Seisoa peilin edessä,
katsoa itseään,
ihmetys mielessä.
Tuntematon vastaa katseeseen,
toivoa tuntevansa hänet,
upota haaveeseen.
Olenko tässä vai tuolla,
pohdin,
vaiko aivan toisaallla.
Nähdä ja olla,
hyväksyä,
olen sekä täällä että tuolla.
En enää näe tuntematonta,
kokematonta,
enkä arvotonta.
Näen itseni.
Klo 15.00, soitan ovikelloa. Odotan hetken. Mitään ei kuulu. Tekstaan kaverille ja saan vastaukseksi, että menee vielä puoli tuntia.
Istun portaille odottamaan. Mukanani on Hesari. Avaan sen.
Aika kuluu. Naapuri puhuu kovaäänisesti puhelimessa. Ihmisiä kulkee ylös alas. Kyllästyn lehteen ja siirryn ikkunan luo odottamaan. Harjoitan pohjelihaksiani tuijottaessani ikkunasta pimenevään iltaan.
15.40 saan viestin: "Tullaan niin pian kuin vaan päästään." Kuittaan sen. Joku on suihkussa. Toisessa naapurissa tapellaan lasten ja vanhempien kesken. "Et avaa sitä pakettia, ennen kuin haalari on naulakossa!"
Klo 16.00 lähetän viestin ystävälleni. Hieman jo väsyneenä. Tunnin kuunnellut talon elämää, tuijottanut ulos. Katuvalot ovat syttyneet. Sataa vettä.
16.14 kaverin kaveri tulee päästämään minut sisälle. Huokaisen. Keitän teetä ystävääni odotellessa.
Olen tyytyväinen siitä, että olen tänään hyvällä tuulella. Tunnin odotus pimeässä rappukäytävässä omien synkkien ajatusten kanssa olisi ollut liikaa. Nyt nautin elämän kuuntelemisesta hämärässä rappukäytävässä.
Olen vähän outo ;)
Parantaako mikään niin hyvin surkeaa ruumiinkuvaa, kuin söpön kundin toteamus sinusta alastomana: "Hitto sulla on hyvä kroppa!"
Punastellen ja nolostellen sain kuitenkin otettua kohteliaisuuden vastaan...ujo ja häpeilevä kun olen :)
Olen aina ajatellut olevani parisuhdeihminen. Ja olen vieläkin sitä mieltä.
Mutta kuka sanoo, ettei silti voisi viettää "villiä" nuoruutta? En ole koskaan edes ajatellut elostelevani sen suuremmin; kiva tyyppi ja elämä pystyyn, kun on toisiimme pitkällisesti tutustuttu.
Onpä hölmö ajatus, kun sitä tarkemmin pohtii. Kuten ystäväni totesi, ei kaupassakaan ensimmäistä pölynimuria kainaloon oteta ja lähdetä, niitä pitää testata useampi :) (otin vapauden hieman soveltaa ohjetta, ystäväni kun siitä minulle ainakin mainitsee...lupaan kuitenkin, ettei viisauden syvin tarkoitus katoa. Ettäs tiedät A.! ;)
Ehkä on aika jättää turhat aivoblokit kotiin ja vain tutustua uusiin ihmisiin sitä mukaa, kun heitä vastaan tulee. Hyvään alkuun olenkin jo päässyt <3
Kahdehdin Audinkopoikaa hänen välittömän luonteensa ja elämänmyönteisen asenteensa takia. Niinhän se elämässä pitäisi olla, mitä sitä turhaa asettaa itselleen mitään näkymättömiä seiniä ympärilleen. Olla vain oma itsensä tai niin kuin toinen ystäväni sanoi - kun angstasin taas jostain täysin turhanpäiväisestä, kuten ulkonästäni -, että: "Kuka vittu välittää?!". Tottahan se on, jos olet siisti, niin kuka vittu välittää ovatko sukkasi punaiset vai vihreät. Turhaan niitä pohdin. Elämässä lienee oleellisempiakin asioita.
Ja olen tyytyväinen, kun olen saanut ensimmäisen homoystävän "with benefits" :) Mikäs siinä kahden aikuisen toisistaan nauttiessa, niin fyysisesti kuin henkisestikin? Seuraavaa eksursiota odotellen...
PS. Ja olen päättänyt olla hyvällä tuulella ainakin viikon, ja myös juomatta alkoholia. Ehkä on aika suunnata jälleen energiaa elämiseen, ei sen murehtimiseen. Kiitokset suuret Noksulle ja Kesäpojalle ajatuksista, niistä on apua!
Makaan sängyssä.
Alasti.
Tunnen kehoni.
Pehmeä ääni kulkee lävitseni. Hengitykseni. Sydämeni.
Kello tikittää aikaa.
Aikaa, joka on tavoittamattomissa sen mentyä.
Kadun elämääni. Menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta.
En nuku.
Kadun.
Kadun katumista.
Ennen nukahtamista hukun mieleni mustaan pyörteeseen.
Painajaisia.
D eep
E rosive
S uffocating
P owerful
E lusive
R oasting
A gony
T orture
I solating
O ffensive
N eedless
Olen saanut kesäpojalta asian ytimeen menevää pohdintaa ihmisen mielentilan liikkeistä. Kiitän näistä mietteistä, jotka ovat "masentavan" todellisia itselleni, ja samalla kuitenkin valaisevia.
Monia noista mietteistä olen itsekin pyörittänyt päässäni. Sen ymmärtäminen, etten ole yksin ja muidenkin kokevan varsin samanlaisia tunteita, on aina kannustavaa.
On totta, että joku voisi sanoa minun nyt vasta Elävän, suurten tunteiden kokemisen ja niiden nopean liikkumisen ja vaihtelujen keskellä. Monet kommentit, joita olen kuullut, kannustavat ottamaan tunteet vastaan, kokemaan ne, elämään ne ja käymään ne läpi. Ei siis suinkaan yrittämään niiden nujertamista järjen ja logiikan avulla. Ehkä näin onkin, joskin pelkään kadottavan itseni niihin. Kuinka kauas rannasta voin uida, jotta jaksan vielä takaisinkin?
Käytännön elämään.
En jaksa opiskella, rasittaa aivojani millään ylimääräisillä virikkeillä. Ei arkeani vielä ole kaatamassa oma mielentilani, mutta joissakin pienen pienissä asioissa huomaan klassisen noidankehän syntymisen. En ehkä jaksa tiskata astioitani, silloin kuin pitäisi. Tunnen siitä syyllisyyttä, joka toimii vain polttoaineena mielen mustumiselle. En jaksa lukea tenttin, suoritukset huononevat ja valmistuminen siirtyy. Ja niin edelleen.
Edellisen vuoksi koen joutuvani tasapainoilemaan järjen ja tunteiden välillä. En voi vain heittäytyä tunteiden matkaan ja elää niitä läpi. Yhteiskunta vaatii omansa, elämäni praktinen puoli on hoidettava. Vaikka ei aina jaksaisikaan. Ehkä olisi aika saada jokin blokki itsestään murrettua ja käännyttävä yths:n puoleen. Liekö terapiasta mitään apua?
The thing nests in your mind,
invading it and making you blind.
It whispers poisonous smear,
things you wish you couldn't hear.
It's you but It isn't you.
It is just a voice,
though dangerous and fraudulent.
Leave it be,
or it will be you.
It's just chemistry
and still
at this era of science
but a mystery.
It can't be harnessed and
It can't be controlled,
but it gives you the ride of your lifetime and makes you whole.
It runs you over by shear force,
but you can't be sure of its source.
It's ectasy and It's agony.
Even when it takes something,
It gives somehting.
And though a thing of foolish minds,
It does not waste your time.
We all want it. Most can't find it. Some are perished by it.
It doesn't vanish, It just exists.
It just is.
LOVE.
Käskettiin ystäväpiirissä kirjoittaa jotain vähän iloisempaa ja "kauniinpaa". Noin niinkuin terapiana.
On totta, että tekstini ovat tummia, ja on totta, että niiden takana on aitoa kauhua elämää kohtaan.
Mutta:
näen ne omassa mielessäni kauniina siitä huolimatta. Ne ovat aitoja. Itselleni ainakin.
Vaikka eivät mitään varsinaisia mestariteoksia olekaan, päinvastoin aika teiniangstisia.