Seitsemän kuukautta myöhemmin

Ukkostaa. Jyrinä ja ikkunalaudoista poukkoilevien pisaroiden aiheuttama kumu vain voimistaa tunnetta, miten sisällä on kaikki tärkeä, keskittyneenä yhteen paikkaan.

Istun sohvalla, Poika on nukahtanut syliin ja minä painanut kasvoni vasten pojan hiuksia hengittääkseni sisään pienen lapsen tuoksua. Kiintymys on niin kova että se kuristaa vatsaa.

Vaikka tiedän joidenkin kokevan sen loukkaavana, en voi olla ajattelematta, että ne jotka eivät koskaan koe tätä, jäävät paitsi jostain suuresta.

Poika on seitsemän kuukautta. Hän osaa istua huojuen ja nuokahdellen, heilutella käsiään, hymyillä, jokeltaa ja itkeä. Muuta hän ei tarvi pyörittääkseen maailmaa ympärillään. Jos häntä ei laskettaisi, mikään ei oikeastaan ole muuttunut viime kirjoituksesta. Ja kuitenkin niin paljon on.

Pikkusisko ei asu enää meillä. Hän käy koulua ja hoitaa Poikaa viikonloppuisin. Rakas hoitaa Poikaa päivät. Minäkin käyn koulua. Iltaisin harrastetaan vuorotellen. Käydään kavereilla ja kaverit käyvät meillä. Onneksi Poika omaa taidon nukahtaa missä vain ja milloin vain. Se laajentaa meidän elämäämme paljon.

Hän on niin paljon minun näköiseni, että jolleivat ihmiset yleisesti tuntuisi mieltävän häntä pikkuveljekseni, häntä pidettäisiin kai minun poikanani. Oon salaa ylpeä kun kuljen kaupungilla hänen kanssaan.

Oikeastaan olen ylpeä kaiken aikaa. Niin ylpeä, että siinä sohvalla, kädet pienen tukemisesta puuduksissa, teen päätöksen alkaa illalla kirjoittaa taas.

Tulin takaisin.