Olen tässä työn myötä pikkuhiljaa alkanut karistaa niitä viiemisiä nuoruuden "pystyn kaikkeen mihin ryhdyn"-ajatuksia.
Huolimatta kyynisestä alavireestäni, olen kasvatettu ajattelemaan, että ihminen pystyy tekemään monia asioita, jos oikeasti vain haluaa tehdä. Uskon tähän vieläkin.
Syksyn mittaa, lähinnä opettajana, on tullut monia seiniä vastaan. Ei millään muotoa ylittämättömiä, mutta kovin korkeita. Jatkuvasti tulee pohdittua, että mitenkäs tämä ny tkierretään, puretaan tai ylitetään. Alkaa pikku hiljaa - ja varmaan jatkuu hautaan asti - muodostua kuvaa siitä, mihin kykenen mukavuuden rajoissa ja missä kohtaa täytyy astua epämukavuusalueelle. Ilman epämukavuutta ei voi mitään asiaa oppia kunnolla, tai saavuttaa tiettyä tasoa. Yhtään ylittämätöntä estettä ei vielä ole tullut vastaan, mutta enemmän ja enemmän asioita, jotka eivät olekaan niin yksinkertaisia ratkottavia.
Vaikeus tulee siitä, että ongelmat eivät ole enää vain minun ja toisaalta vain akateemisia. Työni kautta minun täytyy ratkoa ongelmia, jotka koskevat monia ihmisiä ja vielä lapsia. Ongelamat vaihteleat yksittäisista sanoista, eli miten nyt tämän sanomiseni muotoilen (jokainen suurta lapsiryhmää vetänyt tietää, kuinka tärkeää on miettiä mitä ja miten sanoo asiansa, siitä kun voi riiipua seuraavan päivän tai tunnin mukavuus tai epämukavuus), aina suurempiin kysymyksiin siitä, otanko nyt yhteyttä oppilashuoltotyöryhmään ja kirjaan kansiin ja papereihin huoleni jostakin oppilaasta. Tämän jälkeen asiasta tulee sitten virallinen ja pyöriä lähtee pyörimään. Vierestä olen seurannut lastensuojeluilmoituksia ja niiden tekemisiä. Rankempaa on itsellenikin varmasti vielä luvassa.
Toki nämä kaikki kuuluvat ammattielämäään siirtymiseen ja siihen arkityön osaamisen katutttamiseen. Kuitenkin kun alkaa seinää nousta vähän siellä täällä ja ja samaan aikaan, alkaa tulla pieni klaustrofobia ja pelko siitä, että mitkä niistä jäävät seisomaan ja mitkä saan kadotettua.
Vaikea ammatti. Päätökseni, pienetkin, ovat kovin kauaskantoisia. Ja toisaalta eivät välttämättä ole. Yksi mielestäni vaatimaton sana saattaa jäädä jonkun oppilaan mieleen (muistamme varmaan jokainen kouluajastamme jonkin yksittäisen opettajan sanan tai teon, joka on meihin vaikuttanut joko positiivisesti tai negatiivisesti) ja toisaalta jokin minun mielestäni merkittävän pitkällisen päätöksen pohdinta saattaa oppilaan elämään vaikuttaa todella vähän (kuten vaikka se, annanko vitosen nelosen matikasta; kuka muistaa neljännen luokan numeroitaan?!).
Vaikeutta lisää se, että työni on lasten ja aikuisten sekamelska ja kaikki päätökseni vaikuttavat moneen ihmiseen tavalla tai toisella. Ja kun muuttujia on niin monta, ei minkään päätöksen seurauksia voi ennakoida. Ammun siis pimeään monesti...
Lisäksi on masentavaa tehdä virheitä. Totta kai jokainen tekee mokia, mutta opettajana se on jotenkin turhauttavaa (perfektionismistani puhumattakaan), koska mokat koskevat yleensä lapsia tavalla tai toisella. Ehkäpä oppilaille tekee hyvää nähdä, että opettajakin on vain ihminen. Toisaalta, sanotaan että opettajien lapset ovat pahimipia oppilaita, koska tietävät opettajankin olevan vain ihminen. Työ olisi helpompaa, jos minua pidettäisiin edes vähän jumalana ;)
...tai sitten ei.
