Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Haaste viidestä biisistä:

Mä rakastan musiikkina eniten sellaista, joka saa mut itkemään. Ne on usein aika samantapaisia biisejä, sellaisia, joissa on kepeä sävel, mutta vakavat sanat. Jotenkin se kuvaa niin tarkkaan sitä, miten näen maailman ja kaiken. Kaikki on jotenkin haikeaa ja monesti vaikeaa, mutta siinä haikeudessa on sellainen kauneus, joka antaa samalla syyn jatkaa. Elämä on pieniä tapahtumia jotka johtaa toisiin pieniin tapahtumiin, ja niistä monet on kuitenkin hyviä ja iloisia, vaikka elämä ei olekaan.

Kepeästi etenevä sävel ja vakavat sanat, se on se yhdistelmä, joka kunnioittaa musta haikkeutta ja kaipuuta, menemättä paatokselliseksi tai kurjuutta ihannoivaksi.

Tässä tänä syksynä tärkeitä lauluja:

1. Merja Rantamäki - Jossain (

)
2. Arto Sotavalta - Päivät kuin unta (

)
3. Taiska - Haltin häät (

)
4. Abba - Chiquitita (

)
5. Noitalinna huraa - Pikkuveli (

)

Viimeinen biisi on lapsuudesta tuttu ja siihen liittyy tärkeä tunne ja muisto isästä.

Haastan mukaan uusia bloggaajia. Kaikki ne uudet, jotka lukee tätä.

Pikkusisko rakentaa itselleen Kotia meidän olohuoneessa. Meillä ei oo tarjota niin paljon yksityisyyttä tai tilaa kuin Pikkusisko tarvisi, mutta kyllä me pärjätään.

Jossain päin maailmassa moni iso perhe asuu yhdessä huoneessa. Eikä meistä kolmestakaan kukaan oo kasvanut Maailman Keskipisteenä. On opittu antamaan tilaa. Ja ottamaan.

Välillä Pikkusisko sanoo, että haluaa olla yksin. Se voi kuulostaa hassulle, kun kaikki jatkaa kuitenkin oloaan samassa huoneessa, annetaan vain toisen olla ihan rauhassa. Ja Pikkusisko sietää hyvin sitä, kun me tahdotan olla Kahdestaan.

Mulle on joskus kerrottu, miten vaikeaa on olla nainen, mutta sitä en osaa edes kuvitella, miten vaikeaa on olla nainen, murrosiässä ja raskaana yhtä aikaa. Sen tiedän, mitä on olla liian nuorena liian yksin. Ilman vanhempia ja oikeaa kotia.

Muistan sen oikein hyvin.

Se on niitä asioita, jotka tekee mut ja Pikkusiskon läheisiksi.

Rakas on joustanut periaatteellisuudestaan ja me hankitaan toinen televisio, meille makkariin. Sen mielestä televisiot, tietokoneet ja lemmikkieläimet ei oo kuuluneet koskaan makuuhuoneeseen, eikä puhelimet tai kirjat sänkyyn. Nyt se tuntuu huoneen haaskaukselle.

Kaikki alkaa olla valmista. :)

Ostin pari päivää sitten uuden syystakin. Siinä on varmaan mennyt jokin välikangas väärinpäin, se tuntuu imevän kaiken kosteuden ulkoa sisään päin, muttei päästä sisältä ulos. Se on ihan käsittämättömän hiostava.

Mahtaakohan rahoja saada takaisin enää nyt kun sitä on käytetty? Se oli kallis ja mua harmittaa aika lailla.

Lupauduin mukaan pienimuotoiseti yhteen teatterijuttuun ja nyt on oikeastaan kiva olo. Kesätyön loppumisen jälkeen en oo puuhannut muuta kuin perusharrastamista ja on ollut vähän turha olo. Tai kai se olo johtuu masennuksesta.

Ja sitten mulla on toinen pieni projekti mallina. Ei se ole mikään oikea työ, enkä saa siitä palkkaa. Yksi mun parhaista ystävistä hakee opiskelupaikkaa vaatesuunnittelun parista ja liittää hakemukseen kuvia edellisistä töistään. Mä sain sitten kunnian toimia vaateripustimena.

Uusi opiskelu on käynnistynyt ihan hyvin. Koulukaverit on ihan kivoja. En oo ollut ihan itseni, sen tietää jo siitä, etten oo lähentynyt kenenkään kanssa erityisesti. Mutta ehkä se on hyväkin asia. Olla liittoutumatta.

Huomasin, etten oo kirjoittanut varsinaisia kuulumisia pitkään aikaan. Tässä ne tulivat.

Oon herkkä, mutta en ollenkaan alistuva ihminen. En pidä valtasuhteista, enkä arvosta valtaa, vallanhimoa. Tai vallankäyttöä.

Niin kuin oon julkisesti tunnustanut, pelkään hylätyksi tulemista ja naurun alaiseksi joutumista. Vaikka ei siinä mitään varsinaista tunnustamista ole. Kukapa sosiaalinen ihminen ei pelkäisi?

Se on mulle Iso juttu.

Ja siitä samasta syystä inhoan nauranalaiseksi tekemistä. Pilkkaamista. Epäkunnioitusta. Ja ennenkaikkea sosiaalisen vallankäytön tapoja. Sosiaalisen vastuun kiertämistä.

Mä kannatan sellaista avoimuutta, jossa oma haavoittuvuus uskalletaan paljastaa. En sellaista, jossa ihminen kuvittelee oikeudekseen saada sanoa mitä haluaa riippumatta muiden tunteista. Mutta sen voi vielä antaa anteeksi helposti. Kyllähän siihen sortuu välillä itsekukin.

Seuraava aste on sanoa jotain, jonka tietää loukkaavan.

Sitä seuraava sisältää vallankäytön, tai ainakin sen yrityksen. Ajatus siitä, että voi sanoa jotain, jonka tietää loukkaavan, mutta kiertää vastuun vierittämällä syyn pois itsestään. Jos loukkaannut tästä, niin nauran. Olet sitä ja tätä ja vielä paljon muuta.

Ja koska kannatan haavoittuvuuden paljastamista, vastustan vakaasti keinoja tuhota haavoittuvat ihmiset.
Avoimuussyöppöjä.

Vallankäyttöä on helppo kiertää, kun tunnistaa sen keinoja. Älkää. Kukaan. Koskaan. Langetko. Sellaiseen.
Käyttäjänä tai uhrina.

Oletteko koskaan huomanneet, miten usein ihminen puhuu oikeastaan itsestään, kun käyttää haukkumasanoja muista? Se liittyy varmasti vanhaan totuuteen siitä, kuinka toisissa on helppo tunnistaa ne asiat, jotka itsessä ovat kipeitä. Kuten homoja parjaavat kaappihomot.

Mä käännän mielessäni usein kaikki haukkumat toisin päin, ja mietin, mille sanoja näyttää itse sillä silmällä katsottuna. Kun on varaa arvostella.

Ja saman logiikan mukaan varon lausumasta liian rumia totuuksia itsestäni.

Silkkiturkki on pieni koira, jolla on silkkinen, pitkä turkki ja hassu naama. Se herättää ihmisissä paljon tunteita. Pikkutytöt ja rouvashenkilöt ihastelevat silkkistä turkkia, miehiä naurattaa hassu naama ja pentumaiset eleet.

Silkkiturkki on mukava ja helppo. Se on aina lähellä. Me laitoimme tietokonepöydän alahyllylle huovan sitä varten, ja siellä se nytkin on. Näkymättömissä ja kuulumattomissa, mutta aina lähellä.

Kun istun tuolilla ja silkkiturkkia ei näy vaikka katselen, se on varma merkki siitä, että se on tuolin alla. Se ei ole koskaan toisessa huoneessa.

Millon se tuli viereen, sitä ei huomaa. Silkkiturkki on pieni ja sen eleet ovat rauhalliset. Se vain on. Usein huomaan että se on sylissäni, vaikken tiedä milloin tai miten se siihen päätyi. Se ei vaadi, eikä kysy lupaa. Se tietää, mitä tahtoo ja tekee noin vain.

Se ei ole avuton. Kun se tahtoo jotain, se on sinnikäs. Se on loikkinut lumihangessa, johon upposi yli säkäkorkeutensa, eikä sitä haitannut. Kuumasta se ei tykkää, eikä kävele helteessä. Ja kun se ei kävele, se ei todellakaan kävele.

Se ei ole kovin älykäs. Se ei keksi kiertää toista kautta tai yrittää toisesta kulmasta. Sitä motivoi mukavuudenhalu. Se tykkää nukkua pehmeässä ja lämpimässä ja se tykkää saada osallistua.

Se ei ole koskaan tarvinnut remmiä, koska se on aina lähellä. Se on pieni ja huomaamaton, vaikka ei aina tee niin kuin pyydetään. Sillä on tahto ja oma persoona. Se ei koskaan rähise tai tappele, mutta se osaa katsoa hyvin, hyvin halveksuvasti nöpöttävän nenänsä yli.

Mä ihailen mutkatonta asennetta elämään, jonka se hallitsee suvereenisti. Läheisyydenkipeä ja itsenäinen. Tunteita herättävä ja huomaamaton. Joillain vain on taito olla sovussa maailman kanssa luopumatta mistään.

On rohkeaa olla peittämättä virheitään.

On rohkeaa tietää hyvistä puolistaan ja olla niin vahva, ettei koskaan tunne tarvetta tuoda niitä julki.

On rohkeutta tuoda julki kaikki.

On vahvuutta osata olla hiljaa.

On vahvuutta sanoa ääneen se, mitä kukaan muu ei sano.

On vahvuutta uskaltaa elää ja tuntea analysoimatta.

On vahvuutta analysoida itsensä.

On kaunista puhua suoraan, vailla muita merkityksiä.

On kaunista puhua pelkin sävyin ja vihjein.

On viisasta kuunnella toisen puhetta ja luottaa siihen, että toinen tietää mitä tarkoittaa.

On viisautta ymmärtää, että joskus toinen sanoo asioita, joita ei tarkoita.

Asioista voi olla yhtä mieltä, tai niistä voi olla toista. Mä olen kaikkea tätä yhtä aikaa. Ehkä se kuulostaa epäloogiselle. Musta se ei ole.

Erot eivät ole teoissa, vaan siinä miksi ne tehdään.

Ehkä kerroin tämän koska olen liian heikko olemaan selittämättä.

Ehkä kerroin, koska olen niin rohkea, etten pelkää.

Ehkä siksi, että olen niin viisas että huomaan.

Ehkä siksi, etten keksi ailahtelevuudelle parempaa selitystä.

Pikkusisko on mua viisi vuotta nuorempi, pikkuveli kymmenen. Kun äiti ei pystynyt enää huolehtimaan meistä, ikäero teki rooleista itsestäänselviä.

Mä oon kasvanut pitämään huolta, mutta myös päättämään toisten puolesta, opettamaan oikeaa ja väärää, kasvanut kasvattamaan.

Kun on oppinut olemaan vastuussa, on vaikea katsella itsetuhoisuutta ja huonolta tuntuvia ratkaisuja mitään sanomatta. Siihenkin pitää oppia, sekin on osa kunnioitusta. Keskittyä ihmiseen ja osata ohittaa teot silloin, kun ei voi tukea niitä.

Muutama vuosi sitten luin mittavan määrän saattohoitoa käsitteleviä kirjoja, ja yksi tapausesimerkki on piirtynyt tarkasti mieleeni. Se oli pieni novelli eräästä keuhkosyöpäpotilaasta, jonka kasvain oli vienyt jo tilan saada happea hengittää, ja joka poltti yhä. Paljon.

Itsestäänselvä dilemma. En tiedä, miksi se pääsi yllättämään niin kovaa. Ja mä oon tehnyt kovasti töitä oppiakseni kohtaamaan asioita, joita en osaa tukea. Näkemään tupakka toisen rakkaana, eikä pelkkänä syyllisenä, sillä todellisuudessa se on kumpaakin. Rakas, jolle on annettu jo kaikki sormet ja kaikki muukin, ja joka yhä tuntuu pitämisen arvoiselta.

Eikö silloin voi jo antaa toisen olla oikeassa vain siksi ,että se on hänelle niin tärkeää?

Mä kannatan tiukkoja päihdelakeja, koska uskon lujaa vapaaseen tahtoon. Moni muu näkee vapaan valinnan vapautena valita halutessaan päihde, musta taas riippuvuutta aiheuttavia aineita ei saisi olla vapaasti tarjolla, jotta ihminen voisi aidosti valita itse, eikä riippuvuus valitsisi hänen puolestaan.

Siitä huolimatta joskus parhaalta tavalta opettaa ihmiselle aitoa rakkautta ja oikeita valintoja tuntuu vain rakastaa ehdoitta ja näyttää mitä se voi olla.

Viimeisen blogin kirvoittaman keskustelun vuoksi aloin miettiä mielipiteitä, ja oikeutta niihin. Oikeastaan tää blogi voisi olla suora jatke viimeisimpään kommenttiini edellisen blogin kommenteissa.

Elämän faktoihin vain kuuluu se, että ihmiset ovat asioista eri mieltä. Kokevat asiat eri arvoisiksi ja ihailevat jotain enemmän kuin toista.

Mä ihailen tanssia enemmän kuin musiikkia. Se on mulle tärkeämpää ja käytän enemmän aikaani kehittyäkseni tanssijana kuin kehittyäkseni musiikissa. Kaiken lisäksi oon harjoitellut sitä niin paljon, että vaikka koskaan ei voi olla ihan tyytyväinen, jottei lakaisi kehittymästä, niin kuitenkin musta on tullut ihan hyvä tanssija.

Mä voin vain kuvitella, miten kamalana asiana tuon voi kuulla, jos on kuullakseen. Että mä sanon olevani hyvä tanssija ja vielä, että se on tärkeempää kuin joku muu asia.

Mutta niin se vain on.

Siitä huolimatta mä tiedostan ihan ongelmitta, ettei universaalissa mittakaavassa tanssi ole erityisen tärkeää, vaikka se onkin tärkeää mulle. Ja tiedostan, että hyvä laulaja on itsestään ylpeä sillä samalla kivalla tavalla kuin mäkin oon onnistuttuani ylpeä itsestäni ja osaan samaistua siihen, että hänelle laulaminen on Se Juttu, niinkuin tanssi on mulle.

Mä oon homo, ja musta kundit on paljon seksikkäämpiä kuin muijat. Jos mun hetero miespuolinen kaveri kehuu kuinka hottis joku tyttö sen mielestä se on, niin kaiken rehellisyyden nimissä, mä en ymmärrä, miksi se on sitä mieltä, vaikka mä ymmärränkin, mille sitä mieltä oleminen tuntuu. Niin että en tajua sen tyttöystävän tissien hienoutta vaan ne on mulle täysin yhdentekevät lisäkkeet, vaikka niitä kuvailtaisiin minkälaisin tahansa sanankääntein, koska mä nyt vaan koen toisin. Mutta tiedän silti, mitä se on, kun pitää jotain piirrettä tosi hottina, ja virnistän oikeassa kohtaa heteron kertomusta tissirajoittuneisuudestani huolimatta.

Meillä kaikilla on ihanteemme ja arvomme ja monet yrittävät olla sitä, mitä ihailevat ja arvostavat. Ei siinä oo kyse mistään Oikeassa Olemisesta, vaan mielipiteestä.

Hyvähän se vain on, että jotkut keskittyvät musiikkiin mielummin, koska ilman sitä olisi paljon ikävämpää tanssia.

Kuudes päivä kesäkuuta tänä vuonna mä kirjoitin blogiini "En ole erityinen. Mutta mulle on elintärkeää saada rauhassa uskoa, että olen. Muuten en ole mitään. Toisten tarjoaman hyväksynnän alla mussa ei ole mitään muuta. Älkää viekö sitä pois. Toisinaan ajattelen itselleni perustan ja vahvuutta, enkä tiedä kumpi kuva on oikeampi. Se, jossa sisälläni olen varma, mutta pinnalta herkkä, vai se, jossa kaikki on pelkkää pintaa, ja pohjaksi kuviteltu rakas ja Jumala samanlaisia kuplia kuin kaikki muukin. Omaa haluani saada olla tärkeä."

Joskus noilla main mä kadotin tiedon siitä, mikä tekee minut vahvaksi. Sen kadottua katosi pikkuhiljaa kaikki muukin tärkeä ja syntyi masennus.

Nyt mä muistan taas miten se meni. Vahvuus. Se muistui mieleen kaikkein vanhimpia blogeja lukiessani. Mä olin jo melkein painamassa muokkaustoimintoa korjatakseni siellä olevia häiritseviä kirjoitusvirheitä, kun mieleen välähti, että mä oon aikoinaan jättänyt ne korjaamatta tarkoituksella ja hetken aikaa se oli hämmästyttävä muisto.

Muokkaan usein uusinta blogia, näitä kaikkia taitaa olla muokattu, mutta kun se on mennyt ja tilalle tullut jotain muuta, mennyt saa jäädä. Joskus siellä on virheitä. Ja niissä virheissä on pointti.

Niiden pointti on juuri se, että ne voi jättää korjaamatta ja olla silti täysin tyytyväinen itseensä. Tyytyväisempi kuin se Teemu, joka pari vuotta myöhemmin huomaa samat virheet ja luulee, että ne pitää peittää.

Ei mun vahvuuteni koskaan ole ollut siinä, että olisin ollut erityinen tai edes kuvitellut olevani. Mun vahvuuteni on siinä, että epäerityisyys ei oo musta hävettävää. Vahvuuteni on siinä, että voin laulaa raikuvasti nuotin vierestä ja katsoa ihmisiä silmiin ja hymyillä, eikä mun tarvi sanoa, että tiedän, että se meni ihan metsään. Tai tarvi olla yrittämättä tosissaan siksi, että en ehkä onnistu. Tai ettei tarvi koskaan - ikinä - milloinkaan - olla itseironinen.

Mä alan taas muistaa, miksi silloin kerran Suuria ajatuksia oli musta hyvä nimi blogille. Ja tiedoksi kaikille, että se ei ole ironinen, ei tippaakaan sarkasmia sisältävä nimi. Mä olen ihan tosissani ihan juuri niin haltioissani ihan juuri niin itestäänselvistä asioista ja pidän niitä valtavan hienoina oivalluksina.

Tiedän, että kun kaikki tekopyhyys jätetään pois, te kaikki muutkin olette mielipiteinenne ja ajatuksinenne täysin tosissanne.

Tosissaan oleminen on miljoona kertaa kauniimpaa kuin yksikään selite.

Jokaisen täällä on käyttäydyttävä jollain lailla, ja iso osa käytöksestä on opittua. Lapsessa on olemassa kyky ja tarve oppia, ja vasta toisten ihmisten kanssa kasvaminen tekee ihmisestä kokonaisen ihmisen. Ihmisen kaltaisen, ihmisen lailla käyttäytyvän.

Mutta kaltainen voi tarkoittaa varsin monia asioita.

Koko kysymys siitä, miten ihminen käyttäyttyisi "luonnollisesti" on oikeastaan omituinen. Me käyttäydymme luontomme kaltaisesti kaiken aikaa.

Vai tarkoittaako kysymys luonnollisesta ihmistä ilman kulttuurin vaikutusta?

Mutta eihän sellaista ole olemassa. Jokainen ihminen on sopeutuma. Jotkut onnistuneempia kuin toiset.

Mitä pidemmälle asiaa mietin, sen vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että ainut merkittävä ero yhden kulttuurin hyvyydessä verrattuna toiseen, on se, kuinka se suhtautuu sopeutumattomiinsa.

Oliko niitä muita?