Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Mun lempikotityöni on vaatteiden silittäminen. :) Se pitää ehdottomasti tehdä taustamusiikin tahtiin ja samalla tanssahdellen, raahata silityslauta jonnekin keskeiselle paikalle ja hoitaa samalla sosiaalisia suhteita.

Jostain kumman syystä mulle tulee silittämisestä se sama tuntu, kun on tupa täynnä vieraita, siideripullo pöydänreunalla ja ollaan lähdössä ulos.

Rakkaasta on tullut neiti. Se oli äijäilevä ja machoileva niin pitkään, että mä ajattelin sen vain kasvaneen siihen suuntaan vanhemmiten, mutta nyt meillä puhaltaa uusia tuulia. Rakas on löytänyt ihan ensimmäisen naispuolisen oikean-ystävänsä ja tänään mä yllätin ne kasvonaamioissa kylppäristä. Koirakin rakkaan piti saada trimmata itse, vaikka alakerran pojat on sen aiemmin tehneet paremmalla kokemuksella.

Rakas on aina vähän omanlaisensa välittämättä muista, ja juuri se on siinä niin hurmaavaa. Ja mikäpä siinä. On mukavaa elää ihmisen kanssa, joka tuo vaihtelua ilman, että sitä pitää järjestää. :)

Musta on hyvin sanottu, että vanhemmat eivät kasvata lapsia, vaan tulevia aikuisia. En usko, että vanhempien on hyvä suojata lasta pettymyksiltä. Elämä on sellaista kun se on, kyllä te kaikki tiedätte. Kenenkään etua ei palvele se, ettei lapsi saa tilaisuutta oppia selviytymään suruista, menetyksistä, virheistä ja tuskasta.

Aikuisen tehtävä ei ole suojata lasta elämältä, vaan olla lähellä kun suru on käynyt.

Mä tunnen itseni alistetuksi, kun joudun puolustamaan sellaista asiaa, jonka luulin olevan kaikille selvä. Ei mun blogini nimessä lue Suuria ajatuksia siksi, että kuvittelisin olevani kovin suuri ajattelija muiden silmissä. Ne ajatukset ovat Suuria minulle.

Mua ahdistaa itsen mitätöinti. On raskasta olla sellaisen itseään halventavan ihmisen kanssa, jonka seurassa oma sosiaalinen rooli on koko ajan vain pönkittää toisen heikkoa itsetuntoa. On raskasta olla sellaisen ihmisen kanssa, joka kaiken aikaa kerjää huomiota haukkumalla itseään.

Jos on paha olla, se pitää sanoa ääneen ja puhutaan sitten siitä. On väärin kaataa paha olonsa toisen hartioille ja olla kuin ei olisi sitä tehnytkään, kuin kyse olisi vain sarkasmista, vitsistä. Toivon rehellisyyttä muilta ja tahdon olla itsekin rehellinen.

Siksi en aio muuttaa blogini nimeä muotoon "ei-musta-kukaan-voi-välittää-ja-muutenkin-tää-on-tyhmä-päiväkirja". Kaikki, jotka kirjoittavat tänne julkisesti. pitävät elämäänsä ja ajatuksiaan niin suurina, että ne kannattaa julkaista.

Muka-vaatimattomuus on ruma ja läpinäkyvä vale.

Tekee hyvää olla eri mieltä olevien ihmisten ympäröimänä. Mikään ei ole vaarallisempaa kuin aktiiviset ajattelijat, jotka pönkittävät toinen toistensa mietteitä ja luulevat olevansa oikeassa.

Toiset ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Niistä kaikista ei tarvi pitää, mutta ei siitä ole hyötyä kummallekaan, että sen kertoo ääneen, tai osoittaa millään muullakaan tavalla. Ihmiset joilla on itsensä kanssa hyvä olla ovat näet paljon kivempia kuin itsekriittiset.

Maailmassa riittää, että luo omat rajansa joita muut eivät saa ylittää, ja rajojen ulkopuolella antaa niiden olla ihan niin hölmöjä ja väärässä kuin ne haluavat.

Pari viikkoa sitten mursin varpaani treeneissä. Se leikattiin, ja samalla mun iät ja ajat kiusannut polveni pistetiin kuntoon. Viime viikot oon loikkinut yhdellä jalalla ja ollut iloinen, että pikkusisko on ollut pitämässä seuraa.

Me ollaan lähennytty paljon, ja puhuttu kaikenlaista. Menneisyydestä, ja ennenkaikkea tulevasta.

Siitä puhuminen on hirvittävän vaikeaa.

En oo koskaan mieltänyt itselleni tulevaisuutta. En oo koskaan ajatellut, että eläisin yli kolmekymppiseksi. Oon ollut varma siitä että kuolen, ja nyt kun oon ollut terveenä sen aikaa, ettei kuolema juuri nyt tunnu ajankohtaiselta, oon varma siitä, että maailmanloppu tulee.

Ihan tosissaan.

Olen ihan varma siitä, että napajäätiköt sulavat ja siellä alla piilevät kaasut pamauttavat kaiken pois ihan tässä kohta. Oon siitä niin varma, etten mieti tulevaa. Että katselen kaikkea sellaisin silmin, että olen luopumassa siitä piakkoin.

Mun varmuuteni maailmanlopusta ei johdu varmaankaan pelkästä ilmastonmuutosuutisoinnista, vaan siitä, etten osaa nähdä tulevaisuutta. En vain osaa. Lapsena kukaan ei osaa, ja sen jälkeen elämä on ollut vähän sellaista, ettei ole kannattanut suunnitella. Mitä vähemmän on suunnitelmia, sen vähemmästä joutuu luopumaan.

Musta on hassua, että joku rakentaa jotain ja musta on vähän hassua, että joku tahtoo tehdä investointeja tulevaisuuteen. Että joku vaikka säästää rahaa. Mä oon vaan vakaasti päättänyt räjähtää maapallon mukana.

Tietenkin minäkin puuhailen kaikenlaista. Kaikkea, mikä tuntuu kivalta nyt. Asioita, joita koen oikeaksi tehdä. Pidän varani, että ehkä elänkin ja ehkä maailma ei lopukaan. Musta ei vaan koskaan tunnu siltä, että tulevaisuus olisi kovin pitkä. Teen kaikenlaista niin kauan kunnes .

Kun siskon vatsassa kasvaa uusi ihminen, on ollut pakko avata silmiä tulevaan. Ei kovin paljoa, eikä siskokaan tahdo paljoa. Liikaa ei tarvi suunnitella, sillä kun lapsi tulee, sen olemassaolosta tulee itsestäänselvyys. Etukäteen ajatellen lapsen hoito vaatii paljon luopumista. Mutta ei sitä kannata etukäteen surra. Luopuminen ei tunnu luopumiselta enää, kun sen tekee siksi, että rakastaa lasta.

Mä toivon, ettei sisko kadottaisi nuoruuttaan. Toivon, ettei sisko kadottaisi tulevaisuuttaan. Niin siskokin tahtoo. Ilmassa on leijunut varovainen ajatus, että ehkä me rakkaan kanssa voisimme auttaa lapsen kanssa enemmänkin kuin vain satunnaisina vierailijoina. Että ehkä me olisimme kypsempiä kantamaan vastuuta, olemaan esimerkki parisuhteesta, olemaan aikuisia lapselle.

Eikä siskon silti tarvitsisi luopua mistään. Ei koulusta, ei nuoruudesta, ei lapsesta.

Meillä olisi tilaa yhdelle pienelle.

Mikä on pornoa?

Onko pornoa mikä tahansa taltioitu seksi? Voiko pornoa olla ilman, että se taltioidaan?

Mä oon aina ollut sitä mieltä, ettei pornon, seksin ja erotiikan rajat kulje teoissa, vaan ne kulkevat tunnelmassa. Se ei taida olla ihan oikea määritelmä.

On hankalaaa itse yrittää määritellä kuinka vapaamielinen oikeastaan on. Mä en tee mitään, missä on väärä tunnelma.

Mutta tunnelmahan on järjestelykysymys.

Ajatuksen tasolla olen usein ahdasmielisempi kuin käytännössä. Kuulostan kiltimmältä. Ja näytän.

Susi lampaassa.

Kuten viimeisestä bloggauksesta käy ilmi, mä rakastan muistoja. Valokuvat on mulle tosi tärkeitä, nimenomaan kosketettavaan muotoon kehitetyt oikeat valokuvat, tietokoneruutu ei aja samaa asiaa. Niiden lisäksi mulla on kaapissa säilössä mun muistolaatikko, jossa on ne kaikkein tärkeimmät muistot matkan varrelta.

Siellä on mun Minä ja leukemia -kirjani, kulunut, käpristynyt ja riispaantunut, tietokirja verisyövästä sitä sairastavalle lapselle, täytetty omilla kirjoituksilla ja sairaalatiedoilla.

Siellä on Marion Rungin c-kasetti, lähes kuuntelukelvottomaksi venynyt versio laulusta Dona dona, joka oli valtavan tärkeä niinä samoina aikoina.

Siellä on isän kirje mulle vähän ennen kuolemaansa.

Siellä on vihko, johon rakas kirjoitti ylös kaikki mulle tulleet tekstiviestit niinä viikkoina kun olin sairaalassa pari vuotta sitten.

Ja siellä on video, joka minä ja rakas kuvattiin muistoksi meistä nuorina ja rakastuneina.

Mä uskon horoskooppeihin.

En mihin tahansa horoskooppiin, enkä pelkästään niihin. Maailmassa vaikuttavat monet muutkin voimat kuin planeetojen ja tähtien liike, mutta uskon kyllä vakaasti, että sekin vaikuttaa.

Sitä mä en oikein usko, että syntymähetki olisi erityisen merkityksekäs kenenkään luonteen kannalta. Mun oma teoriani on, että vaikutukset tulevat sitä mukaa kun aivot kehittyvät, että syntymäajalla ei ole niin väliä, vaan raskausajalla. Sillä, missä asennossa tähdet olivat, kun tietyille luonteenpiirteille ominainen kehitys aivoissa tapahtui.

En pidä astrologiaa kovin kehittyneenä tieteenä. Se on vain yksi tekijä, sen lisäksi vaikuttaa tietenkin perimä ja muu ympäristö, kerätyt kokemukset, muut maailman ilmiöt, miljoona asiaa kaikki yhdessä. Jotkut ihmiset eivät ole ehkä kehityksessään niin herkkiä astrologisille asioille, toiset ovat. Siksi jotkut ovat kuin ilmettyjä horoskooppikuvauksia, ja toiset jotain ihan muuta.

Tähtien avulla ennustamiseen mä en usko. Se on liian yksinkertaista, sillä huomioon pitäisi ottaa ne miljoona muutakin tekijää, eikä kukaan tiedä, miten ne kaikki vaikuttavat yhdessä. Siitä huolimatta uskon kaiken huuhaan alla olevan oikeaa viisautta. Sitä pitäisi jonkun joskus ihan tosissaan tutkia.

Mä olen rapu, ja ihan tyypillinen sellainen. Tunneihminen, jonka herkkyys näkyy ja kuuluu, lapsuuden kokemuksiini erityisen kiintynyt, huolehtiva, muistoja rakastava ja mulla on valtavan suuri läheisyyden ja intiimiyden tarve.

Nuo ominaisuudet on poimittu horoskooppikirjasta, joka oli harvinaisen osuva, ja jonka tavaaminen aiheutti suurta hilpeyttä läsnäolevissa ihmisissä. "Sä oot niin just tollanen!"

Rakas on kalat, mutta siltä taitaa puuttua se planeettojen liikkeisiin reagoimisen herkkyysgeeni. En tunnista rakasta yhdestäkään kalojen kuvauksesta, tai mitään sinne päinkään.

On vaikea yrittää keskustella Aiheesta ihmisen kanssa, joka tahtoo pelata sanapelejä oikean perustelun sijaan. Tapoja on kaksi.

Ensimmäinen on ilmiön nimeäminen ja sen samaistaminen mielivaltaisesti kaikkeen, minkä voi nimetä samoin. Mitä suuremmaksi rajattuun ryhmään nimeää, sen suurempia syytöksiä saa aikaan.

Toinen on määritelmien rajoihin takertuminen väittäen, että jollei jotain asiaa voi määritellä täsmällisesti, sitä ei ole olemassa.

Ei ole olemassa rajoja.
Ei missään.
Kaiken voi jakaa luokkiin suurin linjoin, tai voi eritellä lokeroita lokeroiden sisällä. Kumpikin on pelkkää sanaleikkiä.

Sanat ovat keino välittää omaa todellisuutta, eivät totuuden mitta.