne ovat onneksi monesti miellyttäviä lapsille ja aatteellisuus (=uskonto) pysyy taustalla. Mutta kuitenkin Jumala sitä ja Jesse tätä ja nyt rukoillaan, kun on saatu tämä virsi laulettua. Tietysti kaikille muihiin uskontokuntiin kuuluville täytyy järjestää valvonta, koska he eivät osallistu päivänavauksiin.
No, otsikon aiheeseen, pitkän saivartelun jälkeen. On pääsiäinen. Kristillinen juhlahan tämä, Jesse kuoli and so on, kinda like the idea, mutta teemme tänään(kin) oppilaiden kanssa pääsiäisaskartelua.
Virpomiskulttuuri on miellyttävää. Ei siksi, että pitäisin kakaroista, jotka heiluttelevat pajunoksia ovellani höyhenet pöllyten ja sitten kinuvat lisää sokeria palkaksi häiriöstä. Ei, vaan siksi, että virpominen on pakanallista. Suomalainen pääsiäinen on pakanallista. Noitia an all that, you know.
Tuottaa mielihyvää, että niin moneen suomalaiseen juhlaan kuuluu vielä suomalaisia pakanallisia (krissejen mielestä pakanallisia) on liittynyt niihin kaikkiin. Voin hyvillä mielin tuoda oppilaiden eteen vanhaa suomalaista perinnekulttuuria ja metsänjumalia ja taruolentoja ja antaa niille saman painoarvon kuin uskonnolle.
Onhan opetussuunnitelmassakin asiaa oman kulttuurin ja juurien tuntemisesta jne.
Uskontoa omalla tunnillaan, pakanaoppeja kaikilla muilla :)
Kaikilla mittareilla mitattuna, elän suhteellisen normaalia onnellista parisuhde-elämää.
Tiedättekö, sellaista pyykinpesua ja rakastunutta kikattelua?
Homma vaan toimii. Voiko sitä enempää pyytää?
Paitsi että ei olisi ikävä, kun toinen on työmatkoilla :(
Tuore heterotuttava ja äiti (gotta love the categorizing) on koukuttanut itsensä netin vauvakeskustelupalstoihin. Kasvatusihmisenä olemme toki molemmat kiinnostuneita siitä, mistä työmaamme lähtee liikenteeseen, millaisissa käsissä nuoret vesat kasvavat ennen koulua.
Tyylipuhdas näyte vauva.fi-sivuston keskustelusta:
"Palstan vastaus on, että tue miestäsi, kyllä se perhe huutoa kestää. Voisitko ap miettiä, miltä tuntuu olla se poika, jota isä koko ajan kohtelee väärin. Poika saa sellaisen miehenmallin, että epäoikeudenmukaisuus on samaa kuin aikuisuus. Luuletko, että poika haluaa olla isona samanlainen kuin isä vai valitsee esim. homouden siinä vaiheessa, kun seksuaalisen identiteetin etsinnän aika on."
Eikö ole hienoa logiikkaa! Huutava epäoikeudenmukainen heteroisä saa pojan valitsemaan homouden, kun poika ei tietystikään halua olla huutava ja epäoikeudenmukainen hetero.
Hianoa joskus todeta, että oikeasti ihmiset ovat monesti juuri niin...niin...(kauniisti muotoiltuna) erilaisia, kuin on itse pelännytkin.
Miten opettaja saakaan erinomaisen yhteiskunnan täysin läpileikkaavan näkemyksen. Pelottava ammatti, sen vaan sanon.
Tuli tässä taannoin mieleen, homoporukassa elokuvaa katsellessani, että olen oikeastaan omalla tavallaan etuoikeutettu kuuluessani monimuotoiseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön.
Ymmärrän erilaisuutta eri tavalla ja kykenen kohtaamaan erilaisia ihmisiä eri tavalla kuin ehkä tavallinen valtavirtalainen (jos kukaan meistä oikeasti on vain valtavirtalainen; eiköhän kaikilla ole joku alaryhmä johon kuulua?).
Viimeaikoina olen ollut enemmän kontaktissa erilaisten sukupuolivähemmistöjen edustajien ja asioiden kanssa. Minulle outoa aluetta ja ehkä vähän "töllistellen" suhtaudun vieläkin. Sitten tajuan, kuinka luontevaa minulle loppuviimeksi, verrattuna siihen valtavirtapulliaiseen, on keskustella politiikasta miehen kanssa, joka näyttää paremmalta naisten vaatteissa kuin monet naiset, tai ihmisen kanssa, joka on läpikäymässä fyysistä sukupuolenkorjausprosessia. Tunnen useammankin valtavirtalaisen (viljelen termia), jotka olisivat solmussa pelkästään sen takia, etteivät tietäisi miten suhtautua vieressä istuvaan ihmiseen.
Ja tässä kohtaa paino sanalle ihminen. Sellaisiahan me kaikki olemme, huolimatta siitä mikä leima otsassamme on. Maalaisjärjellä päästään pitkälle, vaikka ei ihan varma olisikaan, mistä kaikesta voi keskustella. Kulttuureilla kun tuppaa olemaan erilaiset keskustelutavat ja sopivat keskustelufraasit, tabuista puhumattakaan.
Tyytyväisyyteni alakulttuuriin kuulumisesta realisoituu kiertäessäni eri kouluissa töissä. Osa opettajanhuoneista on masentavan heteronormittuineita ja osa jopa karikatyyrisiä heterohelvettejä. Pahinta koko asiassa on, etteivät ko. ihmiset tajua asiaa itse mitenkään.
Säälin oppilaita.
Pohdinkin taannoin, että miten mahtaisivat suhtautua opettaja ja koulu, jos oppilaille tarjottaisiin drag-show, asiallisesti ja lapsille suunnatusti tietenkin. Lapset ihastuisivat, mutta aikuiset liittäisivät asiaan ylimääräisiä merkityksiä, joita ovat imeneet itseensä kyseenalaisista lähteistä ja huhupuheista. Lapset ottaisivat asian teatterina, esityksenä, mitä drag onkin ja jollaisena se minun mielestäni pitääkin ottaa. Näen vain silmissäni tabloidiotsikot...
Heterohelvetti on osuva termi.
Kamalan vähän sanottavaa :S
Harmittaa välillä oikein, kun ei jaksa bloggailla, mutta kun kaikki oleellinen tulee sanotuksi parisuhteessa ja kavereiden parissa ja töissä jne.
Olen tässä vähän märehtinyt, erilaisia ryhmiä kun olen työssäni nähnyt, että liekö kiintiömäärä tiettyjä rooleja, oli ryhmä millainen tahansa?
En ole sosiologi ja siitä on aikaa, kun olen ryhmän roolien jakautumisesta mitään lukenut, tai ryhmäytymisen dynamiikasta ja prosessista yleensä. Aihetta toki on paljon tutkittu.
Tuntuu vain siltä, että joka porukassa on vähintään yksi jokaista stereotypiaa pellestä fiksuun ja urheilijatyyppiin, muutama avulias ja muutama yksinkertainen ja kaikkea siltä väliltä (anteeksi karkeat yleistykset). Tuntuu vain, että ryhmät ovat yllättävän samanlaisia ja roolit eri oppilailla samanlaiset.
Mitä yritän kysyä on, voiko olla roolityhjiötä, voiko yksi perusrooli olla missään ryhmässä täyttämättä tai täyttymättä? Vai ovatko tietyt käyttäytymismallit toisiaan ruokkivia ja toisaalta tarvitaanko toinen rooli, jotta toinen voisi olla olemassa, tasapainottavatko siis roolit toisiaan; jos on yksi pelle, muodostuuko ryhmään tasapainoksi sitten vaikkapa rooli järkevästi ja fiksusti käyttäytyvälle? Etsivätkö yksilöt sellaista roolia, jota ryhmässä ei ole ja täyttävät sen, toki omaan persoonallisuuteen ja temperamenttiin sopien? Muodostuvatko siis roolit samanlaisiksi, koska ovat suhteessa toisiinsa?
Voivoi, sosiologeja, anyone?
Koulutkin sijoittuvat erilaisten sosioekonomisten alueiden sisään. Tämänkertainen sijaistaminen tapahtui hieman paremman alueen koulussa.
Opehuoneessa kuuntelin - komean, mutta ah niin dorkan heteroalfaurosliikunnanopettajan - juttua eräästä alle 10-vuotiaasta oppilaasta ja liikunnantunnista.
Opettaja oli ihmetellyt, oppilas kun ei enää ekaluokalla ole, että miksi joku nainen oli solminut oppilaan luistimet, kun ne pitäisi jo itsekin osata kiinnittää. Tunnin kuluessa ope oli sitten puhutellut oppilasta ja todennut, että ei enää tällä luokalla tarvitse äitiä luistimia sitomaan.
Oppilas oli vain todennut, ettei se mun äiti ollu. Ope ihmeissään kysynyt, että kukas sitten se oli.
"Se oli meidän venäläinen au pair."
Hopealusikka suussa vai miten se oli?
___
Toinen oppilas, jolle minä vedin liiksaa, mutisi siinä luistelemaan mennessä, että me ollaan niitten "normaalien ihmisten yläpäässä".
Ihmettelin siinä ääneen, että mitä olette, normaalien ihmisten yläpäässä.
"Niin niinku normaalei, mutta sitten niinku yläpäässä", vastasi oppilas siihen.
Kysäisin, että mitä sitten on niinku teidän yläpuolella, jos te olette normaalien yläpäässä.
"No sitten tulee niinku oikeesti rikkaat!", vastasi oppilas siihen.
Ahaaa..., totesin.
Ja kotiin lähtiessä sai väistellä turkisäitien Bemareita ja Jaguaareja.
...ihan kivoja ne oppilaatkin siellä ovat, pienestä elitismin poikasesta huolimatta :)
Viikonlopun saldoa autoilun saralta. Perjantaina, päivää ennen Tampereen matkaa, auto sammahti (tai no, minä taisin sammauttaa sen lumipenkasta lähtiessäni). Ja kas, syttyi moottorivikavalo tauluun. "Toimita auto lähimpään huoltoon". Nätisti moottori kävi, joten päätin jättää asian hautumaan lauantaiaamuun.
Valo hävisi itsestään, luojan kiitos. Pullo punkkua meni perjantaina järkytykseen. Nykyautot, hiukan känähtää ja heti valoa ruutuun. Toki huolto on 6000 km myöhässä...
Matkalla Tampereelle törmäsimme todelliseen ääliöön tiellä. Turku-Tampere välillä on yksi ohituskaista rakennettu. Siinä sitten pimeässä ajellessa, pientä lumisadetta ja liukasta tietä oli seurana, edellämme ajeli kaksi autoa. Etummaisin vanha iso maasturi ja välissämme meni Peugot. Ohituskaistan kohdalla pösö päätti lähteä ohittamaan sangen hitaasti matelevaa maasturia. Maasturi ensin kiihdytti, kuten jokainen ääliö ohituskaistan kohdalla, mutta sitten totesi, että kun toinen kiihdyttämisestä huolimatta meinaa mennä ohi, ajoi keskelle kahta kaistaa.
Siis keskelle kahta kaistaa. Eikä päästänyt ohi. Ja jatkoi mukavaa 75 km vauhtiaan siinä.
Törkeää liikenteen vaarantamista.
Eilisellä kotiinpaluumatkallamme kaarsimme tarkistamaan, jokohan kohta uimahallin remontti täällä Turussa on valmis. Ei ole, mutta tyhjällä parkkipaikalla olleessa Opelissa oltiin. Ikkunat olivat huurussa ja pari jalkaparia heilui ilmassa. Jollain oli mukava sunnuntai :)
Tänään sitten auto 60 000 km huoltoon. Odotan isoa laskua. Huokaus. Autoilu on sitten antoisaa.