Kulissin takaa

Kävin tyttäreni ensimmäisessä vanhempainillassa. Olen hämmentynyt. Minun tulee sopeutua.

Olin ajatellut, että lapsen koulunkäynti on koulun ja perheen yhteinen projekti. Huomasin olevani väärässä. Se on molempien projekti kyllä mutta ei yhteinen: koulu tekee tykönään mitä tekee, perhe tekee tykönään mitä tekee.

Koulun rehtori oli ylimielinen ja tärkeilevä. Hän kuulutti keskustelua mutta kun joku vanhemmista jotain kommentoi hänellä oli valmis vastaus kaikkeen: se on näin koska se on näin.

Opettaja vaikutti pätevältä ja miellyttävältä. Häneltäkään ei tullut minkäänlaista signaalia yhteistyön suuntaan. Pari pientä yksityiskohtaa: hän ei kätellyt vanhempia, hän lukee sähköpostinsa pari kertaa viikossa eikä ilmeisesti lähetä sitä kautta viestejä.

Varmaan tyttäremme koulussa pärjää muiden mukana tälläkin systeemillä, suurin osahan niin tekee. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.

Ero päivähoitoon on valtava. Siellä kerrotaan päivittäin, miten päivä on mennyt, ja vanhemmilta kysellään koko ajan mielipiteitä ja sovitaan asioita. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.

Toinen ajatusvääristymäni lähteistä juontanee työstäni. Teen töitä sosiaalisten haasteiden (päihteet, mielenterveys, työttömyys, kouluttamattomuus, köyhyys ja muut hyvinvointipuutteet) kanssa painivien ihmisten kanssa. Olen tottunut verkostoihin, asiakasjohteisuuteen, tiimityöhön ja jatkuvaan yhteydenpitoon ja jotenkin kuvittelin saman mallin toimivan koulussa. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.

Kyllä tämä tästä. Tytärkin jää tätä nykyä kouluun aamuisin ilman temppuja. Ja olen edelleen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.

Meidän piti mennä katsomaan Valteen ja Heiskasen Showhatia pikkujoulussa mutta liput olikin myyty loppuun pikkujoulupäivältämme. Harmi, harmi, harmi! Nyt menemme Vegasiin joulusirkukseen.

Olin lauantaina ammattiliittoni järjestämässä työhyvinvointikoulutuksessa. Luennoitsijana oli pätevä ja ihastuttava Marja-Liisa Manka Tampereen yliopistosta.

Hänen ydinviestinsä on muistini mukaan seuraava:
1. Ole ihmisiksi työpaikallasi.
2. Kanna vastuusi.
3. Alä keskity miettimään kaikkea sitä, mikä ei toimi.

Aika lällyn kuuloista kirjoitettuna mutta sangen tervejärkistä. Työhyvinvointi ei ole esimiehen tekemiä temppuja.

Tilaisuus oli SAS Radisson Marina Palacessa Aurajoen rannalla. Se on hieno seitsemänkymmentäluvun monumentti, jossa saa hyvää ruokaa ja jossa on viihtyisä sikarisalonki kenraali Ehrnroothin muistomerkkiä vastapäätä.

Oma jaksamisongelmani liittyy ennemminkin pitkästymiseen kuin rasittumiseen.

Turun Sanomat siteeraa ruotsalaistoimittaja Stephan Mendel-Ekiä:

"Ruotsalaisnäkökulmasta suomalaiset ovat olemassa vain siksi, että maan päällä on oltava kansa, johon verrattuna ruotsalaiset voisivat näyttää mannermaisilta, rennoilta maailmankansalaisilta".

Tuohan toimii, sillä ruotsalaiset ovat minusta rentoja, mannermaisia maailmankansalaisia.

Suomesta pitäminen on samaisen toimittajan mukaan hienostelevan käytöksen merkki.

Kun olin kaksitoistavuotias vanhempani päättivät lisätä perheemme elämisen laatua muuttamalla perheensä kerrostalosta omakotitaloon. Vastustin kovasti mutta turhaan.

Vanhemmillani oli paljon iltamenoja, joten olin varsin usein illat yksin kotona. Jostain kumman syystä pelkäsin mustalaisten tulevan taloomme. Senpä takia istuin vaatehuoneessa tai kylpyhuoneessa tai keittiössä liesituulettimen valossa lukemassa ja pelkäämässä mustalaisia, ulko-ovet lukossa ja ulospäin näkyvät sisävalot sammutettuna. Minulla oli myös valmiiksi sepitetty tarina, jos vanhempani ihmettelisivät pimeitä touhujani.

Tosielämässä minulla ei ole koskaan ollut syytä pelätä mustalaisia.

Tarina tuli mieleeni, kun ruokatunnilla muistelimme lapsuuden televisio-ohjelmia. Minä muistin kotimaisen jännityssarjan Soittorasia. En siitä muista muuta kuin ahdistavan tunnelman kun sarjan perhe oli kesämökillään ja roisto tuli ikkunan taakse. Ehkä olin saanut tästä ohjelmasta käsitykseni, kuinka vaarallista on asua maan tasalla.

Lauantai-iltana vietimme sitten huvilakauden päättäjäisiä ja söimme pääruokana rapuja. Oli ihan kivaa.

Vuosi vuodelta rapuaiheinen koristelu lisääntyy verannalla, jossa vietämme juhlat. Tämän vuoden uutuus olivat paperiset, värikkäät lyhdyt, joihin emme palovaaran takia tosin laittaneet kynttilöitä sisälle. Luotimme aikaisemmin hankittuihin pieniin sähkölyhtyihin. Pihalle ostimme värikkäitä tuikkulaseja metallivarsineen ja asettelimme ne valokäytäväksi verannan ovelta laiturille. Olipa hienoa!

Sunnuntaina nostimme laiturit vedestä. Meillä on ponttonilaiituri uimalaiturina saunan ovelta, venelaituri venevajalta ja vesilaituri verannan ovelta lähtevän polun jatkeena.