Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

On vaikea olla luomatta itselleen sitä, mitä pelkää eniten.

Mulle se on hylkääminen. Aiemmin pelkäsin sitä niin paljon, että ripustauduin liikaa moniin ihmisiin. Sitten ihmiset väsyivät mun ylettömään läsnäolooni ja intensiivisyyteeni ja tahtoivat luotani pois. Mun tekee mieli yhä ripustautua, ja toisinaan teen niin edelleen. Tunteita, jotka ovat niin syvällä on vaikea vastustaa, vaikka niiden tuhovoimat tuntee. Itse tunteelle en ole osannut enkä osaa tehdä mitään.

Uusi asia, jonka tulin huomanneeksi vasta nyt, vähän vajaa 22-vuotiaana on se, ettei mulla useinkaan ole edes selkeää kuvaa kenestä pidän ja kenestä en. Mulle on ollut niin ensisijaisen tärkeää tietää, pitääkö toinen minusta, etten oo tullut huomioineeksi koko asiaa. Tottakai huomaan sen, jos kemiat eivät yhtään kohtaa. Mutta mitä en oo osannut ajatella, on että koska meidän kemiamme eivät kohtaa, hän ei ole ihminen, jonka seurassa tahtoisin olla. Sen sijaan oon ollut niin huolestunut siitä, ettei toinen ehkä tahdo olla mun seurassani, etten oo edes huomannut tunteen olevan molemminpuolinen.

Omituista. Olla sellaisen seurassa, jonka kanssa on koko ajan varpaillaan, eikä edes huomaa olevansa mielummin toisaalla.

Mä oon ihmetellyt monia ihmisiä. Joillain heistä on musta käsittämätön tapa tuomita toisten tekoja epäreilusti, asioista, joista tuomitsemista en ollenkaan ymmärrä, suuttua muille mielestäni perusteettomasti ja kuvata ärsyttävänä käytöstä, jossa en näe mitään vikaa. Jotain täysin normaalia tai jopa ihailtavaa. Normaalisti ei ehkä tarvi elää kahtakymmentäkahta vuotta oppiakseen, että ihmiset, joiden motiiveja ja näkökantoja en hahmota ollenkaan, todennäköisesti inhoavat myös minua syistä, joita en ymmärrä. Tulkitsevat minua yhtä oudosti kuin tulkitsevat mielestäni muitakin ihmisiä. Käyttäytyvät minua kohtaan juuri siten, mitä mä oon ihmetellyt heidän tehdessään muille, heidän kertoessaan miten ovat toimineet eri tilanteissa, tai mistä mikin heidän mielestään kertoo.

Omat traumani ja niistä syntyneet pelot oon tunnistanut jo kauan sitten, mutta vasta nyt opettelen tunnistamaan tuhoja, joita ne ovat mulle tehneet.

Pieni kertomus parisuhteesta ja suurista tunteista:

Kostean bileillan on päättänyt Suuri Harmi. Aihetta ei muista kukaan, dramatiikan kyllä. Ovesta ulospäästyä vaalea poika kävelee mielenosoituksellisesti kadun yli ja ärähtää: "Et tule samalle puolelle tietä!" Kotimatka sujuu yhteiseen tahtiin, autojen erottaessa riitapukarit. Molemmat egot mahtuvat sisään kotiovesta ja löytävät samaan sänkyyn. Iho löytää ihon, vaikkei Suuri Harmi väisty.

Lopulta lankeaa hiljaisuus, kesäaamun uudessa valossa kaksi hahmoa makaa vieretysten, toisistaan hengästyneinä. Äkkiä vaalea poika kääntää selkänsä ja toteaa kylmästi: "Julkisesti en sun kanssa ainakaan kulje."

---------------------------------------------------------------------------------------------

Olin silloin kuudentoista. Sinä vuonna, yhteiseen elämään muokkautuessa, luotiin muutama muukin tähän päivään saakka säilynyt, kaiken dramatiikan oivasti tiivistävä lentävä lause.

1. Mä sössin oman nöyryyteni aina sillä, että ilahdun kun huomaan onnistuneeni, enkä koskaan opi, että aito nöyryys on sitä, jonka näkee muissa.

2. Valtava tarpeeni saada antaa anteeksi ja ymmärtää muita johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen niin pitkävihainen, etten yksinkertaisesti voi vain unohtaa ja antaa olla, eikä elämä katkerana ole mielekästä.

3. Teen itsestäni jatkuvasti uhrin jäämällä seisomaan tuleen valittaen, miten väärin ampuminen on.

Elämä on käynyt helpommaksi sen myötä, kun suostuin tottumaan ajatukseen, ettei ole mahdollista saada kaikkia pitämään minusta, enkä silti ole huono ihminen. Keinot ovat niin vähäisiä, en voi tehdä muuta kuin yrittää ymmärtää toisten motiiveja ja arvoja ja yrittää selittää omiani niin, että ne on helppo hyväksyä.

Aina ei ole edes kyse siitä, että arvot ovat erilaiset. Joskus on kyse siitä, etteivät ihmiset tiedä, mitä mieltä oikeastaan ovat, vaikka luulevat tietävänsä.

On niin helppo ärtyä ihmisiin, joiden mielipiteet oikeasta ja väärästä vaihtelevat heidän oman tunteensa mukaan, eivätkä sen mukaan, mitä todella on tapahtunut. Kenen tahansa mielestä on helppo olla nimittelyä vastaan silloin, kun itse on sen kohde, ja silloin kun vihaa jotakuta, ovat pahat nimet silkkaa faktaa, joista niiden uhrin tulisi oppia paremmaksi ihmiseksi.

Sitten ihmetellään, miksei se opi.

Mä tiedän tekeväni itsekkäitä tilannearvioita tämän tästä, mutta teen parhaani ettei niin kävisi. Pyydän anteeksi aina kun loukkaan ja kun saan oman kiukkuni kiukuteltua pois, mietin myöhemmin, teinkö oikein oikeasti vai tuntuiko se siltä koska se olin minä.

Kauan sitten syntyi vihasuhde, koska erään tytön oli mahdotonta ymmärtää, miksi loukkaannuin, kun hän kertoi mun kirjoituksieni saavan mut näyttämään itsekkäältä. Samanlainen mysteeri hänelle taisi olla se, miksen kasvanut paremmaksi ihmiseksi hänen kertoessaan yhä uusia faktojaan.

Vaikka olen luopunut ajatuksesta, jossa voisin miellyttää kaikkia, en koskaan aio luopua siitä, minkä koen kaikkein perustavanlaatuisimmaksi itselleni. Tahdon rakastaa kaikkia, ymmärtää, miksi he toimivat juuri omilla tavoillaan ja antaa anteeksi, jos heidän tapansa olla törmäävät niihin, joita kutsun omiksi rajoikseni.

Anteeksiannon prosessointi on niin iso osa minua ja niin valtava arvo elämässäni, etten aina muista, ettei se voi olla kaikille yhtä tärkeä. Heillä on omat tapansa toimia oikein.

Eräs poika kirjoitti blogissaan katkeruudestaan vanhaa kiusaajaa kohtaan. Anteeksiannon ammattilaisena mä tietysti riensin paikalle ja kerroin mielestäni tärkeästä asiasta, toin näkökulman, joka selvästi oli jäänyt mainitsematta. En mä tiennyt ettei hän halua siitä kuulla. Enkä että se saisi hänetkin inhoamaan minua.

Muistan, kun joskus aiemmin kirjoitin omaan blogiini tilityksen kateudesta. Halusin tutkia pimeitä puoliani, olla rehellinen ja myöntää. Sitten joku kirjoitti vastaukseksi, että ei hän ainakaan ole koskaan kateellinen ja että sellainenhan on ajan haaskausta. Jos silloin olisin toiminut niinkuin tunsin, olisin ärähtänyt tekopyhyydestä. Onneksi en tehnyt sitä. Hän ei ollut tavoittanut syitä miksi kirjoitin, eikä osannut sovittaa sanojaan oikein, tai kenties kateuden välttäminen oli hänelle suuri asia, jota hän tahtoi jakaa kaikille, jakaa hyvää ympärilleen.

Kyllä mä ymmärrän hyvin, miksi viaton kommentti väärässä paikassa suututtaa. Ymmärrän sen erityisen hyvin, koska minun oli niin vaikea sietää tytön nimittelyä, sitä miten hän väänsi asian umpisolmuun väittäen, etten hyväksy hänen kommenttiaan, koska en tajua muuta kuin oman kantani, koska olen niin yliherkkä ettei minulle saa huomauttaa, koska olen niin täynnä itseäni ja kuvittelen niin suuria.

Ei se niin ollut. Se ei ollut ollenkaan niin.

Ainakin pojan pitäisi tietää, ettei omahyväisyys ole syy ärsyyntymiselle.

Itsetekemät blogikommentointisääntöni menevät niin, että erimieltä saa olla, mutta se pitää perustella jollain muulla kuin toisen väärässäololla, että nimittely ja toisen persoonaan hyökkääminen on väärin ja että anteeksi pyydetään, kun ollaan loukattu. Oon ollut sekä loukatun, että tahattomasti loukkaavan puolella ja ymmärrän, mille ne tuntuvat, millaisia ajatuksia ja syytöksiä niistä herää.

Mitähän tyttö ja poika olisivat sanoneet, jos olisin sanonut pojan vaikuttavan itsekkäälle? En usko, että he olisivat kiittäneet minua mielipiteestä.

Kun mun viattomaksi tarkoitetun kommenttini aiheuttama haukkuryöppy sai mut ajattelemaan haukkujista niitä samoja asioita, joista minua syytettiin, kun olin ollut kommenttien kohde, tajusin jotain. Ehkä kyse ei olekaan siitä, että he eivät vain kestä ajatusta anteeksiannosta, etteivät ymmärtäneet sitä aiemmin tai että ovat liian ylpeitä ottamaan vastaan erilaista näkökulmaa.

Ympyrä on sulkeutunut.

Se vei valtavan pitkään, mutta vihdoin mä ymmärrän, mitkä olivat tytön motiivit käyttää juuri niitä rumia sanoja minusta, ja miltä hänestä tuntui. Hänen kirjoittamattomia blogikommentointisääntöjään mä en edelleenkään ymmärrä. Hän haukkui minua kommentointioikeuksia puolustellen kun oli itse se, jonka kommentti ärsytti, ja hän syytti minua jälleen, kun minä olin se, joka ärsytin. Vaihtuvin säännöin on mahdoton oppia pelaamaan.

Luojan kiitos, en sortunut nimittelemään tyttöä silloin. Kuinka paljon minua hävettäisikään nyt.

Mä kirjoitin eilen illalla blogin ja pyyhin sen pois. Mun viestini tuli taas kerran väärinymmärretyksi ja sen sijaan että kukaan olisi huomauttanut siitä, asianosaiset päättivät kaataa niskaani koko roskasangon. Noin kuvainnoillisesti.

Satutti, Mutta hyvä kuitenkin niin. Mä olen niin pitkään tuntenut ettei mua oikein arvosteta, että oli hyvä saada vastaus. On helpompi olla, kun ei tarvi hiipiä varpaisillaan.

En jaksa enää itkeä tuntemattomien netti-ihmisten halveksunnan vuoksi. Mä en oo koskaan ennen kohdannut ketään, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä mitään mitä sanon, ei osaa nauraa oikeassa paikassa eikä kuunnella totisesti toisessa. Ohittaa kaikki vihjeet tunteista ja tunnelmista kuin niitä ei olisi olemassa tai kääntää ne mielessään täysin ympäri, ja vaikka kuinka yritän, hän näkee motivaationani aina vain jonkin suunnattoman itsekeskeisyyden.

En kelpaa, en riitä, en ole tarpeeksi hyvä, enkä ymmärrä. Nyt olen niin totaalisesti luovuttanut, että se ei tunnu enää pahalta.

En minäkään ymmärrä häntä. En haluaisi puhua ihmisille ja ihmisistä kuin hän. Me arvostamme kovin erilaisia asioita.

Hänen käytöksestään mulle tulee mieleen sanonta sitä, miten rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Siksi hän pystyi satuttamaan niin pitkään.

Mua syytettiin myös usean ihmisen toimesta siitä, miten näköalaton olen ja näen vain mitä haluan. En ole varma viitattiinko sillä niihin tilanteisiin, joita Vääränsäären kanssa "keskustellessani" oli jatkuvasti, mutta koska en tiedä mitä muutakaan sillä voitaisiin tarkoittaa, kerron mille tuo näköalojen laajentaminen minusta tuntuu, ja miksi olen suhtautunut siihen kuin olen.

Kuvitteellisessa esimerkissä mulla on mielessäni ikkunasta avautuva maisema, josta tahdon kertoa. Sen äänet, tuoksut ja kaikki kaunis. Mä alan kertoa. Ikkuna on auki. Ikkunasta.. blaa blaa.. ..kun joku sekoaa keskusteluun ja huomauttaa että ikkuna voi olla myös kiinni. Yleensä ikkunat OVAT kiinni. Teinpä aloittelijamaisen ajatusvirheen heti alussa. Enkö minä tiedä, että Suomessa on pitkä talvi?

NO KAI MINÄ NYT SEN TIEDÄN! Sillä ei vain ole mitään merkitystä sen asian kannalta jota yritän kertoa. Ikkuna voi olla myös auki, ja jollei toinen voi osoittaa ettei se voi, hän voisi antaa mun kertoa rauhassa. Eikö?

En tahdo tehdä tarinaa, jossa kerron, että ikkuna oli yleensä kiinni, mutta juuri nyt se oli hetken auki, ja Matti nuuhki ikkunasta kantautuvaa meren tuoksua, paitsi mikäli hänellä oli nuha tai hän oli menettänyt hajuaistinsa aivoinfarktissa.

Mä saatan tehdä teorioita, joissa on monta osaa ja jotka voivat olla mahdollisia. Ei mulle tarvi kertoa - eikä mun tarvi pysähtyä ihalemaan - jokaista asiaa, joka voi myös olla toisin, jollei sillä ole sanomani kannalta merkitystä. Minusta ihmiset voisivat ensin kuunnella mitä sanottavaa minulla on, ja sitten jos toteavat sen mahdottomaksi, osoittaa missä kohdassa vika on. Jos vikaa ei ole, on musta vain turhaa pätemisen halua tuoda ilmi, että olen vähän tyhmä, koska ajatukseni ei ollut kuulijan mielestä riittävän todennäköinen.

Hän voi kertoa itse omat ajatuksensa omissa tarinoissaan.

Jos multa toivottiin laajemmalla katseella jotain ihan muuta kuin vaihtoehtojen huomiointia, en tiedä, mitä se voisi olla. Valmiiksi oletan, ettei kukaan sitä aio myöskään kertoa. Ihmettelen, miksei muilta vaadita vastaavaa kaiken huomioimista. Miksi minä en voi kertoa pientä osaa jostain, kuten kertoa linnusta viestikyyhkynä ja olla ihan hiljaa kaikista maailman muista linnuista, erilaisista ironiankäyttötavoista tai tökerön avoimuuden vaikutuksista?

Ehkä mun pitäisi sitten olla kärsivällisempi ja ihailla kaikkia muita näkökulmia, jos joku näkee vaivan esittääkseen ne mulle erikseen. Tosiaan, kenties lokkien ääntä ei kuulunutkaan, ne oli ehkä jo aamulla varhain ammuttu.

Mutta sopisiko lukijalle, että joitain edes oli jäänyt eloon?

***Jos joku laajemman näkökyvyn omaava tahtoo kertoa, mistä minua oikeasti moititaan, mä lupaan suhtautua toisenlaisella asentella.***

Ukkostaa. Jyrinä ja ikkunalaudoista poukkoilevien pisaroiden aiheuttama kumu vain voimistaa tunnetta, miten sisällä on kaikki tärkeä, keskittyneenä yhteen paikkaan.

Istun sohvalla, Poika on nukahtanut syliin ja minä painanut kasvoni vasten pojan hiuksia hengittääkseni sisään pienen lapsen tuoksua. Kiintymys on niin kova että se kuristaa vatsaa.

Vaikka tiedän joidenkin kokevan sen loukkaavana, en voi olla ajattelematta, että ne jotka eivät koskaan koe tätä, jäävät paitsi jostain suuresta.

Poika on seitsemän kuukautta. Hän osaa istua huojuen ja nuokahdellen, heilutella käsiään, hymyillä, jokeltaa ja itkeä. Muuta hän ei tarvi pyörittääkseen maailmaa ympärillään. Jos häntä ei laskettaisi, mikään ei oikeastaan ole muuttunut viime kirjoituksesta. Ja kuitenkin niin paljon on.

Pikkusisko ei asu enää meillä. Hän käy koulua ja hoitaa Poikaa viikonloppuisin. Rakas hoitaa Poikaa päivät. Minäkin käyn koulua. Iltaisin harrastetaan vuorotellen. Käydään kavereilla ja kaverit käyvät meillä. Onneksi Poika omaa taidon nukahtaa missä vain ja milloin vain. Se laajentaa meidän elämäämme paljon.

Hän on niin paljon minun näköiseni, että jolleivat ihmiset yleisesti tuntuisi mieltävän häntä pikkuveljekseni, häntä pidettäisiin kai minun poikanani. Oon salaa ylpeä kun kuljen kaupungilla hänen kanssaan.

Oikeastaan olen ylpeä kaiken aikaa. Niin ylpeä, että siinä sohvalla, kädet pienen tukemisesta puuduksissa, teen päätöksen alkaa illalla kirjoittaa taas.

Tulin takaisin.

Tässä se nyt tulee, hyvästit.

On tullut aika lähteä.

Ei mun päätös syntynyt niin äkkiä, kuin joistain saattaa vaikuttaa. Oon miettinyt tätä neljä kuukautta, ylikin.

Kiitos Kaikesta, kaikille tukijoille, kuunnelleille ja ymmärtäneille.

Elämä jatkuu toisaalla. Kesäpoika kumartaa ja katoaa kirjavien lehtien sateeseen.

Mä oon keittiössä laittamassa ruokaa, kun mun puhelin soi.

"Tuu tänne, mä tarviin sun käsiä!" mä huudan rakkaalle, jota ei näy missään.

"En mä kerkee, mulla on turkinhoito kesken!" rakas huutaa.

Puhelu kaiuttimelle ja hyvin selvitään, kunnes ruoka kiehahtaa ja saan kattilan pois levyltä. Pöydän kulmalle on pudonnut lihanpala, jonka hetken mielijohteesta ojennan jaloissani makaavalle silkkiturkille.

Hetkinen. Koira.

Mä hiivin pois keittiöstä etsimään rakasta ja löydän sen istumasta kalsarisillaan vessanpytyn kannen päällä, jalka nostettuna lavuaaria vasten, hyvin keskittyneenä tutkimassa säärikarvojaan.

Meinaan sanoa jotain, mutta en sitten sanokaan. Mikäs siinä. Turkinhoitoa.

Kun keskustelu kehittyy väittelyksi, siitä tulee helposti niin kiihkeää, että se ei jätä tilaa mielipiteen kasvulle, vaikka sille muuten olisi otollinen alusta. Tilan antaminen on hyvä taito. Jättää toiselle mahdollisuus miettiä menettämättä kasvojaan.

On ikävää jos tulee nurkkaan ajetuksi, niin että joutuu olemaan jotain mieltä paljon vahvemmin kuin alunperin halusi. Mulle on käynyt niin usein.

****************************************************************************************

Poika on tullut kotiin. Hän tahtoo vain nukkua. Me ei olla ehditty tutustua vielä.

Varhain tänään aamulla meille syntyi pieni poika.