Elämä on käynyt helpommaksi sen myötä, kun suostuin tottumaan ajatukseen, ettei ole mahdollista saada kaikkia pitämään minusta, enkä silti ole huono ihminen. Keinot ovat niin vähäisiä, en voi tehdä muuta kuin yrittää ymmärtää toisten motiiveja ja arvoja ja yrittää selittää omiani niin, että ne on helppo hyväksyä.
Aina ei ole edes kyse siitä, että arvot ovat erilaiset. Joskus on kyse siitä, etteivät ihmiset tiedä, mitä mieltä oikeastaan ovat, vaikka luulevat tietävänsä.
On niin helppo ärtyä ihmisiin, joiden mielipiteet oikeasta ja väärästä vaihtelevat heidän oman tunteensa mukaan, eivätkä sen mukaan, mitä todella on tapahtunut. Kenen tahansa mielestä on helppo olla nimittelyä vastaan silloin, kun itse on sen kohde, ja silloin kun vihaa jotakuta, ovat pahat nimet silkkaa faktaa, joista niiden uhrin tulisi oppia paremmaksi ihmiseksi.
Sitten ihmetellään, miksei se opi.
Mä tiedän tekeväni itsekkäitä tilannearvioita tämän tästä, mutta teen parhaani ettei niin kävisi. Pyydän anteeksi aina kun loukkaan ja kun saan oman kiukkuni kiukuteltua pois, mietin myöhemmin, teinkö oikein oikeasti vai tuntuiko se siltä koska se olin minä.
Kauan sitten syntyi vihasuhde, koska erään tytön oli mahdotonta ymmärtää, miksi loukkaannuin, kun hän kertoi mun kirjoituksieni saavan mut näyttämään itsekkäältä. Samanlainen mysteeri hänelle taisi olla se, miksen kasvanut paremmaksi ihmiseksi hänen kertoessaan yhä uusia faktojaan.
Vaikka olen luopunut ajatuksesta, jossa voisin miellyttää kaikkia, en koskaan aio luopua siitä, minkä koen kaikkein perustavanlaatuisimmaksi itselleni. Tahdon rakastaa kaikkia, ymmärtää, miksi he toimivat juuri omilla tavoillaan ja antaa anteeksi, jos heidän tapansa olla törmäävät niihin, joita kutsun omiksi rajoikseni.
Anteeksiannon prosessointi on niin iso osa minua ja niin valtava arvo elämässäni, etten aina muista, ettei se voi olla kaikille yhtä tärkeä. Heillä on omat tapansa toimia oikein.
Eräs poika kirjoitti blogissaan katkeruudestaan vanhaa kiusaajaa kohtaan. Anteeksiannon ammattilaisena mä tietysti riensin paikalle ja kerroin mielestäni tärkeästä asiasta, toin näkökulman, joka selvästi oli jäänyt mainitsematta. En mä tiennyt ettei hän halua siitä kuulla. Enkä että se saisi hänetkin inhoamaan minua.
Muistan, kun joskus aiemmin kirjoitin omaan blogiini tilityksen kateudesta. Halusin tutkia pimeitä puoliani, olla rehellinen ja myöntää. Sitten joku kirjoitti vastaukseksi, että ei hän ainakaan ole koskaan kateellinen ja että sellainenhan on ajan haaskausta. Jos silloin olisin toiminut niinkuin tunsin, olisin ärähtänyt tekopyhyydestä. Onneksi en tehnyt sitä. Hän ei ollut tavoittanut syitä miksi kirjoitin, eikä osannut sovittaa sanojaan oikein, tai kenties kateuden välttäminen oli hänelle suuri asia, jota hän tahtoi jakaa kaikille, jakaa hyvää ympärilleen.
Kyllä mä ymmärrän hyvin, miksi viaton kommentti väärässä paikassa suututtaa. Ymmärrän sen erityisen hyvin, koska minun oli niin vaikea sietää tytön nimittelyä, sitä miten hän väänsi asian umpisolmuun väittäen, etten hyväksy hänen kommenttiaan, koska en tajua muuta kuin oman kantani, koska olen niin yliherkkä ettei minulle saa huomauttaa, koska olen niin täynnä itseäni ja kuvittelen niin suuria.
Ei se niin ollut. Se ei ollut ollenkaan niin.
Ainakin pojan pitäisi tietää, ettei omahyväisyys ole syy ärsyyntymiselle.
Itsetekemät blogikommentointisääntöni menevät niin, että erimieltä saa olla, mutta se pitää perustella jollain muulla kuin toisen väärässäololla, että nimittely ja toisen persoonaan hyökkääminen on väärin ja että anteeksi pyydetään, kun ollaan loukattu. Oon ollut sekä loukatun, että tahattomasti loukkaavan puolella ja ymmärrän, mille ne tuntuvat, millaisia ajatuksia ja syytöksiä niistä herää.
Mitähän tyttö ja poika olisivat sanoneet, jos olisin sanonut pojan vaikuttavan itsekkäälle? En usko, että he olisivat kiittäneet minua mielipiteestä.
Kun mun viattomaksi tarkoitetun kommenttini aiheuttama haukkuryöppy sai mut ajattelemaan haukkujista niitä samoja asioita, joista minua syytettiin, kun olin ollut kommenttien kohde, tajusin jotain. Ehkä kyse ei olekaan siitä, että he eivät vain kestä ajatusta anteeksiannosta, etteivät ymmärtäneet sitä aiemmin tai että ovat liian ylpeitä ottamaan vastaan erilaista näkökulmaa.
Ympyrä on sulkeutunut.
Se vei valtavan pitkään, mutta vihdoin mä ymmärrän, mitkä olivat tytön motiivit käyttää juuri niitä rumia sanoja minusta, ja miltä hänestä tuntui. Hänen kirjoittamattomia blogikommentointisääntöjään mä en edelleenkään ymmärrä. Hän haukkui minua kommentointioikeuksia puolustellen kun oli itse se, jonka kommentti ärsytti, ja hän syytti minua jälleen, kun minä olin se, joka ärsytin. Vaihtuvin säännöin on mahdoton oppia pelaamaan.
Luojan kiitos, en sortunut nimittelemään tyttöä silloin. Kuinka paljon minua hävettäisikään nyt.
11 kommenttia
kesäpoika
26.5.2009 15:07
Kiitos tuestasi, martin. <3
stellagrrrl
27.5.2009 11:57
en ole kommentoinut blogiasi omasta päätöksestäni, mutta nyt teen poikkeuksen. olen sanonut sinun olevan ristiriitainen. alla on sinulle suora esimerkki siitä.
luovan kirjoittamisen kurssilla korostettiin ilmeisesti sitä, kuinka tärkeää lyhytproosassa on muotoilla loppulauseesta mahdollisimman dramaattinen. oppi taisi mennä perille.
se, mikä ei tainnut mennä perille, on loppulauseen todenpitävyydessä pysyminen, jos mielii kertoa asioista niin kuin ne tapahtuivat eli ns. tosiasioista. fiktion ja faktan ero.
kommentoin siis vain seuraavaa, koska olen loputtoman kyllästynyt tähän asetelmaan, jossa rakennat itsestäsi uhria ja minusta ilkeää kiusaajaa. eli:
"Luojan kiitos, en sortunut nimittelemään tyttöä silloin. Kuinka paljon minua hävettäisikään nyt."
olet itse sanonut, että kommentti
"tiedätkö ollenkaan miten ylimieliseltä toisinaan kuulostat?"
on nimittelyä. ei siis tulkintaa siitä, mitä on kirjoitettu ja miten.
jos toisen tekstin antaman mielikuvan kertominen on nimittelyä, voimme seurata logiikkaasi.
olet siis keskustelumme kuluessa nimitellyt minua ainakin seuraavin tavoin:
- olen ylemmyydentuntoinen ("tuntuu, että et kuuntele minua kohdaten, vaan analysoit mua ulkoapäin, ylhäältä.")
- pidän itseäni muita parempana ("koet vain olevasi jotenkin paljon korkeammalla tasolla.")
- olen syyttelevä ("Keskustelussa en kokenut sun tarjoavan uutta tapaa ajatella, vaan syyttävän mua siitä, etten ole riittävän huomioonottava")
- olen alistamishaluinen ("En ymmärrä sun haluasi alistaa.")
- olen itseinhoinen ("mäkään en ymmärrä teidän tapaa kertoa. [...] että haukun ja häpeän itseäni")
- kaadan murheeni muiden niskaan ("Musta heikolla itsetunnolla esiintyminen on omien murheiden kaatamista toisten niskaan.")
- olen epärehellinen ("Ole edes rehellinen.")
- minä puran pahan oloni muihin ("Kun sulla on noin kova tarve saada purkaa nyt kaikki paha, mitä oot itseesi musta kerännyt,")
- olen loukkaamishaluinen ("tahdot loukata")
jne.
keskustelumme yhteydessä luin nuo sinun tulkinnoiksi minun teksteistäni, joten en sanonut sinun nimittelevän minua. tässä yhteydessä se on tosin yhdentekevää, koska sinä olet itse sanonut, että tuollaiset lauseet ovat nimittelyä.
tietenkin on myös niin, että blogissasi puhuessasi kirjoitustyylistäni olet maininnut sen kuulostavan tunnekylmältä, tunteettomalta, epäluovalta, tylsältä jne, joten oman logiikkasi mukaan olet nimitellyt minua siis tunnekylmäksi, tunteettomaksi, epäluovaksi, tylsäksi ja niin edelleen.
jos siis on niin, että sinun mielestäsi toisen tekstistä syntyneiden vaikutelmien kertominen on nimittelyä, niin sinä olet nimitellyt minua ihan jo ensimmäisestä viestistäsi alkaen. oletan, että sinua hävettää nyt.
jos taas on niin, ettet mielestäsi ole nimitellyt minua noissa kohdissa, voit varmaan vihdoin luopua väitteestäsi, että minä nimittelin sinua blogissasi ylimieliseksi. koko tämä uhriasetelma osoittautuu tekaistuksi.
kysymyshän oli lopultakin siitä, että osuin tahattomasti todella arkaan paikkaan. kirjoitit: "Oon niin hämmentynyt siksi että välitän. Siksi, että se, miltä sä sanot mun kuulostavan on se kaikkein pahin vaihtoehto jolta oon pelännyt kuulostavani."
hävettääkö? ehkä sietäisi.
on aika kavuta alas ristiltä nyyhkyttämästä, koska ei ole uhria, vaan vain omaan turhamaisuuteensa kompastelija.
stellagrrrl
27.5.2009 12:27
lisään vielä, mikäli jollekin sattuisi olevan epäselvää, että ylläolevassa kaikki lainausmerkeissä esiintyvä on suoraa lainausta kesäpojalta.
kesäpoika
27.5.2009 18:04
Stella, kun kerroit mulle, että vaikutan itsekkäältä, kuuntelin ja pysähdyin. Poistin blogin, menin itseeni ja mietin, ja se satutti. Osuit arkaan paikkaan ja varmaan ihan oikeaan. Laitoin sulle yksityisviestin, sillä tahdoin kertoa sen ja luoda sovinnon. Odotin että olisit tarttunut ojennettuun käteen. Sitä en kokenut tapahtuvan, vaan että jatkoit minun virheideni ruotimista ja se tuntui todella ylimieliseltä. Yritin myöhemmin saada sut tajuamaan mille minusta tuntuu ja kirjoitin isoin kirjaimin huudetut lauseet siitä, mikset anna mun jo olla vaikka olen jo sanonut että hävettää, tei nalleviivaten selväksi, mille musta oli tuntunut. Sitten pilkkasit sitäkin.
Oot syyttänyt mua koko ajan siitä, miten olen liian itseäni täynnä kuunnellakseni. Todellisuudessa olen kuunnellut kaiken aikaa ja satuttanut itseni juuri siksi. Pyytänyt sua lopettamaan, viesti meni perille, tuli paha olla, nyt riittää. Ja kokenut sun vain jatkavan ja jatkavan kunnes turruin, mikään ei riittänyt, mikään reaktio ei kelvannut, samaa tuli vain uudelleen ja uudelleen. Kysyin monesti, mitä oikein odotat mun tekevän. Et kertonut. Odotan vastausta yhä.
Eivät mua hävetä asiat, joita olen sanonut. Jotkut voivat olla ylivietyjä ja typeriä, sellaselta musta on tuntunut. En ole väittänyt olevani täydellinen, oon vain pyytänyt, että saisin olla epätäydellinen ilman että jokaista virhettä pitää osoittaa sormella, sillä mä tiedän niistä enemmän kuin uskotkaan. On vaikea puolustaa itseään ja yrittää muuttua yhtä aikaa.
Kyllä mä tiedän, ettet jatkanut ja jatkanut yksin, vaan mä jatkoin sinun mukanasi. Siksi kerron, mitä mä olisin toivonut sun tekevän toisin, jotta omalta puoleltani en olisi tuntenut siihen tarvetta. Olisin toivonut, että riidan edetessä ja muuttuessa riidaksi olisit katsonut myös itseäsi. Kertonut, mille sinusta tuntuu ja mitkä tunteet ovat ne vaikuttimet, jotka saivat sut jatkamaan. Entä mitkä saivat sut ylipäätään reagoimaan? Sen sijaan keskityit minuun, mille minä sinusta vaikutan ja mitä minun käytökseni kertoo minusta, ja se kertoi pelkkää pahaa riippumatta mitä sanoin tai tein. Mitä tämä kaikki kertoo sinusta ja mille se tuntuu?
En ole lainkaan täydellinen, enkä onnistu lainkaan aina siinä, mitä yritän tehdä. En mä silti koe olevani niin kelvoton, millaiset mittasuhteet tämä asia on saanut.
kesäpoika
27.5.2009 18:35
Niin, siitä nimittelystä.. Minusta näillä asioilla on iso ero: "etkö lainkaan tajua, miten ylimieliseltä vaikutat?" (..ja tämä on faktaa) tai "minusta kirjoituksesi vaikutti ylimieliselle, koska.." (reaktio: eihän? en tarkoittanut.)
Se, minkä koin varsinaiseksi loukkaavuudeksi, tapahtui silti vasta myöhemmin. Koin koko kirjoitustesi sävyn hyvin alentuvana ja sitä kautta ärsyttävänä, kun olin jo sanonut ymmärtäneeni. ("kuuleppas poju, ...")
Sä olit mulle vieras ihminen, joka tuli kertomaan, miten ikävälle ihmiselle vaikutan ja vaatimaan muutoksia. Hop hop! Kyllä, minusta se oli omituista käytöstä. Ja se oli ärsyttävää, varsinkin, koska en mä ymmärtänyt sun mielipiteitäsi ja tapojasi kertoa niistä yhtään sen paremmin kuin sinä minun, enkä pitänyt sua auktoriteettina, tai ihmisenä, jolta tahdon oppia valtavasti ja jonka kaltaiseksi tahdon tulla. Ennemmin ihmisenä, joka ajattelee niin eri tavoin, että tahdon oppia, miten.
En koe nimitelleeni sinua, enkä ole pyrkinyt kertomaan, mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat. Jos sä olet kokenut niin, pyydän anteeksi: Anteeksi. En tee sitä enää.
stellagrrrl
27.5.2009 19:32
"En koe nimitelleeni sinua"
voin siis päätellä loogisuuden nimissä, etten minäkään nimitellyt sinua. lopettanet siis uhrina esiintymisen. kiva.
asiavirheisiisi en jaksa enää puuttua.
kesäpoika
29.5.2009 22:27
En minä esiinny minään. Omassa päiväkirjassani kerron tunteistani sellaisina kuin ne koen, vaikka sinä et niitä voisikaan hyväksyä.
stellagrrrl
30.5.2009 10:58
uhrina esiintyminen on sitä, että syyttää toisia pahan mielen aiheuttamisesta, mutta jättää huomioimatta sen, että itse toimii täysin samalla tavalla. epämiellyttävää siitä tekee se, jos vielä asioiden kuvailussa ottaa "taiteellisen" vapauden muunnella totuutta.
sinun kirjottamanasi mielikuva jonkun ihmisen tarkoitusperistä tai kirjoitustyylistä ei sinusta ole loukkaus, mutta minun kirjoittamanani se on. kun sinun mielestäsi toisen tekstistä selvästi puuttuva näkökulma ansaitsee tulla mainituksi ja riennät sen kertomaan "minäpä kerron sinulle...", sinun blogissasi kysymyksen esittäminen näkökulman mahdollisesti puuttuessa on niin suuri loukkaus, että nolostut ja poistat bloggauksen. miksi sinua koskevat eri säännöt?
en usko, että maailmasta löytyy yhtään nöyrää ihmistä, jonka tarvitsee kertoa siitä muille, että nämäkin ymmärtäisivät. vaikkei kyseessä ehkä ole käsitteellinen mahdottomuus, se taitaa liipata läheltä. ymmärsin, että tätä martin yritti sinulle kertoa.(?)
tunteillesi et varmaan voi mitään, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä avata silmiään omalle tekstilleen. ehkä joskus sitten.
kesäpoika
30.5.2009 15:54
Luitko lainkaan blogiani yllä? Se kertoi juuri tuon kaiken. Että olen nähnyt molemmat puolet ja ymmärtänyt, mille ne tuntuvat. Ei mun tarvinnut kuin laittaa kaksi eri asioista loukkaantunutta Teemua keskustelemaan keskenään, niin puhuin itseni suohon. Paikalle rientävä anteeksiannon ammattilainen oli humoristinen ilmaus, jonka ei ollut tarkoitus esittää mua hyvässä valossa. Ei siitä olisi mitään tarvinnut sanoa. Sanoin saman jo itse.
En ole koskaan väittänyt olevani nöyrä, tai mitään muutakaan siitä, mitä väität mun jatkuvasti toistavan. Se, että pohdin asioita ja pyrin johonkin, ei tarkoita, että ajattelisin olevani sellainen mihin pyrin, eikö se kerro juuri päinvastaisesta?
En poistanut blogiani, koska uudet näkökulmat nolottivat, vaan koska sanoit että se kuulostaa itsekkäältä ja kuulin sen. En tahtonut näyttää itsekkäältä. Siksi kirjoitin siinä olleet asiat myöhemmin uudelleen, tarkemmin muotoiltuina.
"Ehkä joskus" oli jo. Ehkä joskus sinäkin kuulet, mitä yritän kertoa.
stellagrrrl
30.5.2009 17:51
ai niinkö? eli yllä olevan tuotoksesi tarkoitus on kertoa, että olet ymmärtänyt molemmat puolet kertomalla viimeiseksi, että onneksi et sentään nimitellyt kuten minä? että olet tajunnut miltä tuntuu, kun haluaisi sanoa pahasti, mutta onneksi et kuitenkaan sanonut? miten se saattoikin mennä ohi... (*sarkasmia*)
(anteeksiannon ammattilaista en tietääkseni kommentoinut mitenkään. nöyrä olet kirjoittanut olevasi; tapasi poistella tekstejä ei tee tyhjäksi sitä, että ne on jo luettu...)
uskon kuulevani sen, mitä yrität kertoa sitten, kun pystyt ilmaisemaan oivalluksesi tavalla, joka ei edellytä muiden lokaamista tai heidän sanomistensa vääristelyä. ehkä joskus sitten.
nyt lopetan kommentoinnin blogissasi. ei muuta kuin hyvää jatkoa.
kesäpoika
30.5.2009 21:40
Ehkä joskus tulee se päivä, jolloin säkin oot valmis tarkastelemaan omia tekojasi, etkä vain mun.. Sitä odotellessa, käytän vähäiset nettiaikani meilelläni johonkin muuhun kuin tähän. Mikäli tuo sarkastinen huomautus oli siitä, mitä sanoin Mopsille, niin et tainnut ymmärtää sen sisältöä.
Et ole koskaan sanonut mun loukanneen sua. Olen vielä erikseen kysellyt tunnelmiasi ja usein. Jollet niitä kerro edes kysyttäessä, ei ole minun syyni, että ne jäävät hämäriksi. Toisaalta pyysin jo anteeksi siltä varalta, että olet loukkaantunut jostain ylle kopioimastasi lauseestani.
Ehkä joskus osaat antaa anteeksi, kun sitä pyydetään, Ehkä joskus opit pyytämään anteeksi asioita, joita olet itse tehnyt. Ehkä joskus tahdot opetella irrottamaan siitä, mitä joskus on tapahtunut ja katsoa, mitä kaikkea on tapahtunut sen jälkeen. Ehkä joskus sinäkin kohdistat oman sarkasmisi itseesi etkä minuun. ..mutta kuten sanottu, se ei tunnu musta enää miltään.
Kanna kiukkuasi niin pitkään kuin sinun tarvii, se on yksin sinun.