Mopsi's

Näytetään bloggaukset tammikuulta 2008.

- Fools Hope -

I wish

I would never be wounded, be struck with a cold blade, struck through my heart and mind.

I wish

I would know a better tomorrow, a future without anxiety.

I wish

I would be freed from my mind, freed from its black embrace.

I wish

I would never have to be awake again, when I close my eyes, my head gently pressed against the pillow.

I wish

I would be able to wish.

I wish.


- Existence -

You can

taste it,
feel it,
hear it,
smell it,
see it.

You can

sense it all around you.

You can

taste the bitterness,
feel the pain,
hear your silent cries,
smell the fear,
see the hopelesness.

You can

sense it pass you by like a cold breeze, leaving you behind.

You can't escape from it.

You just have to live it.




"Runous"

Kun en enää jaksa purkaa tuntojani valittamalla, niin ajattelin kokeilla ajatusteni esiintuomista hieman, no runollisemmin.

Saiko kukaan mitään irti edellisestä postauksestani?! Herättikö se kenessäkään mitään ajatusta, vai oliko se vain turha lisä tämän maailman angstisiin teksteihin?




Korttitalo

Masentuvana - ja muutenkin toisinaan liian analyyttisenä ja kyynisenä - ihmisenä en uskalla asettaa millekään asialle liikaa toivoa. Jotenkin se, että ei koskaan uskalla vain nauttia ja olla miettimättä liikaa, vie kaiken ilon kaikesta.

Tulee olo, että rakentaa elämästään korttitaloa: mitä suuremman saat, sitä enemmän harmittaa, kun se sitten yhtäkkiä leviääkin.

Sitä löytää itsensä jostakin välimaastosta pyörimästä. Ei halua olla masentunut, mutta toisaalta ei halua alkaa rakentaa elämänsä osista mitään korttitaloakaan. Se on niin kauhean hauras ja joka tapauksessa hajoaa jossain vaiheessa. Olen niiiin kateellinen ihmisille, jotka osaavat vain nauttia hetkestä, miettimättä turhaan, mitä oli sitä ennen tai sen jälkeen.

edit: ja huomaan bloggauksistani mielialani menevän ihan hirveää vuoristorataa ylös alas :|



Elämä ja sen eläminen

Olen ollut täysin tyytyväinen elämääni. Nyt olen todennut, että ehkä en ole koskaan oikeasti elänyt, olen vain luullut tätä olemista elämiseksi.

Ilman romanttista uudelleensyntymisen merkitystä, oloni on hieman kuin kotelostaan kuoriutuvalla perhosella: maailma laajenee yhdestä puusta ja ahtaasta kotelosta valtavaksi, moniulotteiseksi ja sykkiväksi, mutta samalla erittäin vaaralliseksi ja raa'aksi paikaksi. "Henkiinjääminen" on kiinni pitkälti sattumasta. Pakoon ei pääse. Nurkkaan ei halua(isi) enää käpertyä piiloon ja näkymättömäksi. Lennosta putoaa helposti. Haavoja tulee, toiset syvempiä kuin toiset. Koskaan ei tiedä, vieläkö matkaansa pääsee jatkamaan, kun kerran putoaa.

Miksi en osaa elää huolettomasti? Miksi päästän kaiken sisääni ja liian syvälle? Miksiköhän en osaa elää?