I wish
I would never be wounded, be struck with a cold blade, struck through my heart and mind.
I wish
I would know a better tomorrow, a future without anxiety.
I wish
I would be freed from my mind, freed from its black embrace.
I wish
I would never have to be awake again, when I close my eyes, my head gently pressed against the pillow.
I wish
I would be able to wish.
I wish.
You can
taste it,
feel it,
hear it,
smell it,
see it.
You can
sense it all around you.
You can
taste the bitterness,
feel the pain,
hear your silent cries,
smell the fear,
see the hopelesness.
You can
sense it pass you by like a cold breeze, leaving you behind.
You can't escape from it.
You just have to live it.
He fades the colours in my life,
He fades the joys of my life,
He fades my enthusiasm,
He fades my vision of the future,
He fades my will to live,
He fades Me.
He is Me.
Or is He?
Under a black sky
sits a black tree.
Under the black tree
is a black shadow.
In the shadow
is a white boy,
with thoughts as black as the sky.
Kun en enää jaksa purkaa tuntojani valittamalla, niin ajattelin kokeilla ajatusteni esiintuomista hieman, no runollisemmin.
Saiko kukaan mitään irti edellisestä postauksestani?! Herättikö se kenessäkään mitään ajatusta, vai oliko se vain turha lisä tämän maailman angstisiin teksteihin?
The mind of mine,
the essence of me,
the unseen to others
and the one not clear to me
is the mind of mine.
Mukavaa, kun täällä länsirannikollakin saamme vihdoin hieman valkoista maailmaan.
Masentuvana - ja muutenkin toisinaan liian analyyttisenä ja kyynisenä - ihmisenä en uskalla asettaa millekään asialle liikaa toivoa. Jotenkin se, että ei koskaan uskalla vain nauttia ja olla miettimättä liikaa, vie kaiken ilon kaikesta.
Tulee olo, että rakentaa elämästään korttitaloa: mitä suuremman saat, sitä enemmän harmittaa, kun se sitten yhtäkkiä leviääkin.
Sitä löytää itsensä jostakin välimaastosta pyörimästä. Ei halua olla masentunut, mutta toisaalta ei halua alkaa rakentaa elämänsä osista mitään korttitaloakaan. Se on niin kauhean hauras ja joka tapauksessa hajoaa jossain vaiheessa. Olen niiiin kateellinen ihmisille, jotka osaavat vain nauttia hetkestä, miettimättä turhaan, mitä oli sitä ennen tai sen jälkeen.
edit: ja huomaan bloggauksistani mielialani menevän ihan hirveää vuoristorataa ylös alas :|
- - High on life - -
toivoo, ettei krapulaa tule
Olen ollut täysin tyytyväinen elämääni. Nyt olen todennut, että ehkä en ole koskaan oikeasti elänyt, olen vain luullut tätä olemista elämiseksi.
Ilman romanttista uudelleensyntymisen merkitystä, oloni on hieman kuin kotelostaan kuoriutuvalla perhosella: maailma laajenee yhdestä puusta ja ahtaasta kotelosta valtavaksi, moniulotteiseksi ja sykkiväksi, mutta samalla erittäin vaaralliseksi ja raa'aksi paikaksi. "Henkiinjääminen" on kiinni pitkälti sattumasta. Pakoon ei pääse. Nurkkaan ei halua(isi) enää käpertyä piiloon ja näkymättömäksi. Lennosta putoaa helposti. Haavoja tulee, toiset syvempiä kuin toiset. Koskaan ei tiedä, vieläkö matkaansa pääsee jatkamaan, kun kerran putoaa.
Miksi en osaa elää huolettomasti? Miksi päästän kaiken sisääni ja liian syvälle? Miksiköhän en osaa elää?