Rokkihomokokemuksia

Kommentti

Luin tänään joitakin bloggauksia, uusia ja vanhoja, erityisellä ajatuksella.
Samaan aikaan ei ole ollut aikaa keskittyä vastaamaan, eikä nytkään.

Mutta tärkein asia, laitettakoon tänne josta löytyy:

stella, olen loukannut sinua.
stella, olen pahoillan,i että olen loukannut sinua.

- - -

Tätä pitää jatkaa vielä (mielellään kasvokkain, mutta koska lukemani blogitkin ovat julkisesti verkossa, ehkä täytyy kommentoida vielä vähän lisää blogissakin), mutta juuri nyt menen suoraan töistä
toiseen menoon.

Terveisin, -Asshole (among other things)


Mutta toisaalta viime viikonloppu oli taas mukava

Perjantaina Pölhö pani parastaan (hm, siis soittajana)
kun kaupunginorkesterin ohjelmistossa oli John Adamsin pikku sävellys The Chairman Dances.
Hieno intensiivinen paketti jossa yhdistyi mm. foxtrot ja kiinalainen klassisen musiikin traditio... sillai mukavan minimaalisesti.

Yleisöä ei tosin ollut mitenkään erityisen runsaasti.
Jos olisivat esittäneet TAAS KERRAN vivaldin Neljä vuodenaikaa, populaa olisi kai ollut enemmän.
Eivätkä taputtaneet kuin kerran, pahukset!
Toisen puoliskon Elgarille taputtivat kyllä monta kertaa.
Moiselle ISON Britannian salonkisäveltäjälle 1900-luvun alusta, tuulahdukseen victoriaaniseen ISOON Britanniaan katselevasta edvardiaanisesta muodollisesti pätevästä imperiumista...

Kun kävi selväksi, mitä kanssakuulijat olivat illalta tulleet hakemaan (Vivaldin puutteessa), yli-ihmistyin mielessäni vähän, ja tämä primitiivireaktio piti otteessa hyvinkin Elgarin pompöösiyden ultimaatumiin, pitkään ja alleviivatusti toistettuun finaaliin saakka.

Äh. Porvarillista yksinkertaisuutta.
Mutta yli-ihmisenä voin katsoa sitäkin läpi sormieni, kai (en kuitenkaan nietzscheläisesti, se olisi sentään aika keskinkertaista).
Onneksi Pölhö ihan oikeasti piti mitä oli harjoitellut.
Onneksi.

(Adamsin jutut ovat olleet aiemman läheisen, nyt kadonneen L:n lempimusiikkia, ja kasvaneet hänen tutustuttaminaan minullekin tärkeiksi jo aikanaan.)

Sitten Puutorin vessa (se on baari, joka oli ennen, tosiaan, Puutorin vessa), sitten Suxes, sitten Apteekki (toinen baari, joka oli ennen apteekki).

Kotimatkalla samaan suuntaan kiirehtivät nuoret tyttö ja poika. Poika kantoi tytön kävelysillan rappuset ylös, ja taisi olla jo vähän kiire päästä olemaan kahdenkesken.
Sööttiä.
Toivottavasti antoivat ja ottivat toisilleen ja toisiltaan kunnolla.

…Ja kun tulin kotiin, siellä Pölhö nukkui, petaustyyny kainalossa. Hemmetin hellyttävä näky. Ja liikuttava: petaustyynyyn oli joutunut tyytymään… Harmi että nukkui jo sikeästi, mutta tiesin tihkusateessa kävellessä että siellä se on ja nukkuu, ja Pölhö tiesi nukahtaessa että kyllä minä siihen viereen tulen ja annan sen hyvänyönsuukon.
Bella vita? -Bella vita.

(Hm. Pitäisi viettää enemmän tavallisia iltoja Pölhön kanssa kotona.
Olen huono huono poikaystävä.)

Lauantaina oli ”parisuhdefestarit”, eikä ihan pienet. VIISI Pölhön ikiaikaista tuttavapariskuntaa, jotka samalla kun tapasivat perinteisesti toisiaan, saivat mittailla minua, Pölhön kummaa kihlattua.
Ensin teatteriin, kaupunginteatterin M.A. Nummisen kirjoittama Einstein Weinstein Wittgenstsein (Hyvä! Ensin sekava, mutta sitten pääsi kiinni moneen suuntaan menevään huumoriin joka jatkui loppuun saakka). Sitten Teiniin syömään ja Juttelemaan, sitten Apteekkiin (siihen samaan baariin), sitten Pölhön kanssa vielä keskiyön jälkeen Suxesiin (-”-).
Metkaa. Nämä kouluvuosista tutut ihmiset tapaavat toisiaan harvoin, ja kun tapasivat, muistelivat wanhoja hywiä aikojaan hyvinkin korostuneesti verrattuna hyviin nykyaikoihin. Kuulumisten vaihtoihin kuuluivat tietty myös lapsikuulumiset, työkiireiden valittelu – ja sitten taas joku wanha hywä juttu.
Ja mikäs siinä, hauskaahan heillä oli, ja minullakin.
Mutta minun kerhoni tuollainen ei ole.

Kerroinkin tuon tarinan jo baarissa sunnuntaina ja niin, millaiseen tulokseen Pölhön ikiaikaiset tulivat minua mittaillessa?
-Hyvään tietty. Olenhan sanavalmis, fiksu, komea ja kaunis.
(Ja eipä kerrota niille, että täsmälleen noihin unelmavävyominaisuuteni myös loppuvat.)

Sunnuntaina päädyin illalla karaokeen, kuten kovin monena sunnuntaina viime aikoina (mutta ilman ”sutinaa”, maire).
Mieleen juolahti mm. punk/heavyversio Kate Bushin Wuthering Heightsista, joka ei sentään toteutunut, mutta vastaavia nerokkaita ideoita voi olla edessä tuonnempana(kin).
Olen varoittanut.
Oispa Hedwig and the Angry Inchiä karaokena…
(Mutta tuon Katen kappaleen voisi ehkä sentään laulaa stella, niin kuin on joskus jo meinannutkin).

Ja maanantaina oli krapula. Hm.
Joka näitä on lueskellut, tietää kyllä että alkoholi ei ole minulle mikään ongelma.
Kunhan se ei lopu kesken, jos satun haluamaan toisenkin toisen tuopin.
Tulee sentään muutakin tehtyä. Jos en ollutkaan työkunnossa aamupäivällä, enkä oikein vielä iltapäivän alussakaan, teinpä töitäni vastaavasti vielä yöllä. Nnoh, ”liukuvat työajat” liukuvat moneen suuntaan.

Yours truly.


Walking in the Air

Music of the Night was nothing. This is worse.

“Walking in the Air”.

Howard Blaken pikku sävellys, tehty animaatiofilmiin Snowman (Lumiukko), jota esitetään Suomen tv:stä yleensä jouluisin. Tai siis: jouluisin.
Englannissa KAIKKI tuntevat sekä filmin että laulun.
Sen esitti alkujaan vähän päälle kymmenvuotias St. Paulin katedraalin kuoropoika Peter Auty, ja pari vuotta myöhempi levytys nousi singlelistan top teniin 80-luvun puolivälissä.

Olen liikuttunut tuosta laulusta monta kertaa aivan hemmetisti.

Jopa Nightwishin tulkintana.
Jopa Nightwishin konsertissa.
Huh: jopa Ritchie Blackmoren Rainbown sähkökitaravingutusversio tympeillä 80-luvun alun syntikkamaalailutaustoilla silloin joskus, kun takatukka oli viimeksi muotia.

En muista suuria tunteita ”Snowman” -piirretystä lapsena, mutta sittemmin niitä on riittänyt.
Ehkä se on ollut joku yksi emotionaalisesti latautunut joulun iltapäivä äidin luona teininä, kun on oltu porukalla ihmisiksi.
Ja sitten uudestaan joskus kun oli vasta hetken asunut omassa osoitteessa, jonka muisto seuraavana jouluna on tullut mieleen…
Joka tapauksessa toistuvaan tunteellisuuteen sen piirretyn ja tuon laulun kanssa on kasautunut kaikenlaista.
Eikä vähiten jotain (homo)seksuaalista: poikahan lähtee lentoretkelle lumiukon kanssa lumiukkojen bileisiin jollaisista ei ennen tiennyt mitään, ja hyvät bileet jatkuvat aamuun saakka.

Jep (here we go again...):
Sen voi kuunnella lämpimien liikutusmuistojen ohella lauluna seksuaalisesta ja - jos ja kun kuulija niin sattuu omaan henkilöhistoriaansa peilaamaan - kauniina lauluna homoseksuaalisuuteen heräämisestä.

"I’m holding very tight
I’m riding in the midnight blue
I’m finding I can fly so high above with you"

Siellä poika lentää, yöllä lumiukon kanssa, vanhemmilta ja kaikilta muilta salassa. Ja mistäpä noiden kasvuikäisten lentounien on määritelty kertovan yleisemminkin…?

Ja, lennon kestäessä tulee dramaattinen sivukaarre;
lentävät läheltä valtameren syvyyksiä ja:

"Suddenly swooping low on an ocean deep
Arousing of a mighty monster from its sleep"

Ahh. Siinä se oli.

Ja nyt setä muistelee / poju muistelee:

Yhdistin tuon laulun ensimmäisiin jotenkuten ”onnistuneisiin” seksiretkiin miesten kanssa.
”I’m finding I can fly so high above with you”, heh.
Yhtenä noista ensimmäisistä aamuista tulin kotiin yökylästä mieli vaikka missä keskelle kevätaurinkoa.
Joku muukin oli lentänyt yöllä ja eksynyt: ulko-oven vieressä nurkkaan käpertyneenä, valosta sokaistuneena piilotteli lepakko. Se oli kai törmännyt lentäessä oveen, pökertynyt hetkeksi, ja vironnut avuttomana vasta kun aurinko jo paistoi liian kirkkaasti.
Just... how goth was that?
Tämä yön lentäjä laittoi kohtalotoverille aurinkosuojan ja vetäytyi sisälle unelmoimaan menneen yön ja tulevien öiden yölentojaan.

- - -

Ja, linnuttaren intouttamana, laitetaanpa lopuksi
tunnettu apologia tuolta tunnetulta kirjoittajanimeltä
Puckin sanoin (joka taas oli Son of Oberon, the King of Fairies, heh):

"Puck:
If we shadows have offended,
Think but this, and all is mended,
That you have but slumber'd here
While these visions did appear."

(William Shakespeare: "The Midsummer Night's Dream)

Man hoppas.

(Man jumps. Vuan tulipa ruotsiakin joitakin ärsyttävien engl. sanontojen oheen)

- - -


Music of the Night

Hieno päivä, kun sain olla maailmalta piilossa aina pimeän laskemiseen saakka.
Kevätpäivät ovat tälle rokkihomolle vähän vaikeita joskus. Sitä valoa vaan tuntuu välillä olevan liikaa, ennen kuin siihen tottuu.

Voisipa valvoa yöt. Välillä on ikävä aikoja, jolloin olen elänyt niin - öisin.

Ja osaisipa laulaa. Laulaisin maailmalle tätä:

"Nighttime sharpens, heightens each sensation
Darkness stirs and wakes imagination
Silently the senses abandon their defenses

Slowly, gently, night unfurls its splendour
Grasp it, sense it, tremulous and tender
Turn your face away from the garish light of day
Turn your thoughts away from cold, unfeeling light
And listen to the music of the night

Close you eyes and surrender to your darkest dreams
purge your thoughts of the life you knew before
Close your eyes, let your spirit start to soar
And you'll live as you've never lived before

Softly, deftly, music shall caress you
Hear it, feel it, secretly posess you
Open up your mind,
Let your fantasies unwind
In this darkness which you know you cannot fight
The darkness of the music of the night

Let your mind start a journey through a strange, new world
Leave all thoughts of the life you knew before
Let your soul take you where you long to be!
Only then can you belong to me"

etc.
(Andrew Lloyd-Webber: "Phantom of the Operan" "Music of the Night")

Jep jep, tämäkin Rokkihomo on välillä (stereotyyppinen?) musikaalihomo...
Mutta aatelkaas nyt:
"Let your mind start a journey through a strange, new world [...]
Only then can you belong to me"

Yours truly, -R


KIROSANOJA

...Kirjoitin toisen bloggauksen, pitkän, ja koska tämä aika täällä menee umpeen VARSIN NOPEASTI, tiedän kyllä että copy-paste on aika oleellinen varotoimenpide.

Niin siinä nytkin kävi, kirjoittautumisaika meni umpeen: "Virhe! bla bla bla..." mutta ei se mitään, kirjauduin uudelleen, avasin blogin uudestaan, ja aioin liittää kopioimani bloggauksen uudestaan kirjoitusalueelle.

Mutta copy -toiminnon sijaan olinkin painanut vahingossa jotain muita näppejä.
Eli sinne hävisi eikä ole enää missään. Ei missään. EN JAKSA.

Toivotan oikein ikäviä peffan arkikäyttöjä ja
erittäin tympeitä ongelmia sen pyhäkäytössä sille taholle täällä, joka tuon kirjoittautumisajan on noin malttamattoman lyhyeksi säätänyt.

Eli: haista.


Ja blogien verkosto

Täytyy laittaa tänne vielä vähän lisää vaikka katse alkaa taas olla lasittunut...

Muutamat kommentoinnit ovat eläneet blogeissa sivuäänielämää niin omassani, parissa muussa täällä, ja parin ystäväblogin sivuilla muualla.
Mukavaa.
Monien blogien takana on mukavia ihmisiä, jotka tunnen, tai olen joskus tuntenut.
(Ja sitä paitsi, olen diiva. Minä minä minä, minäkin...)

Ja tietty ihan muitakin ihmisiä kuin "oikeasti" tuttuja, moi vaan.

(Sinänsä ehkä oireellista että on ihmisiä joita tapaan ja asiat vatvotaan läpi niin täällä, toisen blogissa, kuin kasvokkain... Oireellista? Vai nörtnörtnörteilyä?)

Ennen muita taitavat olla stella ja maire.

Stella. Olen vilahdellut stellan blogissa ”huonosta keittiöpsykologiasta” (johon EN tunnusta syyllistyneeni)...
...friteerattuihin suklaapatukoihin (mmm...).

Ja maire. Maire arvelee, monien muiden arvelujen joukossa, että olisin ehkä ”completely happy”.

Minä? Täydellisen onnellinen?

Koska tiedän että luet näitä bloggauksiani säännöllisesti ja lukutaito on kohdallaan, sanonpa että:
kiitos vaan panoksesta tähän...
...surkuhupaisaan ironian ja sarkasmin verkkoon.

...Jota olisi voinut vatvoa lisääkin stellan vinkkaaman "persoonallisuusdna-testin" tuloksella,
muitta se piru jumiutui kun olin kohdassa 7 / 11, enkä jaksa nyt aloittaa uudestaan, kele...
Testi löytyy tuolta, kokeilkaa jos oma itse on vähän haussa
(ei ole vai? Valehtelija.):

http://www.personaldna.com/

Stella ja maire sekä armoitettu Winnie Virus ovat linkittäneet minut.
Vaikka tässä foorumissa linkkivinkit eivät aivan napin painalluksella onnistu
(vai onnistuuko? Olenko missannut jotain?), tässä linkit noiden blogien moikkaamisiin:

Ystäväni stella:

http://stellagrowl.blogspot.com

ja "maire":

http://vemardu.typepad.com/

ja Winnie:

http://www.winnie.vuodatus.net/

...Ja vielä rokkihomokansan (any?) yhdistävä tekijä:

http://www.pansydivision.com/

Ja sitten iltapalaa, jonka jälkeen saattaa olla että jalat vie:

http://www.tuseta.fi/tuseta/turkanen/0702_karaoke.htm

Huokaus.


Pilvin ja Pälvin päivänä...

...omassa päässäni ei ole kumpaakaan.

Olen noussut 20. aktiivisimman bloggaajan joukkoon näemmä,
mutta en suinkaan 20. luetuimman joukkoon. Kävijöitä on ollut vain murto-osa verrattuna Aboan ja Scherzonkin ilmoittamiin lukuihin.
Huh, tuohan voisi olla jopa surullista. Enköhän huomiota kuitenkin halua. Pitäisi pitää taukoa.

Edelliset 2 bloggausta olivat toisesta ja toisenlaisesta kirjallisesta suunnasta kuin
Rokkihomon blogista, ja copy-pastasin ne vähän bloggauksemmaksi muokattuina tänne, koska halusin keskustella keskenäni noista parista asiasta julkisemminkin.

Hermostutti kun laitoin ne.
Jälkeen päin ehkä pikemminkin harmittaa.
Mutta mitäs sitä selittelemään,
sain idean laittaa ne tänne ja laitoin.
Odotinko hedelmällisiä kommentteja? -Ehkä.
Odotin... kai helpotusta.

No, ei tullut. Mutta eilisiäni pyörittelen varmasti vastaisuudessakin.

Täältä tähän, -R


Me enkelit & Angels in America OSA 1

Tulin kotiin keskiyöllä eräänä yönä viime viikolla.
Se oli varsin tavallinen yö ja kotiinpaluu, hieman aiottua myöhemmin kotosalla pari lasillista nauttineena, ja Pölhö oli jo ehtinyt nukahtaa.
Katsoin brandya siemaillen Angels in American kolmetuntisen loppupuoliskon n:nnen kerran.

Tony Kushnerin kuusituntisella näytelmällä homoudesta, AIDSista, ihmissuhteista, todellisuussuhteista ja elämän armollisuudesta ja armottomuudesta on aivan erityinen paikka elämässäni.

DVD-kirjastostani löytyvä, ties kuinka monennetta kertaa jälleen katsomani HBO:n julkaisema Mike Micholsin kuusiosaiseksi tv-sarjaksi ohjaama versio perustuu tarkasti em. näytelmään. AIDSiin kuolevaa oikeistokonservatiivilakimieshirviö Roy Cohnia näyttelee ”kummisetä” Al Pacino, Salt Lake Citysta New Yorkiin kaapista ulos tulevaa reaganilaista kaapista ulos tulevaa marlboromiespoikaa katsomaan tullutta mormoniäitiä Meryl Streep (joka näyttelee myös mm. n. 100-vuotiasta rabbia…), ja päähenkilö, AIDSiin sairastuva, profeetaksi valittu, maailmanmenon armottomuudessa armollisuuden toteennäyttävä Prior Walter on niin syvä sielukas ja kaunis HOMO että itkettää. Ja itkinkin, taas… Aiempien liikuttumisten muistot tulevat mieleen jo sarjan tunnusmusiikista, ja siitä se kaikki taas lähti vyörymään…

Näytelmä tapahtuu New Yorkissa 1985, kun Reagan on suosionsa huipulla ja Amerikan talouskasvu yltää siihen asti huikeimpaan uskoon Amerikkaa ja tulevaisuutta kohtaan, NIIDEN mielestä. Samaan aikaan otsonikerros ohenee, ilmastomuutos huomataan edessä olevaksi tosiasiaksi, ja homot alkavat kuolla uuteen uusimman ajan ruttoon… Maailma on tullut kauhean vanhaksi, todetaan eri repliikeissä moneen kertaan.

Vuonna 1985 ja vähän sen jälkeen itse olin (ärsyttävä) Ajatteleva Kriittinen puberteettinuorimies mukana pioneereissa, ja vanhana luontokerholaisena myös mukana syntyvässä ympäristöliikkeessä. Suomessa satoivat silloin ensimmäiset näkyviä tuhoja tehneet happosateet, ja Tshernobyl oli totta. Mutta Reagan oli saatana maan päällä. Ensimmäiset uutiset ”homorutosta” tulivat samaan aikaan kun (kenties liian nuorena) kokeilin itse ekoja kertoja seksiä ja tutkiskelin salaa sitä outoa salaisuutta, että jotkut koulukaveripojat saivat minussa aikaan kovin kiihkeitä, ”vääriä” ajatuksia ja tuntemuksia… Jollaisia en tiennyt maailmassa olevankaan, ennen kuin Dynastian Steven Carrington toi poikaystävänsä olohuoneeseemme jonka miljardööri-isä Blake sitten ”oikeutetussa” raivonpurkauksessaan tappoi – siitä vastuuseen joutumatta. Siitä seuraava uutinen olikin sitten Rock Hudsonin kuoleminen AIDSiin, jota esim. oma isäni ei voinut ymmärtää, koska Rock Hudson oli sentään MIES …

Löysin ja luin sittemmin Rock Hudsonin elämänkerran, sitten Andy Warholin… Ja seurustelin tyttöjen kanssa. En uskaltautunut Turun silloisiin homobaareihin Victoriin ja Vanhaan Ratikkaan ennen kuin lukion jälkeen kaksikymppisenä (enkä koskaan Helsingin Gambriniin, vaikka portilla kävinkin):

”And in the darkened underpass
I though Oh God, my chance has come at last
But then a strange fear gripped me and I just couldn’t ask”
(The Smiths: ”There Is a Light That Never Goes Out”)

Silloin ensimmäinen ja viimeinen (suht) ”vakava” naissuhteeni oli lopettanut suhteemme jouluaatonaattona sellaisen intohimon puutteen vuoksi, jota minä en ollut ollut valmis käsittelemään sanoilla tai teoilla, ainoastaan salaa itsekseni.
Hyvä: Sen jälkeen aloin kokea intohimoja, tulin ”kaapista ulos” saman tien, Baffin Books perustettiin, tilasin kasan kirjoja, luin Genet’n tuotannon, William S. Burroughsit, ja elin uuden teini-iän juuri päättyneen perään uusien ensi-ihastusten ja ”ekojen kertojen” kanssa. Opettelin haluamaan ja saamaan ja olemaan haluttu. Turussa avattiin Jack-n-Mike’s, Market ja Why Not samalla kun Vanha Ratikka ja Victor lopettivat. Kaikki ehtivät tulla tutuiksi, ja vaikka sitä bloody Abbaa piti kuullakin aivan liikaa, kivaa oli…

Olin paikalla Marketin ensimmäisenä aukioloiltana, muistan sen illan hyvin, enkä poistunut yksin.
Samassa paikassa samaan aikaan oli myös sittemmin erittäin läheiseksi ystäväkseni kasvanut TV (KP!) – tulossa AIDSista johtuneiden sairauksien vuoksi kuolleen ystävänsä hautajaisista.
HIV-positiiviset sairastuivat silloin vielä AIDSiin – ja heistä moni silloin vielä myös kuoli, muuallakin kuin miniotsikoiden arvoisissa kehitysmaissa nyttemmin.

En ole varma, käytimmekö kortsuja, en ollenkaan aina kantanut niistä huolta.
Kun HBO:n sarjan 4. jakson aluksi poikaystävänsä Priorin sairauden takia jättänyt konttorirotta Lou tuo puistosta kotiinsa kaapissa olevan komean mutta kömpelön lakimiehen ja viettelee hänet havainnollisella esitelmällä hajuista ja mauista molekyyleinä, jo osina haistettavaa ja maistettavaa asiaa (ihoa ja kaikkea), moiset huolet voivat unohtuakin…


Me enkelit & Angels in America OSA 2

...Tutustuin Angels in Americaan kun rakas ystäväni Tanjushka
(jonka kanssa jaoin vuosikausia hemmetin monia hienoja teatteri- ja elokuvakokemuksia)
kertoi miten Helsingissä alkaa pyöriä Aivan Erityinen näytelmä joka pitäisi mennä katsomaan.
Otso Kauton ohjaus pyöri koko kuusituntisena kansallisteatterissa 1994, onneksi sain silloin köyhänä sivarina ilmaisen junalipun Helsinkiin ja takaisin, niin reissu ei vaatinut kohtuuttomia reilun 600 markan kuukausittaisen päivärahan ehdoilla elävään budjettiin…

Se oli Kaikkein Oikein, kohdalleni osunein näytelmä siihen saakka ikinä.
Leikkasin käsiohjelman palasiksi ja laitoin sen kuvat ja tekstinpätkät seinilleni.

Seuraavana vuonna aloitin yliopiston. Tein näytelmästä seminaarityön draaman analyysikurssilla ensimmäisenä opiskeluvuonna. Kun kurssi oli loppu ja arvosanat annettu, aloin viettää myös vapaa-aikaani tiivisti kurssin opettajan, kirjallisuustieteen assistentin kanssa (jonka kanssa jaoimme sittemmin myös saman osoitteen, ei aivan yliopiston opiskelijoiden ja opettajien välisiä suhteita koskevien kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti…).
Rakas näytelmä oli L:n tutkimuksen kohde aina valmistuneeseen väitöskirjaan saakka. Näytelmä päättyy juutalaiseen rukoukseen ja toivotukseen ”More life” kaiken apocalypsen ja poststrukstrukstrukturalistisen todellisuuden hajoamisen keskellä, koska hajoaminen voi mahdollistaa paljon uutta. Siihen uskoimme ja siitä liikutuimme samalla kun uskoimme todellisuuden hajoamiseen ja oikeuteen saada itse määritellä seksuaaliset identiteettimme, ihmissuhteemme, sukupuoli- ja seksuaaliroolimme, läheisyyskokemukset, halut sinne ja tänne.

Sitä jatkui muutaman vuoden. Kohtasin poikaystäväyritelmänkin sen aikana. Ja heh, A. olikin näytellyt Angels in American Prior Walteria kunnianhimoisessa opiskelijanäytelmässä Freiburgissa. Kun katsoimme yhdessä videotaltiointia näytelmästä kotonaan, ihastuin häneen vielä vähän lisää, vaikka keskustelut eivät koskaan minun ja L:n välisten kaltaisiksi kasvaneetkaan (eivät edes lähelle…), eikä suhde, enhän moisiin konkonkonventioihin edes uskonut, enkä osannut olla Lähellä, vaikka minua myöhemmin ex-poikaystäväksi sanoikin.

Sittemmin L. aloitti sen ”oikeanlaisen” suhteen, ja samaan aikaan meidän välimme menivät hetkeksi hyvin jäisiksi. ”Bänksit” ne eivät olleet, koska emme olleet ”oikeasti” seurustelleetkaan. Muutin hetkeksi Tampereelle Tanjushkan kanssa hajoamaan ja kasautumaan uudestaan.
L. deletoi historiastaan suuren osan siitä mitä yllä kirjoitin, mutta Bowie julkaisi hienon, pitkälti alakuloisen levyn ”hours…” jonka kappaleen ”Survive” osoitin mielessäni L:lle:

”Oh my, naked eyes
I should have kept you, I should have tried
I should have been a wiser kind of guy
I miss you”
[…]
”You’re the great mistake I never made,
I never lied to you, I hated when you lied,
And I’ll survive your naked eyes, I’ll survive”

Takana oli sentään suurimpia tunteita: Vihaa ja rakkautta (ja kaipaustakin, mutta ei kerrota kenellekään). Myöhemmin toteutunut L:n väitöskirjakaronkka oli sydämellinen mutta haikea. Myöhemmät suhdeyritelmät, fuck-buddyt tai ihastukset eivät olleet osuneet elämissään Angels in Americaan. Ei myöskään edellissyksyinen Ph. vaikka olikin sekaantunut teatterijuttuihin sinänsä (hänen kanssaan se juttu oli Canterburyn tarinoita, me molemmat lavalla ja iso seikkailu minulle ison tekstin kera, mutta se on, no, toinen tarina). Laitanpa Ph:lle menneen riimin tähän myös, vaikkei tätä luekaan:

”Let’s not talk of love and change and things we can’t untie”
(Leonard Cohen: “Hey, that’s no way to say goodbye”)

Nyt L. on kadonnut (siis: kadonnut. Kuollut? Ei ainakaan virallisesti vielä moneen vuoteen). Uskon ja koen edelleen, mitä kaikkea voi hajoavien identiteettien, kuolemanuutisten, parsittavien ihmissuhdeyritelmien ja repeytyvien otsonikerrosten keskellä toivoa kun toivoo ”More life”, ja uskon että L:kin on uskonut ja kokenut – myös muutoin kuin väitöskirjassaan, analyyttisemmin.

Tanjushka, aikojen takainen ”lousiest dyke in the world” (viittauksena Tales of the City -sarjaan), elää avomiehen ja jo kaksivuotiaan tyttönsä kanssa ”sillai oikeanlaisesti”. Minä myös, sormus sormessa, yöllä kömmin mieli lämpimänä osasta tästä vielä tietämättömän
(mutta tämänkin jossain vaiheessa lukevan) rakkaan ja rakastavan Pölhöni viereen, kun sain tämänkertaisen kaksi alkuyötä kestäneen ”More life” -matkan loppuun (ja silmät kuivattua) yömyöhällä yksin mutta… monella lailla en yksin. Elämän muistot ovat mukana ja muuttuvat uusiksi kertomuksiksi. Niitä riittää…

Näytelmän lopussa viisi vuotta HIV-positiivisena elänyt Prior Walter elää uudessa maailmassa, Neuvostoliitto on kaatunut, AIDSia vastaan on saatavilla toimivampaa lääkitystä, ja hän pitää loppupuheen HIV-positiivisuudesta ja yleensäkin homoudesta osana maailmaa:

”We won’t die secret deaths anymore.
The world only spins forward.
We will be citizens.
The time has come.”

Ja niinhän se silloin oli. Trust me, I was there
(en enkelinä Amerikassa, mutta ”ihan homona” 90-luvun alussa 80-luvun muistaen).
Ja sitten se ihan loppu:

”Bye now.
You are fabulous, each and every one.
And I bless You.
More Life.
The great work begins.”

Lisää elämää!
Ja suuri työ: että maailma olisi moniulotteisempi, tasa-arvoisempi, sallivampi, vapaampi
– ja toivottavasti otsonikerros joskus vielä uudestaan ehjempi. Ja näiden asioiden ajatteleminen ja niiden eteen toimiminen – mutta jo ”pelkkä” ajatteleminenkin – on minusta jotain muuta kuin turhaa tai ”not cool”, silloin ja nyt, ja ehkä aina.

(Tuota työtä voi olla esimerkiksi väitöskirja, kuten L. omassaankin noita rivejä lainaten totesi.)

Yours truly,
Copyright: Rokkihomo.


Tavallisena tiistaina

Töitäkin on vähän tehty, ja oltu töissä sosiaalinenkin
(en ollenkaan aina ole enkä halua olla, mutta tällaisena tavallisena tiistaina...
...olkoon.)

Suxes. Karaoke. Pitäisi laittaa itseleen muistilappu:

'Lue tämä viidennen tuopin jälkeen:
ÄLÄ mene "laulamaan". Juuri kukaan ei halua kuunnella.
Siksi. Koska. Sinä. Et. Osaa. Laulaa.
Ja vaikka jotain sävelmää _vähän_ osaisitkin, et edes yritä kunnolla."

Suxes. Sinkkufestarit. On se kumma, että jos humalassa ensin tarjotaan filettä
"meillä tai teillä tai sama se, vaikka tuolla vessassa ja vaikka samantien", ja sitten päädytään hermostumaan, miten "ei voi sietää bi-seksuaaleja, koska niihin ei voi luottaa" YMS TMS JNE", ei missään vaiheessa tule mieleen että hetkinen, vastasiko tuo homo tai hetero tai "bi-seksuaali" edes mihinkään aiemmista, öö, "ehdotuksista". Jos oli hiljaa, antoiko vaan hiljaa ymmärtää, mutta "bi-seksuaalin petollisuudella" ei ollut aikomustakaan antaa.
Ja mistä tiesi "bi-seksuaalisuudet", sellaisiksi kun ei pöydässä kukaan ilmoittanut lukeutuvansa -?
Koska nimenomaan kertoi itse olevansa moinen. Huokaus...

Tai no, miten vaan, huumoripalahan tuo koko episodi lopulta oli. Ja varsin humalainen sellainen.

- - -

Ja sitten runo. Niukkasanainen, ja ehkä vain tämän yhden ainoan kerran:

"Tämänkin"

Luet tämänkin.
Suhteutat kesken kelluvaan ajatukseesi.
Oivallat ja varastat.
Kohta käännät sivua kuvitellen maaliasi.
Kaikki tietävät sen omaksesi kunhan valehtelet.

- - -

(Tuo siis viivyteltynä vastauksena toiseen taannoiseen "haasteeseesi", Winnie)

.