Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Rakas on viikon kouluttautumassa ja raitistuva ystävä on matkalla kavereidensa kanssa. Ihan hyvien kavereiden, sellaisten, jotka eivät houkuta juomaan vaan estävät sitä tapahtumasta. Minä ja Poika olemme kahden. On ollut aikaa tavata muitakin ihmisiä välillä.

Mietin lasten saamisen oikeaa aikaa. Monet odottavat oikeaa hetkeä, kun on työ ja asunto ja kaikki valmiina, sitten tehdään lapsia ja keskitytään vain niihin, eletään lasten ehdoilla.

Meillä ei mennyt niin, ja jollain tapaa tämä tuntuu meille oikeammalta tavalta elää. Se, että lapsi vain tulee ja sopeutuu elämään sellaisena kuin se on, sen sijaan että me eläisimme vain lapselle. Vaikka toki moni asia on muuttunut Pojan tultua, ja kun hän kasvaa, ne muuttuvat varmasti enemmänkin.

Joka tapauksessa hän on lapsi joka tuli kysymättä ja joka näkee elämän kaikkia puolia. Mä toivon meidän oman suhteemme ja suhteen lapseen olevan niin vahva että se luo perusturvallisuuden niin, että elämän muut puolet ovat olemassa vain asioina, joita tulee ja menee ja jotka opettavat hänelle miten autetaan, ja opettavat empatiaa. Meillä ei kuitenkaan juoda. Eikä lyödä. Eikä nimitellä. Meillä vain käy ihmisiä joilla elämä ei ole yhtä turvallista.

Odotan rakasta takaisin kotiin. Jos sanon ihan suoraan, vaikka blogissa oon välttänyt puhumasta kuten oikeasti puhun ja pyrkinyt olemaan siivo, mutta viimeiset kolme päivää mua on panettanut tosi pahasti. Tiedättekö, siten että näki mitä vain, siitä tulee mieleen.. no, kaikenlaista. Kaikki selvästi symbolisoi jotain seksuaalista. Koskee kuka vain mihin vain, siitä tulee mieleen.

Vielä kaksi päivää.

Blogiini on tullut yhteensä 999 kommenttia. Kenestä tulee tuhannennen kommentin kirjoittaja?

Mulle tuli ajatus, että rakkaus kasvaa sitä suuremmaksi mitä enemmän sitä käyttää. Rakkaudenosoitukset kasvattavat itse tunnetta, tunne ja teot ovat toistensa jatkumo, joka kasvaa ja kasvaa. Rakkautta saa sitä enemmän mitä enemmän sitä jakaa pois. Enkä mä tarkoita että sitä saa vastarakkautena toisilta ihmisiltä, vaan että sitä saa itseensä. Jos rakastaa saadakseen vastarakkautta, ei ehkä ole edes antanut pois oikeaa rakkauttaan, vaan jotain käyttöhyödykettä ja vaihtotavaraa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tänä kesänä en oo ottanut kesätöitä. Oon lupautunut hätävaratuuraajaksi kahvilaan, jossa oon ollut töissä joskus kauan sitten, mutta muuten vietän koko kesän kotona. Nyt on mun vuoro hoitaa Poikaa, rakas on mun kesälomani ajan jatkamassa oppisopimustöitään.

Musta on mukavaa olla Pojan pojan kanssa kahden. Vaikka emme me olekaan varsinaisesti kahden, meillä käy niin paljon ihmisiä. Me ollaan kahden silti paljon, kaikissa niissä pienissä kohtaamisissa, kun Poika kohdistaa katseensa minuun ja me olemme olemassa toisiamme varten muista ympärillä olevista välittämättä.

Seuraavan kahden viikon aikana mulla ei varmaan oo paljoa aikaa päivitellä blogia. Meille tulee katkolta kotiutunut ystävä, joka ei byrokraattisista syistä saanutkaan jatkohoitopaikkaa niin kuin piti, vaan lähetettiin kotiin juopumaan rauhassa. Kotiongelmiensa keskellä hänellä ei varmasti olisi voimaa olla juopumatta, siksi hän tulee tänne.

Musta on tosi mukavaa että hän tulee. Musta on mukavaa, että hän on pääsemässä hoitoon. Musta on mukavaa sekin, että hän oli soittaessaan niin itkuinen ja nöyrä, sillä mä pidän sitä merkkinä sellaisesta ongelman näkemisestä, joka voi johtaa johonkin oikeaan muutokseen. Tahdon kuulla mitä hänellä on kerrottavana ja tahdon saada osoittaa, että haluan olla hänen vierellään. Eikä mulla ole edes mitään omia menoja, on aikaa olla vain olemassa jokaiselle joka tarvii.

Enkä mä minnekään katoa, vaikkei hoito onnistuisikaan.

Mä rakastan parisuhteessa sitä, miten on oikeutettu rikkomaan toisen niitä intiimiyden rajoja, joihin kaikilla ei ole lupaa. Sitä, että voi omistaa ja tulla omistetuksi. Muokatuksi ja tunkeilluksi ja tunkeilleeksi. Rakastan kaikkia niitä asioita jotka kertovat että minä olen hänelle läheisempi kuin kukaan muu.

Kun me kävelemme kadulla, voin tarttua häntä kädestä ja heiluttaa niitä. Voin tarttua häneen ja siirtää häntä toiseen paikkaan tai asentoon, mennä kainaloon, muokata ja muokkautua. Käyttäytyä omistaen ja unohtaa meillä olevan fyysistä rajaa.

Rakastan sitä, kun rakas tarttuu mua käsivarresta ja vetää mut luokseen saadakseen mut lähelle tai näyttääkseen jotain josta on innoissaan. Että se tarttuu muhun omistaen ja kysymättä ja epäröimättä, etteikö voisi tehdä niin milloin haluaa. Rakastan sitäkin, kun sillä on ollut huono päivä ja se tulee ja purkaa ja sen minuun. Koska minä olen kaikista maailman ihmisistä se, johon se voi vuodattaa huonot olonsa tietäen, että kestän ne, enkä hylkää.

Rakastan sitä, kun rakas lähestyy yllättävästä kulmasta, halaa istuessaan vyötäröni ympäri, suutelee selkään tai hiuksiin tai polveen. Että se tarttuu mun jalkaani sohvalla ja vääntelee varpaitani ajankulukseen. Että se kävellessä ei tartukaan kädestä tai laita kättä vyötärölle, vaan työntää sormensa läpi vyönlenkistä ja pitää kiinni siitä.

Joskus kohteliaisuus luo vain välimatkoja ja näkymättömiä seiniä. Rakastan sitä, että on lupa käydä lähelle ilman lupaa. Sitä, että voi luottaa sokeasti kun toinen käy. Ja sitä, että haluaa käydä.

Mun ei sittenkään tee mieli kirjoittaa syömähäiriöistä vielä. Sen sijaan pieni huomio.

Kun ihmiset sanovat jonkun olevan suorapuheinen, se ei oikeasti tarkoita erityisen rehellistä henkilöä, vaan sitä, että joku puhuu usein rumasti välittämättä mille toisista tuntuu. Minusta se on aivan eri asia. Minusta suorapuheisuus tarkoittaa rehellisyyttä.

Rehellinen ihminen sanoisi, että hänestä tuntuu pahalle, tai vihaiselle, tai mille sitten tuntuukin, sen sijaan että sanoisi jotain rumaa toiselle tunteen seurauksena. Sanoisi suoraan, vaikkei se ole tapana.

Tietenkin ongelma voi olla siinäkin, ettei tunnista tunteitaan, eikä siksi tiedä miksi joku alkaa äkkiä vaikuttaa tyhmältä tai ärsyttävältä. Musta suoruutta ei silti ole kertoa rumia ajatuksiaan vaan tosiasioita. Ihmisten väliset tosiasiat ovat piilossa ihmisten sisällä, niissä omissa, pienissä ja monesti kokonaan ohitettavissa syissä Miksi.

Kuinka usein kuuleekaan jonkun sanovat, ettei tämä ole vihainen, vaan sinä olet väärässä. Onko ihmisten vaikea ymmärtää, että he voivat olla yhtäaikaa vihaisia ja sitä mieltä, että toisen mielipide on huono? Vai onko tunteminen ja siitä huomauttaminen vain jostain syystä nöyryyttävää? Vai eivätkö he oikeasti huomaa suuttuneensa, vaikka kaikille muille se on ilmiselvää, äänessä, eleissä, sanoissa, muuttuneissa sävyissä.

Kaikki tuntevat Jotain koko ajan. Eikö olisi parempi kertoa mitä tuntee, jotta toiset ymmärtäisivät paremmin? Olla suora.

Eikä suoruus saa koskea vain negatiivisia tunteita. Minua jännittää. Olen kiihottunut. Olen tänään hurjan iloinen. Pidän sinusta tosi paljon.

Mun piti kirjoittaa tänään perheen yleisiä kuulumisia, meidän perheen kesäjärjestelyistä ja töistä ja opinnoista, tulevasta ja Pojasta. Sitten jäin katsomaan televisiosta dokumenttia naisesta, joka oli jäänyt vangiksi vartaloonsa, sidottu sänkyyn 400kilon painolla. Se herätti mietteitä, vaikka minkälaisia. Ja päätinkin kirjoittaa niistä.

Ajattelin laittaa kirjoitukseen mukaan jotain pientä tästä päivästä, kiintokohdaksi ja kevennykseksi. Jäin miettimään mitä tänään on tapahtunut, onko jotain eritystä sattunut, jotain pientä, suloista ja hassua vaikka, joka olisi kiva kirjoittaa. Pysähdyin: mitä ihan konkreettista olenkaan tänään tehnyt, ja miksi oon tehnyt juuri sitä enkä mitään muuta?

Tässä istuessa ja päivieni tekoja summatessa totesin, ihan ilman mitään erityistä tunnetta, faktana todisteiden valossa, että voin olla monia rumia asioita ja monella tavalla huono, mutta itsekäs en kyllä ole.

Se on valetta. Ihan puhdasta. Ei vain ole totta.

Huomenna kesäsuunnitelmat, tulevaisuudet, ajatukset kehojen vangeista ja niistä aioista joita tänään piti.

Väsyttää. Oman miehen kainaloon, meidän sänkyyn, oman peiton alle. Ääh.. lauseeni kulkevat eri rytmissä kuin minä. Siitäkin tietää että on tullut aika mennä nukahtamaan tältä päivältä.

Meillä oli kylässä nettituttava maalta. Hän saapui hiirenvärisissä hiuksissaan ja kirjavassa tuulitakissaan, ujosteli kun halasin ja oli juuri niin rakastettavan turmeltumaton ja aidosti turhuuksista välittämätön, että herätti mussa syvää rakkautta.

Illalla juotiin viiniä ja mä soitin meille levyjä. Hän pyöritteli silmiään ihmetellen voiko homopoppia kuunnella ihan aikuisten oikeasti ja vielä tunnustaa. Kyllä voi. Meillä voi. Ehdotin baariin lähtöä ja hän vetäytyi kuoreensa.

"Sulla ei varmaan oo sellasia vaatteita mukana?" Ei ollut. "Rakas voi lainata." Ja rakas lainasi. Loppuillasta vieras oli häkeltynyt kaikesta saamastaan huomiosta, tukka oli värjätty, uudet vaatteet päällä, viini kohisi korvissa ja nauratti. Jostain piilosta löytyi se itsetunto jota ei ennen näkynyt.

Hänellä näytti olevan hauskaa. Kerroin homobaarin koodikielen, mitä tehdään ja miten, kerroin kaikista jotka katsoivat häntä, näytin miten tanssitaan helposti niin että näyttää hyvältä. Loppuillasta hän löysi herraseuraa ja me vetäydyimme parisuhteen hoitoon. Yöksi hän tuli meille kuin oli sovittu. "Ihana ilta."

Asemalla hän kiitti hymyillen, sanoi tahtovansa pian takaisin, ei enää ujostellut halata ja sitten oli poissa.

Mun mieleeni tulee satu maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä ja mieleen ryömii syyllinen olo. Minä, joka en koskaan ole pitänyt muutosleikkiohjelmien ideasta. Miksi, kun näin jotain niin puhdasta, niin että tunsin syvää rakkauta, mun piti mennä ja turmella se.

En mä tarkoittanut että sussa oli mitään vikaa. :-/

Rakkaalla on ollut omaa ajateltavaa ihan riittävästi viime aikoina, joten en mä sille viitsinyt mitään sanoa nettiriitaisuuksistani. Edellispäivänä se luki mun uudet blogit läpi ja tuli halaamaan mitään sanomatta.

Tänään se rötkötti työpäivänsä jälkeen sohvalla ja pyysi että tuon sille juotavaa jääkaapista. Mä roikotin poikaa toisella käsivarrella ja kirjoitin tekstiviestiä toisella kädellä ja sanoin ettei nyt ehdi. Hetkeksi rakkaan vastaus pysäytti ennen kuin tajusin ja repesin hekottamaan.

"Sä et oo YHTÄÄN nöyrä!"

Siinä uusin lentävä lause käytettäväksi aina kun toinen ei tee mitä tahtoisin. :D

Vakavasti puhuen nöyryys taitaa eri ihmisille merkitä varsin erilaisia asioita. Minusta se ei ole alistuvuutta ihmisten edessä, eikä ihmisille alistuminen oikeastaan ole edes oikein heitä kohtaan.

Harva on niin vahva, että osaa kohdella hyvin toista silloin kun saa täysin vapaat kädet ja vapautuksen vastuusta.

Nöyryys jota tavoittelen on nöyryyttä Jumalan edessä. Sellaisen Jumalan joka ei ole koskaan ostettavissa selityksin, vaan joka näkee syvimmät syyt silloinkin kun niitä ei tahtoisi itsessään tunnistaa.

Musta nöyryys on lähempänä kiitollisuutta kuin alistuvuutta. Mitä se muille merkitsee?

Objektiivista sosiaalisuutta ei ole olemassakaan, eikä sellaista mun mielestäni edes tarvita. On joitain kirjoittamattomia, jokseenkin yleispäteviä sääntöjä siitä miten ihmisiä on kohdeltava, mutta sosiaalinen taitavuus ei synny musta niiden noudattamisesta vaan siitä, että ymmärtää ihmisten eroavaisuudet.

Jotkut ovat valtavan herkkiä. Herkälle ihmiselle ei tarvi kuin vihjata ja hän on jo ymmärtänyt. Toiset taas tahtoavat tulla kohdelluksi rajusti, tahtovat kuulla kaiken, mitä toisilla on sanottavanaan heistä ja suoraan, ja kestävät sen ilman ongelmia. Tuntevat, että asioista ei olla puhuttu jos niistä puhutaan varovasti.

Sosiaalista kunnioitusta on yrittää kohdella ihmisiä oikein. Aina se ei onnistu, sillä monesti tulee olettaneeksi muiden kaipaavan samaa kohtelua kuin itse kaipaa, ja siksi suorista sanoista pitävä puhuu muillekin yhtä suoraan ja saattaa satuttaa. Herkästi reagoivan viestit voivat olla lauseisiin piilotettuina vihjeinä, ja tulla jatkuvasti ohitetuiksi. Sellaiset väärinymmärrykset ovat peruslaadultaan positivisia, hyvää tarkoittaen tehtyjä virhearviointeja.

Paljon tapahtuu sitäkin, ettei ihminen pysty irtautumaan itsekokemastaan. Toiselle voi olla helppo sanoa rumasti, ja jos se ei sanoessa tuntunut pahalle, se ei vastaanottajastakaan saisi tuntua. Tai jos minusta tuntui pahalle jokin, täytyi sanojankin tarkoittaa loukata kun sen sanoi. Sellaiset ajatukset ovat laadultaan negatiivisia, puhdasta kyvyttömyyttä nähdä asioiden eri puolia.

Kahden edellisen tärkein ero on näkökulman vaihtumisen ymmärtäminen. Ensimmäisessä esimerkissä sanoja ymmärtää, mitä viestin vastaanottaminen on ja muotoilee sanottavansa niin, miten ajattelee toisen tahtovan sen vastaanottajana kuulla. Toisessa esimerkissä henkilö ajattelee aina olevansa oikeassa ja vaatii toisilta sellaista, jota ei itseltään vaadi, sekä vastaanottajana että viestin antajana.

Hyvä sosiaalisuus syntyy mun mielestäni aina vasta kommunikoinnin kautta. Kukaan ei ole ajatusten lukija ja sellaisen olettaminen on hölmöä ja väärin. Onnistunut sosiaalisuus syntyy palautteesta ja sen kunnioittamisesta. Jos jokin loukkaa jotakuta, silloin se loukkaa, ja on muotoiltava toisin. Jos jokin loukkaa minua, mun on kerrottava mille se tuntui ja miksi. Sillä tiedolla, mitä kukin sanoi, ei ole mitään sosiaalista merkitystä, jos siihen ei lisätä tietoa siitä, miten sanottu koettiin ja/tai millaista tunnetta sillä yritettiin välittää.

Musta kaikenlaiset sinä-sanoit-näin -keskustelut ovat turhia. Ehkä ne ovat jonkinlaista pyrkimystä objektiivisuuteen asiassa, jossa objektiivisuudella ei ole merkitystä. Mitä sosiaalista merkitystä on sillä mitä kukin sanoi? Tärkeä informaatio siirretään vasta, kun vastaanottaja kertoo miten sanotun koki ja sanoja kertoo tarkoittiko sitä, vai kenties jotain ihan muuta. Vain siten voi syntyä ymmärrys asiassa, jossa se ei ensimmäisellä sanomisella syntynyt.

Mua hämmentää, ettei tämä olekaan itsestäänselvyys kaikille. Onko joku eri mieltä ja miksi? Vai onko joskus vain niin vaikea irrottaa ikäänkuin-objektiivisuudesta ja myöntää olevansa ja olleensa subjektiiivinen ja toimivansa tulkintojensa ja tunteidensa pohjalta kuten muutkin ihmiset?

NIMIPÄIVÄ! :D

Rakastan viatonta elämäniloa. Se oli se tila, jonka tahdon löytää uudelleen. Miettiä kaikessa rauhassa Suuria Asioita, Jumalia ja maailmankaikkeuksia, ilahtua löydöistä ja tehdä niistä juuri sellaisia päätelmiä, jotka ovat mulle ominaisia.

Ja muistaa, että vaikka kaikki eivät ajatuksiani kunnioita, se ei saa muuttaa sitä iloa josta oivallus syntyi.

Mä pidän myönteisistä ihmisistä, iloisista, joilla on terve itsetunto. Terve, jotta ei koe huonommuutta ollessaan jossain huonompi kuin toiset, vaan kehittyy omassa tahdissaan, eikä tunne tarvetta osoittaa omaa paremmuuttaankaan. On vain. Ja ohittaa jokaisen, joka ei ole kykenevä erottamaan itsekkyyttä iloisuudesta.

En tahdo tulla ihmiseksi, joka istuu nurkassa sykkyrässä tutkiskelemassa virheitään, tai vetäytyy seurassa syrjälle ja tekee mielessään viiltäviä analyysejä toisten huonoista puolista. Viimekädessä itseen käpertyminen on itsekeskeisyyttä sekin. Tahdon olla taas auki, toimia sydämestä ja ulospäin, nähdä hyvän muissa ja itsessäni.

Tahdon tulla taas minuksi. Angstisuus on jotain jota en ymmärrä enkä ihaile.

Tänään, kun Poika on mennyt nukkumaan ja alkaa oma aika, aion kaivaa taas Raamatun esiin Ihmetellä maailmaa kuin silloin ennenkin.

Päivän ajatus: Kun on pokkaa kävellä toisen luokse ja vaatia tältä nöyryyttä, on jo tehnyt itsensä kykenemättömäksi ymmärtämään, mitä opettaa.