Turhauma

Mä kirjoitin eilen illalla blogin ja pyyhin sen pois. Mun viestini tuli taas kerran väärinymmärretyksi ja sen sijaan että kukaan olisi huomauttanut siitä, asianosaiset päättivät kaataa niskaani koko roskasangon. Noin kuvainnoillisesti.

Satutti, Mutta hyvä kuitenkin niin. Mä olen niin pitkään tuntenut ettei mua oikein arvosteta, että oli hyvä saada vastaus. On helpompi olla, kun ei tarvi hiipiä varpaisillaan.

En jaksa enää itkeä tuntemattomien netti-ihmisten halveksunnan vuoksi. Mä en oo koskaan ennen kohdannut ketään, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä mitään mitä sanon, ei osaa nauraa oikeassa paikassa eikä kuunnella totisesti toisessa. Ohittaa kaikki vihjeet tunteista ja tunnelmista kuin niitä ei olisi olemassa tai kääntää ne mielessään täysin ympäri, ja vaikka kuinka yritän, hän näkee motivaationani aina vain jonkin suunnattoman itsekeskeisyyden.

En kelpaa, en riitä, en ole tarpeeksi hyvä, enkä ymmärrä. Nyt olen niin totaalisesti luovuttanut, että se ei tunnu enää pahalta.

En minäkään ymmärrä häntä. En haluaisi puhua ihmisille ja ihmisistä kuin hän. Me arvostamme kovin erilaisia asioita.

Hänen käytöksestään mulle tulee mieleen sanonta sitä, miten rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Siksi hän pystyi satuttamaan niin pitkään.

Mua syytettiin myös usean ihmisen toimesta siitä, miten näköalaton olen ja näen vain mitä haluan. En ole varma viitattiinko sillä niihin tilanteisiin, joita Vääränsäären kanssa "keskustellessani" oli jatkuvasti, mutta koska en tiedä mitä muutakaan sillä voitaisiin tarkoittaa, kerron mille tuo näköalojen laajentaminen minusta tuntuu, ja miksi olen suhtautunut siihen kuin olen.

Kuvitteellisessa esimerkissä mulla on mielessäni ikkunasta avautuva maisema, josta tahdon kertoa. Sen äänet, tuoksut ja kaikki kaunis. Mä alan kertoa. Ikkuna on auki. Ikkunasta.. blaa blaa.. ..kun joku sekoaa keskusteluun ja huomauttaa että ikkuna voi olla myös kiinni. Yleensä ikkunat OVAT kiinni. Teinpä aloittelijamaisen ajatusvirheen heti alussa. Enkö minä tiedä, että Suomessa on pitkä talvi?

NO KAI MINÄ NYT SEN TIEDÄN! Sillä ei vain ole mitään merkitystä sen asian kannalta jota yritän kertoa. Ikkuna voi olla myös auki, ja jollei toinen voi osoittaa ettei se voi, hän voisi antaa mun kertoa rauhassa. Eikö?

En tahdo tehdä tarinaa, jossa kerron, että ikkuna oli yleensä kiinni, mutta juuri nyt se oli hetken auki, ja Matti nuuhki ikkunasta kantautuvaa meren tuoksua, paitsi mikäli hänellä oli nuha tai hän oli menettänyt hajuaistinsa aivoinfarktissa.

Mä saatan tehdä teorioita, joissa on monta osaa ja jotka voivat olla mahdollisia. Ei mulle tarvi kertoa - eikä mun tarvi pysähtyä ihalemaan - jokaista asiaa, joka voi myös olla toisin, jollei sillä ole sanomani kannalta merkitystä. Minusta ihmiset voisivat ensin kuunnella mitä sanottavaa minulla on, ja sitten jos toteavat sen mahdottomaksi, osoittaa missä kohdassa vika on. Jos vikaa ei ole, on musta vain turhaa pätemisen halua tuoda ilmi, että olen vähän tyhmä, koska ajatukseni ei ollut kuulijan mielestä riittävän todennäköinen.

Hän voi kertoa itse omat ajatuksensa omissa tarinoissaan.

Jos multa toivottiin laajemmalla katseella jotain ihan muuta kuin vaihtoehtojen huomiointia, en tiedä, mitä se voisi olla. Valmiiksi oletan, ettei kukaan sitä aio myöskään kertoa. Ihmettelen, miksei muilta vaadita vastaavaa kaiken huomioimista. Miksi minä en voi kertoa pientä osaa jostain, kuten kertoa linnusta viestikyyhkynä ja olla ihan hiljaa kaikista maailman muista linnuista, erilaisista ironiankäyttötavoista tai tökerön avoimuuden vaikutuksista?

Ehkä mun pitäisi sitten olla kärsivällisempi ja ihailla kaikkia muita näkökulmia, jos joku näkee vaivan esittääkseen ne mulle erikseen. Tosiaan, kenties lokkien ääntä ei kuulunutkaan, ne oli ehkä jo aamulla varhain ammuttu.

Mutta sopisiko lukijalle, että joitain edes oli jäänyt eloon?

***Jos joku laajemman näkökyvyn omaava tahtoo kertoa, mistä minua oikeasti moititaan, mä lupaan suhtautua toisenlaisella asentella.***