On vaikea olla luomatta itselleen sitä, mitä pelkää eniten.
Mulle se on hylkääminen. Aiemmin pelkäsin sitä niin paljon, että ripustauduin liikaa moniin ihmisiin. Sitten ihmiset väsyivät mun ylettömään läsnäolooni ja intensiivisyyteeni ja tahtoivat luotani pois. Mun tekee mieli yhä ripustautua, ja toisinaan teen niin edelleen. Tunteita, jotka ovat niin syvällä on vaikea vastustaa, vaikka niiden tuhovoimat tuntee. Itse tunteelle en ole osannut enkä osaa tehdä mitään.
Uusi asia, jonka tulin huomanneeksi vasta nyt, vähän vajaa 22-vuotiaana on se, ettei mulla useinkaan ole edes selkeää kuvaa kenestä pidän ja kenestä en. Mulle on ollut niin ensisijaisen tärkeää tietää, pitääkö toinen minusta, etten oo tullut huomioineeksi koko asiaa. Tottakai huomaan sen, jos kemiat eivät yhtään kohtaa. Mutta mitä en oo osannut ajatella, on että koska meidän kemiamme eivät kohtaa, hän ei ole ihminen, jonka seurassa tahtoisin olla. Sen sijaan oon ollut niin huolestunut siitä, ettei toinen ehkä tahdo olla mun seurassani, etten oo edes huomannut tunteen olevan molemminpuolinen.
Omituista. Olla sellaisen seurassa, jonka kanssa on koko ajan varpaillaan, eikä edes huomaa olevansa mielummin toisaalla.
Mä oon ihmetellyt monia ihmisiä. Joillain heistä on musta käsittämätön tapa tuomita toisten tekoja epäreilusti, asioista, joista tuomitsemista en ollenkaan ymmärrä, suuttua muille mielestäni perusteettomasti ja kuvata ärsyttävänä käytöstä, jossa en näe mitään vikaa. Jotain täysin normaalia tai jopa ihailtavaa. Normaalisti ei ehkä tarvi elää kahtakymmentäkahta vuotta oppiakseen, että ihmiset, joiden motiiveja ja näkökantoja en hahmota ollenkaan, todennäköisesti inhoavat myös minua syistä, joita en ymmärrä. Tulkitsevat minua yhtä oudosti kuin tulkitsevat mielestäni muitakin ihmisiä. Käyttäytyvät minua kohtaan juuri siten, mitä mä oon ihmetellyt heidän tehdessään muille, heidän kertoessaan miten ovat toimineet eri tilanteissa, tai mistä mikin heidän mielestään kertoo.
Omat traumani ja niistä syntyneet pelot oon tunnistanut jo kauan sitten, mutta vasta nyt opettelen tunnistamaan tuhoja, joita ne ovat mulle tehneet.
5 kommenttia
martin
29.5.2009 22:30
Ihmisten kohtaamisessa on omassa itsessäsikin toivottavaa molempien suuntien huomaaminen. On myös toivottavaa, että kumpikaan suunta ei saa ylivaltaa. Luulisin, että meitä ihmisiä on kaikenasteisia huomaamaan nämä seikat.
Oivalluksesi on hyvä alku.
kesäpoika
29.5.2009 22:33
Ainakin se helpottaa elämääni paljon. :) Ja eihän sen tarvitse tarkoittaa arvoistani luopumista, että lopettaisin haluamasta ymmärtää muita. Ei vain oo tarpeellista kiduttaa itseään sillä, ettei ymmärrä.
Nermal
29.5.2009 23:06
Ei kukaan voi viihtyä kaikkien seurassa, eikä kukaan voi ymmärtää kaikkia ihmisiä, mutta tietysti kaikkien kanssa voi silti yrittää tulla toimeen. Joskus se onnistuu ja joskus ei. Tekstistäsi saa vaikutelman, että pelkäät jonkin asian olevan vialla, jos joku ei tahdo olla seurassasi. Mutta eihän se niin ole. Kaikkien kanssa nyt vain ei synkkaa ja piste. Se on vain inhimillistä.
On muuten jännä juttu, miten ihmiset reagoivat samanlaisiin pelkoihin erilaisilla tavoilla. Myös minä pelkään hylätyksi tulemista, mutta minun keinoni torjua pelko on eristäytyminen. Kun ei edes yritä tutustua ihmisiin, ei taatusti tule hylätyksi. Reaktio on siis täysin päinvastainen kuin sinulla.
kesäpoika
29.5.2009 23:22
..ja silti kumpikin tapa luo sitä miltä sillä yrittää suojautua.. :-/ Miksiköhän se niin menee?
Hmmm.. En mä Ajattele että jossain on vikaa jos ei kaikki tykkää kaikista, mutta musta Tuntuu että jossain silti on.
cloudberry
3.6.2009 17:14
Kirjoituksesi kolmas kappale puhutteli mua. Tunnistan, että mun kohdallani on aika samoin. Toisaalta silti tunnistan, keiden seurassa ei ole hyvä olo, ja yritän vältellä heitä.
Kiitos kesäpoika että palasit julkaisemaan näitä inhimillisiä ajatuksiasi(=Kirjoitat esiin ja näkyviin syvempiä asioita, joita ei ehkä osaisi/muistaisi ajatella muuten.