Elämä ja sen eläminen

Olen ollut täysin tyytyväinen elämääni. Nyt olen todennut, että ehkä en ole koskaan oikeasti elänyt, olen vain luullut tätä olemista elämiseksi.

Ilman romanttista uudelleensyntymisen merkitystä, oloni on hieman kuin kotelostaan kuoriutuvalla perhosella: maailma laajenee yhdestä puusta ja ahtaasta kotelosta valtavaksi, moniulotteiseksi ja sykkiväksi, mutta samalla erittäin vaaralliseksi ja raa'aksi paikaksi. "Henkiinjääminen" on kiinni pitkälti sattumasta. Pakoon ei pääse. Nurkkaan ei halua(isi) enää käpertyä piiloon ja näkymättömäksi. Lennosta putoaa helposti. Haavoja tulee, toiset syvempiä kuin toiset. Koskaan ei tiedä, vieläkö matkaansa pääsee jatkamaan, kun kerran putoaa.

Miksi en osaa elää huolettomasti? Miksi päästän kaiken sisääni ja liian syvälle? Miksiköhän en osaa elää?