Voiko olla mitään vittumaisempaa, kuin se, että alkaa rahat oikeasti loppua. Sijaisuuksia!
En ole tottunut rahattomuuteen, joskin olen lahjakkaasti elänyt yli varojeni viimeiset kaksi vuotta. Miten ihminen osaakin olla niin tyhmä?
Kela stana sitten vielä karhuamassa...ei ole akateemikolla helppoa...
Elämän tarkoitus,
------------------------lienee pohtimiseen sen ihmisiä vajonnut,
on se arvoitus,
---------------------monta suurta mieltä tuhonnut,
jonka ratkaisu,
------------------ajattelijoiden mieliä polttanut,
on kaivattu,
-----------------------filosofeja kauan vaivannut,
kauan odotettu,
------------------------moni elämänsä pohtimiseen sen tuhlannut,
turhaksikin todettu,
---------------------------------ja kuolinvuoteellaan havainnut,
on koko elämä pohtimiseen sen kadotettu.
-
Hiljaa hiipivä valo.
Hitain askelin takaa horisontin.
Se tulee yksin.
Hennot säteet liukuvat pinnalla maan,
muuttaen värin taivaan.
Hiljaa valaistuu kaikki oleva.
Hellä lämpö ottaa omakseen,
lämmittää ja tuo elämää kaamokseen.
Antaa se nauttia sulostaan, valostaan.
Ihoni tuntee tuon kaiken,
lämmön ja valon aistien,
nauttien siitä keskellä talven,
sen ankeuden ja pimeyden.
Aistin alkavan kevään,
uuden tulevaisuuden,
näen tien uuteen elämään.
Minulle todettiin tänään, ettei aina tarvitse olla perfect, täydellinen.
SIIS MITÄ HÄH?!?
Tajusin - olen siis perfektionisti, pedantti ja täydellisyyteen neuroottisestikin pyrkivä yksilö, kontrollifriikkikin -, ettei kukaan ympärilläni ole koskaan sanonut minulle suoraan (A ehkä, mutten muista, sori), että EI AINA TARVITSE OLLA TÄYDELLINEN.
Lause on minulle täysin absudri: kuinka niin ei tarvitse olla? Kaikki ihmiset ympärilläni, joille olen valittanut sitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun ei ole koskaan mihinkään omaan tuotokseensa tyytyväinen, ovat vain vastanneet tavalla tai toisella. Kukaan ei ole koskaan tokaissut: "no, ei aina tarvitse olla täydellinen." piste.
Menin suorastaan sekaisin :D
Niin, mutta mitä sitten? Jos en tee tätä parhaani mukaan täydellisyyttä tavoitellen, silloinhan olen antamassa suorastaan periksi? Jos en ole paras, niin silloinhan katoaa myös kontrollia, ainakin jollain tasolla? Mikä on sitten riittävän hyvää; en halua pudota mihinkään liian alhaiselle suoritustasolle.
Kai pelkään muuttuvani jotenkin keskinkertaiseksi, jos luovun täydellisyyden tavoittelusta. Tai pahempaa, en putoa, vaan joudun toteamaan AINA olleenikin jotenkin keskinkertainen.
Kamalaa, mutta ehkä se olisi vaan hyvästä. Enhän minä ihmisenä kuitenkaan muutu, vaikka tuon päätöksen tekisinkin. Toiminta ehkä muuttuu vähemmän vakavaksi, mutta ihmisenä pohjimmiltani en muuttuisi. Tai sitten ehkä vapautuisin hieman?
Herttajätkä punainen
siis se sydämmellinen,
katsoo himoiten akkaa ruutujen,
joka kimppaa kanssa kunkun patojen,
ollen samalla suhteessa jätkään ristien,
siihen,
jonka himot lienevät olleen alusta lähtien,
osoitetut akalle patojen,
joskin kartoitetut ovat myös tunteet suhteen miehien,
siis tämän jätkän ristien,
kohteena sekä kunkku herttojen että jätkä patojen,
ja tätä sivusta katsoen seuranneet,
ovat akka herttojen, syvästi paheksuen,
sekä jätkä ruutujen, halukkaasti mukaan kaivaten,
jälkeensä jättäen kunkun ruutujen,
joka nainee akan ristien,
jättäen kunkun maan kyseisen,
keskelle yksinäisyyden,
joukossa pariutuneisuuden.
Se vaeltaa yössä, etsien uhriaan, tässä ja valiten, heikoimpaan iskien, imien kuiviin, jättäen raadon, valiten uuden viattomuuden, se imee tunteet, elämän ja ihmisyyden.
Ihmisiä julmia, sieluttomia, vaeltajia mustia, omantunnottomia, alinta kastia.
Elävät vain itselleen, omalla narsisismilleen, petollisine mietteineen, muita halveksien, mieliä raiskaten, tuhoten tunnot muiden, kavaltaen ja läheisyydessään alistaen.
Nuo irvikuvat ihmisyyden, loiset, elävät pimeässä, poissa valosta hyvyyden, jokaisessa meissä, sisällä, mutta onneksi kätköissä, vaikka toisilla aina esillä, nyt ja tässä, nykyhetkessä, vaeltaen kaikkien keskellä.
Toisten tunteista elävät, toisen kuiviiin imevät, loppuun asti menevät, nuo ihmisyyden karikatyyrit, ihmissuhteiden vampyyrit ja heidän pelinsä pimeät sekä ilkeät.
Pallotellen, pudottaen ja nostaen, leikitellen, toista hitaasti viillellen, petollisesti rakastellen, kuiviin imien, hyljäten ja väheksyen, rakkauttaan todistellen, takana selän tikaria kohottaen, salaa iskien, murhaten, toisen rakkauden hitaasti tappaen, sitten unohtaen.
Kuitenkin he ovat ja elävät, tyydyttäen nälät, oman itsensä, imien uhriensä tunteet ja hädän, päästämättä kärsimyksestä.
Jättävät pelkän tyhjyyden, nuo irvikuvat ihmisyyden, elämän karikatyyrit, herättävät kaipauksen, kirotut vampyyrit.
Epävarmuus.
Hän puhuu, sanoillaan näyttää,
häneen tottuu, on murrettu jää.
Hiljaisuus.
Katkeaa virta sanojen,
on aika vaivautuneen hiljaisuuden.
Se kestää ikuisuuden.
Mieli.
On mielemme vapaammat, huumaa juomain,
tunteet hauskimmat, ovat luonain.
Katse.
Se pysähtyy, kiinnittyy, lähestyy, merkityksillä täytyy ja sähköistyy.
Kosketus.
Virtaa lävitse kehon elämä, tunne lämmin ja autuas,
olla toisen mukanaan viemä, kadota toinen toistensa mieliiin, jonnekin kauas.
Suudelma.
Sulkea silmänsä, tuntea elävänsä, antaa järjen vaieta ja kadottaa äänensä.
Hän.
Täyttymystä, hekumaa, elämämystä, nirvanvaa.
Sävyt värien,
muuttavat mukana elämän.
Lapsena mustavalkoisuus,
asiaan kuin asiaan täysi varmuus.
Nuorena eksyy joukkoon harmahtavaa,
on kaikki hieman epävarmaa.
Aikuisena astuu mukaan jo väri jos toinenkin,
näyttää maailma valoisammalta sittenkin.
Iäkkäänä on maailma värikylläinen,
moninaiset sävyt, ihanan täyteläinen.
Kun sävyjä elämäämme kutoutuu,
katoaa nuoruuden varmuus,
elämä monimutkaistuu,
värjääntyy mustavalkoisuus.
Kun sävyjä elämäämme saamme,
paremmin näemme,
täydellisen tietämättömyytemme,
eikä se ole suinkaan syntimme!
Keskustelin taannoin siitä, että maailmassa on paljon ikäviä, pahoja, ilkeitä yms. ihmisiä. Me teemme toisista ihmisistä tulkintamme ja luokittelemme heidät sen mukaan. Ja tämä tapahtuu nopeastikin, vain vaikkapa yhden vilkaisun perusteella.
Turha varmaan sanoa, että tulkinnat ovat yleensä juurikin vain pinnallisia vilkaisuja.
No, kuitenkin, keskustelu koski lähinnä kaikkea pahaa maailmassa ja miksi sellaista on ja kuinka se ahdistaa. Totesin itsestäni, vastauksia kun minulta kysyttiin, etten pysty toteamaan toisesta ihmisestä mustavalkoisesti hänen olevan jonkinlainen, varsinkaan paha/ilkeä/vääränlainen yms.
Koulutukseni ei salli edellä mainittua. Minut on koulutettu näkemään asioiden, ihmisten ja ilmiöiden taakse, niiden syihin ja alkuperään. En siis pysty enää jättämään ajatteluani siihen, että tuo on huono ihminen ja sillä lohduttamaan toista. Ajatukseni herättävät heti kysymyksen MIKSI tuo ihminen on tuollainen. On varmaan omalla tavalla lohdutonta kuunnella perustelujani sille, miksi joku ihminen on sellainen kun on, kun kaipaa vain kuuntelijaa ja kenties vahvistusta sille, että se ihminen on vaan syvältä.
Liekö kyseessä jotakin, jota voisi luonnehtia jopa henkiseksi kasvuksi minun osaltani.
Klovnit asuissaan,
paksuissa housuissaan,
suurissa tossuissaan,
henkselit olallaan,
kukka rinnallaan,
punanenä naamallaan,
maalattu kyynel poskellaan,
leveä hymy suullaan.
He peittävät luonteensa,
verhoavat ruumiinsa,
muuntavat sanansa,
kätkevät tuntonsa,
näyttelevät onnensa,
piilottavat surunsa,
tekaisevat itkunsa,
vetävät roolin omansa.
Klovneja olemme me kaikki.
Jokainen omassa asussa,
oman itsensä pitäen salassa.
Näytämme muille asumme,
näytellyn roolimme,
valheellisen itsemme.
Tärkeintä onkin aito itselleen olla,
puvuton, maskiton,
pelkästään alaston.