Haluanko ikuistaa elämääni? Tajusin tässä taannoin, etten ole ottanut valokuvia elämästäni laisinkaan.
Lapsuuteni on kattavasti dokumentoitu ja teini-iän jälkeenkin esiinnyn kuvissa jos toisissakin, mutta aina muiden ottamana.
Sen elämän puitteet, ihmiset ja ympäristöt, jossa olen elänyt, on kadonnut tehokkaasti. Onko edes muistoja jäänyt?
Elämän mielekkyys kyseenalaistuu elämässäni useammin ja useammin. Mitä on ollut, ei ole muistissa. Mitä ei ole ollut, sitä kaipaan, vaikka sitä ei koskaan olekaan ollut. Tulevaisuus tulee, mutta miksi sitä pitäisi odottaa? Liekö se tuo tullessaan vaan lisää unohdettua historiaa?
Ostin itselleni siis uuden kameran. Nyt minua ahdistaa ajatus valokuvien ottamisesta. En ymmärrä miksi. Ehkä murehdin sitä, että masentuneena sateisena päivänä mustien pilvien ja ajatusten alla, joudun katsomaan kuvia hetkistä, jolloin olin onnellinen tai iloinen.
_________________________________________________
Eniten ahdistaa ahdistus ja se, etten oikeastaan tiedä, miksi oloni on huono. En tiedä syitä, tunnista tunteita, joita tunnen saati miksi niitä tunnen. En pysty selittämään oloani selitystä vaativille, koska en pysty sitä itsellenikään selittämään. Ainoa asia, jonka tiedän, on se, että ahdistusta en pysty purkamaan mitenkään. Se vain kasvaa.
Mitenköhän se lopulta purkautuu?
________________________________________________
Ihmiset ympärillä katsovat välillä oudosti. Siskoni on liittynyt facebookiin ja on alkanut kysellä vointiani tarkasteltuaan lyhyitä viestejä, joita mielialoistani laitan näkyviin. Äiti patistaa psykologille. Ei ole kuulemma jäänyt huomaamatta muutokseni johonkin suuntaan. Noksu nyt on välillä raahaamassa väkisin YTHS:n palveluiden äärelle.
Ei siinä mitään, ajattelin mennäkin. Ensin täytyy vain hammasta purren tehdä tämä kesäduuni loppuun. Huolimatta siitä, että olen fyysisestikin jo väsynyt, en vain henkisesti. Tosin nuo eivät eroa minulla, fyysisesti väsyneenä masennun yleensä nopeasti. Ja päinvastoin.
____________________________________________________
Poikaystävä on huolissaan. Masentuneena olen vain välinpitämätön ja vähän dramaattinenkin käänteissäni. Yritän olla aihettamatta turhaa mielipahaa hänelle. Ei hän mitään ole tehnyt.
Hän yritti tänään sanoa, että hei, tee jotain, josta tykkäät ja josta tulee hyvä mieli. Ehdotuksena hyvä. Totesin vain, ettei mieleeni tullut ainoatakaan asiaa, joka saisi minut hyvälle tuulelle. Asioita, jotka kääntävät ajatukseni muualle, tuli kyllä. Ainoa asia, joka saa minut hyvälle tuulelle (poikaystäväni läheisyyden lisäksi) on pianonsoitto. Jostain käsittämättömästä syystä. Se rentouttaa ja antaa minun luoda jotakin uutta. Ehkä ainoa kanava purkaa jotakin.
Tällä hetkellä ei vain piano ole tavoitettavissani alati. Istun siis tällä hetkellä yksin äitini suuressa, joskin kauniissa, asunnossa. Meri on vieressä, mutta en jaksa siitä nauttia, saati mennä sen rannalle. Ulkona on aurinkoista ja lämmintä. Istun pimeässä työhuoneessa, verhot suljettuina.
En vain jaksa tehdä mitään. Tyypillistä masentuneelle. Mutta sitäkin aidompi tunne. Koskahan tämäkin paska taas menee ohi, tai siis sulkeutuu jälleen vähäksi aikaa johonkin näkymättömiin. Ei se varmaankaan mihinkään koskaan katoa...
4 kommenttia
noksu
24.7.2008 00:36
Moi wuffe.
Uusi kamera on kiva juttu.
"...joudun katsomaan kuvia hetkistä, jolloin olin onnellinen tai iloinen."
Kuvaus voi olla myös ihan terapeuttista puuhaa, mitä jos ottaiskin kuvia niistä surullisista hetkistä ja sateisista ilmoista. Sitten kun ilosena katsoo niitä niin ehkä silloin osaa nauttia vieläkin enemmän niistä onnellisista hetkistä. Tai sitten ei, mutta ompahan ainakin ihan helvetisti kuvia....
Ei sun oo pakko pystyä verbalisoimaan ahdistusta. Tajuun kyllä.
Jutellaan kohta. Mulla muutama ajatus (mut ihan muutama vaan, ettei tule oikosulkua...).
Kirjotit Stellan blogiin:
"Tosin myös yhden parhaimmista ystävistänikin olen löytänyt täältä".
Sama ja oot mulle rakas.
kesäpoika
24.7.2008 09:35
Valokuvat.. Mun omista lapsuuden kuvista mulle tulee kurja olo. Ne ovat onnellisia, ja se oli onnellista aikaa. Mutta niissä on ihmisiä, joiden tulevan kohtalon tiedän, ja musta on kamalaa katsella heitä onnellisen tietämättöminä tulevasta.
Surullliset kuvat on olleet tosi tärkeitä. Kuten kaikki kuvat sairaala-ajoiltani. Vaikka ekana ei tuu kenellekään mieleen, että kuvataanpa nyt kun tuo on kipeä, kuvataanpa kun se itkee, kuvataan kuolemaa ja hautoja ja kaikkea pahaa, niin todellisuudessa niiden sekasortoisten hetkien ikuistuminen käsiteltävään, konkreettiseen muotoon on tehnyt huonoista muistoista mulle paljon helpompia käsitellä myöhemmin. Sekasortoisista ajoista jäävät muistikuvat tuntuvat liian hamottomalta, ahdistavalta möykyltä, jollei siitä ole olemassa dokumentteja, jotka voi ottaa esiin ja laittaa pois aina kun tahtoo.Vanhoja vaikeiden aikojen kuvia katsoessa huomaa, ettei nykytilanne olekaan enää niin vaikea, kuin mistä on jo aiemmin selvinnyt.
Mä en pidä poseerausvalokuvista, pidän sellaisista, jotka on otettu oikeassa tilanteessa. Sellaisista, joissa oikeat ilmeet ja eleet on tallennettu, ei yhteisiä leikitään-että-meillä-kivaa-koska-se-on-sosiaalisesti-sopivaa -virnistyksiä.
Masennuksesta: sun on paha olla ja tahdot apua. Kaikki tahtoisivat sun saavan apua. Miksi et ota sitä vastaan? En tarkoita syyttää, en vain ymmärrä. Masennuksen logiikkaa?
Mä ainakin säikähdin oikeasti edellispäivänä.
mopsi22
24.7.2008 13:20
Ihan hyvä kysymys, miksen ota vastaan apua. Kyse ei ole siitä, ettenkö kokisi sitä tarvitsevani vaan kyse lienee enemmänkin siitä, että en halua kokea sitä tarvitsevani; haluan säilyttää täyden itsenäisyyden itseeni. Olen suomalainen siinä mielessä, että omat ongelmat ovat omia ongelmia. Logiikka, joka ei toimi.
Masennuksen logiikka(ni) on jotain ihan muuta. On liian väsyny tekemään mitään, tekosyiden kehitteleminen on helpompaa. Tai sitten vain menee nukkumaan. Avun hakeminen tarkoittaisi kaikkien niiden miljoonaan kertaan päässään kelaamien asioiden selittämistä alusta ja juurta jaksaen jollekulle muulle. Ja kyllä, tiedän, että siitä on hyötyä kuulla ulkopuolinen mielipide, ja kyllä tiedän, että siitä on hyötyä verbalisoida tai ainkin yrittää verbalisoida omia ajatuksiaan. En vain koe jaksavani tehdä sitä. En osaa itsellenikään selittää. Turhauttaa ajatus siitä, että pitäisi jollekulle tuntemattomalle selittää asioita ja taustoja ja ihmisiä jne.
Näin, vaikka siiitä varmasti hyötyä olisikin.
mopsi22
24.7.2008 13:21
Ja masennuksen logiikasta vielä: kun menee mielialat alas ylös, on masentuneena liian väsynyt hakemaan apua ja paremmalla tuulella ei enää koekaan tarvitsevansa sitä.