Keskustelin taannoin siitä, että maailmassa on paljon ikäviä, pahoja, ilkeitä yms. ihmisiä. Me teemme toisista ihmisistä tulkintamme ja luokittelemme heidät sen mukaan. Ja tämä tapahtuu nopeastikin, vain vaikkapa yhden vilkaisun perusteella.
Turha varmaan sanoa, että tulkinnat ovat yleensä juurikin vain pinnallisia vilkaisuja.
No, kuitenkin, keskustelu koski lähinnä kaikkea pahaa maailmassa ja miksi sellaista on ja kuinka se ahdistaa. Totesin itsestäni, vastauksia kun minulta kysyttiin, etten pysty toteamaan toisesta ihmisestä mustavalkoisesti hänen olevan jonkinlainen, varsinkaan paha/ilkeä/vääränlainen yms.
Koulutukseni ei salli edellä mainittua. Minut on koulutettu näkemään asioiden, ihmisten ja ilmiöiden taakse, niiden syihin ja alkuperään. En siis pysty enää jättämään ajatteluani siihen, että tuo on huono ihminen ja sillä lohduttamaan toista. Ajatukseni herättävät heti kysymyksen MIKSI tuo ihminen on tuollainen. On varmaan omalla tavalla lohdutonta kuunnella perustelujani sille, miksi joku ihminen on sellainen kun on, kun kaipaa vain kuuntelijaa ja kenties vahvistusta sille, että se ihminen on vaan syvältä.
Liekö kyseessä jotakin, jota voisi luonnehtia jopa henkiseksi kasvuksi minun osaltani.
