Kulissin takaa

Ihanaa, että politiikka on palannut politiikkaan. Ei kai tässä mitään kriisiä ole, normaalia yhteistyökuvioiden rakentelua.

Harmillista, jos vasemmistoliitto ei pääse hallitukseen. Kun se Arhinmäki on niin hottis. Heidän politiikkansa, se vähä mitä siitä minulle on valjennut, onkin vahingollista.

Ja Rkp:kin saisi tulla hallitukseen, kun Steffillä on niin sexy valtiosihteeri, joka käyttää vaaleanpunaista solmiota, tykkää Abbasta ja Lady Gagasta ja Stockmannista.

Olipa blondi bloggaus. Kultakin kykyjensä mukaan.

Työmatkojen jatkeena olen käynyt viime viikkoina kaksi kertaa Helsingin ruotsinkielisen teatterin näytöksissä Aleksanterin teatterissa Bulevardilla.

Ensin katsoin Cabaret'n. Täytyy tunnustaa, etten tiennyt näytelmän juonta, luulin sen olevan hauskuutta koko rahan edestä. Nauru juuttui kurkkuuni ymmärtäessäni, että nyt puhutaan kolmikymmenluvun Saksan pimeistä puolista. Hyvä näytelmä. Komeita ja vähäpukeisia miehiä.

Sitten katsoin Bergmanin Fannyn ja Alexanderin. Erittäin vahva näytös, suuria tunteita, upeaa työtä, kyyneleitä surusta ja ilosta. Menkää kaikki katsomaan.

Menin tänään Logomoon Regnbågsankanin järjestämään seminaariin, jossa pohdittiin miesten ulkonäköpaineita. Rauhoittava keskustelu. Eikö olekin mahtavaa, että tästä aiheesta ruotsin kielellä haluaa kuulla 40-50 henkilöä Suomen Turussa. Voimaannuttavaa.

Seminaarin päälle katsoin Tom of Finlandin näyttelyn. Ensin ajattelin perussuomalaisesti, onko tämä taidetta. Sitten nostin huomioni lantiolta ylöspäin ja kiinnitin huomioni kuvattujen miesten katseeseen, kuten opas neuvoi. Sen jälkeen kuvailisin näyttelyä sanalla sympaattinen.

Koulut ovat kiinni neljätoista viikkoa vuodessa ja minulla ja lapseni äidillä on yhteensä yksitoista viikkoa lomaa vuodessa joten joudumme vuorottelemaan lomien pitämistä. Tällä kertaa oli minun vuoroni pitää hiihtoloma.

Hyppäsimme lapseni kanssa Oulun-junaan ja menimme tapaamaan vanhempiani. Paluu kotiin on kuin siirtyisi ajassa taaksepäin. En ole enää osa vanhempieni saati muiden sukulaisteni arkea. Lapsen kasvaessa ja minun vanhetessa matkoista on tullut lapseni perehdyttämistä isänsä menneisyyteen. Suhteiden hengissä pitäminen vaatii oman työnsä. Olihan se hienoa syödä ravintolassa, jossa perheemme on käynyt viidessä (tai kuudessa) polvessa mutta jokin keinotekoisuuden maku siinä kaikessa on.

Minulla on oma perinnereittini. Antellin konditoriassa omenahyvettä vaniljakastikkeen kera,taidemuseo ja siihen päälle Sarkka, Jumpru pub ja Oluthuone Leskinen. Jossain välissä lounas, tällä kertaa ravintola Matalassa, joka tätä nykyä rankataan Pohjois-Suomen parhaiden ravintoloiden joukkoon mutta jonka vanhempani muistavat maineeltaan arveluttavana kansankapakkana torin rannassa (ruokaseurana muuten pääministerimme, tosin eri päydässä).

Kiva oli palata kotiin.

Olen kamalan ujo ihminen. Rakkoni on myös ujo. Kuulun niihin, jotka aina jonottavat vessan suljetun oven taakse yleisötilaisuuksissa. Nyt olen treenannut itseäni ja uskallan mennä rännille muiden miesten joukkoon. Duktig pojke!

Tänään aloitin kulttuuripääkaupunkivuoteni. Ensin kävin Turun taidemuseossa. Siellä on Créme de la créme-näyttely taidemuseon suosituimmista teoksista eli taiteemme kultakauden helmistä: Gallen-Kallelasta Schjelrfbeckiin jne. Siellä on vastapainoksi myös kolme nykytaiteilijaa esillä: tanskalinen nainen ja virolainen videotaidesitys olivat kiinnostavia, alakerran ruotsalainen ei lainkaan avautunut minulle.

Sitten menin kuulemaan Mahlerin Ylosnousemussinfonian. Kapellimestarina Maestro Leif Segerstam, orkestereina Turun filharmonia ja Laivaston soittokunta, kuoroina Turun ylioppilaskunnan kuoro ja Chorus Cathedralis Aboensis, laulusolisteiina Helena Juntunen ja saksalaisnainen jonka nimeä en juuri nyt muista. Mahtava teos! Tosin korvani juuressa soittaneet trumpetistit veivät osan kuulostani.

Sitten kävin vielä Suxesissa nauttimassa juhlavuoden viinit. Eipä tarvitse niitä enää testailla.

Kuten eräs faghagini muistelee aikaansa ennen avioliittoaan: "Minulla oli vain yksi poikakaveri: TPS". Itse pidän jalkapalloilijoita ja salibändääjiä eroottisesti puoleensa vetävämpinä.

Mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa. Se tuli vain mieleeni ihaillessani parin jättimäisiä varustekassejaan raahaavan jääkiekkoilijanuorukaisen pakaroiden kaaria aamubussissa. Varsinainen asiani liittyy muulla tavoin lumeen ja jäähän.

Olen nimittäin onnistunut pilaamaan jouluni, kun olen alkanut miettiä, miksi sitä vietän. En usko, että lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu jonka hartioilla on herraus jne. Miksi sitten juhlisin joulua?

Juhlisinko kolmea B:tä: Bach, Bergman, Björling. Ei oikein riitä vaikka joukkoon lisäisi Pähkinänsärkijän, kalkkunan tai edes Kalle Ankas julaftonin (viimeksi mainittua en tosin ole kokeillut).

Kun kuuntelen Jouluoratoriota tai O helga nattia, minussa herää tunteita, joita kuvaisin uskonnollisiksi. Tosin tunteet häipyvät musiikin päätyttyä.

Perheen juhlanakaan en joulua osaa viettää. Ydinperheeni kanssahan vietän lähes jokaisen kalenterin päivistä ja omien vanhenpieni kanssa en ole viettänyt joulua kahteenkymmeneen vuoteen.

Varmaan jatkossakin vietän joulua innolla enkä ole kuulevinani tyhjien tynnyrien kolinaa.

Kävin viime viikonvaihteessa hautaamassa minua viisi kuukautta nuoremman serkkuni. Hän kuoli yllättäen, ilmeisesti polvileikkauksesta syntyneisiin hyytymiin keuhkoissa.

Lapsena olimme kovin läheisiä. Teineinä tutustuimme miesten välisen fyysien rakkauden alkeisiin yhdessä mummolassamme. Sitten tulivat ruuhkavuodet.

Pappi puhui nätisti. Virret olivat hyvin valitut. Lanko ja paras kaveri (ja minä) puhuivat kauniisti muistotilaisuudessa.

Vaikka en ole kristitty, toivon: Lux aeterna luceat eis, Domine.

Luin Juha Itkosen kirjan Seitsemäntoista. Pidin ensimmäisestä osasta, toisen osan aikana melkein heitin krijan nurkkaan, kolmas osa kokosi jälleen. Paljon puhetta homoudesta, yllättävän paljon. Eihän kirjan kirjailija ole sama kuin kirjan päähenkilö kirjailija. Olen ollut vuosia pihkassa Juha Itkoseen, jota en tietenkään tunne. Nyt kutkuttaa entistä enemmän.

Perjantaina palailimme kotiin tuttaviemme luota päivälliseltä. Päätin piipahtaa korttelikapakkaamme yhdelle. Kotiin päädyin viiden tunnin päästä.

Löysin itseni Sir Elwoodin hiljaisten värien konsertista Kårenilta. Edellisestä Kåren-visiitistäni onkin vierähtänyt aikamoinen joukko vuosia. Opiskeluaikana siellä tuli vietettyä monenmoista juhlaa. Mainittu soitto- ja lauluyhtye ei merkitse minulle mitään erityistä, tempauduin vain kapakkatuttujeni mukaan.

Mukava oli myös moikata pikaisesti bloggaajatoveriani korttelikapakkani oven suussa.

Kävin tiistaina työhaastattelussa, eilen minulle tarjottiin hakemaani paikkaa, huomenna minun pitää ilmoittaa vastaukseni.

Työ vaikuttaa kiinnostavalta, työnantaja hyvältä. Ongelmana tässä on se, että työpaikka on Espoossa. Se taas tarkoittaa kahden tunnin työmatkaa suuntaansa. Työnantajalle sopii kyllä se, että teen osan työajastani junassa. Palkka on ok.

Työ on asiantuntijan työtä osana tiimiä,ilman alaisia. Se olisi uusi rooli, sillä olen koko työurani tehnyt esimiehen töitä ja viime vuodet vastannut koko nykyisen työpaikkani johtamisesta.

Työhaastattelussa olen tottunut vakuuttelemaan, että kelpaan hakemaani paikkaan. Tässä haastattelussa aika meni sen vakuutteluun, että hakemani työpaikka kelpaa minulle. Siinä lienen onnistunut, sillä työnantaja päätti ottaa riskin.

Nyt minun pitää miettiä, otanko myös minä riskin.

Nykyisessä työpaikassani ei-heterouteni näyttäisi olevan kaikilla tiedossa vaikkei sitä ole ääneen sanottu. Saan hyväntahtoista kuittia, olen vienyt työkavereita Susseen hippojen jatkoille, olen voinut puhua Pridestä, Vinokinosta ja tosiaan Sussesta avoimesti. Mutta todellakin ilman, että olen ilmoittanut, mihin lokeroon kuulun. Uudessa paikassa voin sitten aloittaa heti avoimesti tai mennä takaisin kaappiin.