Lapsesta tulee enemmän ja enemmän totta. Täyttä totta hän onkin, nöpöttävästä nenänpäästä kippuraisiin varpaisiin asti, vaikkei ihan vielä katseltavissa ja kosketettavissa. Oikeastaan on ihan omituista, että syntymäpäivästä edes puhutaan kuin se olisi lapsen ensimmäinen päivä, vaikka hänhän on ollut olemassa jo kuukausia. Kuullut, maistanut, tuntenut, kosketellut, nukkunut, valvonut, juonut ja pissannut.
Toisaalta mä odotan tosi kovaa hänen syntymistään. Toisaalta on hyvä, että vielä on vähän aikaa sopeutua ja järjestellä kaikkea, koska ei meistä kukaan ollut ajatellut lasta itselleen vielä ja kaikki käy niin kovin nopeasti. Mutta juuri suunnittelemattomuus saa asiat tuntumaan oikeilta. Näin tässä kävi, lapsi todella on lahja, eikä niitä voi noin vain tilata tai tilausta peruuttaa.
Ei meillä ole tarjota kokenutta kolmikymppisyyttä vanhemmuustaitoineen tai pedakogista tietämystä sen enempää. Kaikilla on oma elämä osin löytymättä, pikkusiskolla vielä koko elämänsuunta.
Kaikesta huolimatta on hyvä ja varma olo, ja oon onnellinen, että asiat ovat juuri näin, eivätkä mitenkään muuten. Ajatus opiskelun, naimisiinmenon ja hyvän työpaikan löytämisen jälkeen "tehdyistä", pedakogisesti kasvatetuista lapsista ei kuulosta lainkaan sille, että tunnistaisin siitä itseäni, meidän tapaa elää.
Tahtoisin hänelle samanlaisen lapsuuden kuin omani oli. Oli paljon rakkautta, paljon vapautta ja luottamusta. Paljon sylejä, halauksia ja pusuja. Oli raastavia pettymyksiäkin, mutta ei meitä niiltä yritetty suojellakaan. Luopumaan oppii vain harjoittelemalla, jakamaan vain harjoittelemalla, ja tuskaa, turhautumista ja vihaa hallitsemaan vain harjoittelemalla.
Mitähän ihmiset ajattelevat nähdessään mut kaupungilla vaunujen kanssa..? Mä näytän varmaan kaikelta muulta, mutta en sellaiselta, miltä vauvojenomistajat yleensä. Erilaisia me ollaan muutenkin. Pikkusiskokin, joka näytää enemmän eksyneeltä keijulta toisesta maailmasta kuin äidiltä. Näin tässä silti kävi. Näin sen kuuluu olla.
Oon viettänyt pitkiä aikoja korva siskon vatsaa vasten ja kuunnellut Häntä. Rakas ei ole kehdannut, ehkä keijuihin koskeminen ei siitä ole sopivaa. Vaikka pitää sen opetella. Kohta sillä on hoidettavanaan keijun lapsi.
3 kommenttia
Dragon-85
10.6.2008 12:09
Heh... en voinut olla naurahtamatta tuolle "vauvanomistaja"-termille. Hauska sana. :)
Bit
10.6.2008 18:36
Hei taas,
On tosi hienoa, että te kaikki olette valmiit ottamaan lapsen vastaan. Minä en siskosi ikäisenä olisi ollut. Vaan eipä minulla ollut tuollaista isoveljeäkään!
Viime yönä katselin haikeana vauvavideoita juutuubista. Minun pikkuiseni olisi vasta parikuukautinen, ellei olisi alkanut enkeliksi jo ennen kuin kukaan tunsi häntä (paitsi minä, fyysisesti). Mutta näin kai se oli tarkoitettu, sen verran rankkoja tapahtui syntymättömän syntymän jälkeenkin. Kaipuu vain koskee joskus kovasti.
Tiedätkö, teillä on oikea asenne tulevaan ihmeeseen ja sen mukanaan tuomiin muutoksiin. Epävarmuuden tunnetta tulee esiintymään aivan varmasti, mutta se on enemmän kuin normaalia. Kuitenkin kaappan teidän, tuntemattomat, iltarukouksiini. En oikein tiedä minne rukoukseni osoitan, mutta haluan uskoa toiseen todellisuuten, jossa minullakin on lapsi.
Halaukset kaikille keijuille (:
kesäpoika
17.6.2008 00:08
Bit, sun kirjoitus oli niin kaunis, etten oikein tiedä, mitä kuuluisi vastata. Kiitos paljon kun kerroit.
Mulla onkin ihan oudolla tavalla varma olo. Sillä tavalla, että tiedän, että me ollaan varmasti vähän hukassa kun pieni saapuu, mutta ei se haitaa. Että ei haittaa olla hukassa.
Katsoin sun kuvaa, ja säkin olet keiju. Keiju, jolla on enkelilapsi. Enkelilapsi on mennyt maahan, ja fyysisesti tullut osaksi kaikkea. Siten än on aina mukana. Tietoisuutenne kohtaavat toisessa todellisuudessa sitten, kun on aika. :)