Mutta toisaalta viime viikonloppu oli taas mukava

Perjantaina Pölhö pani parastaan (hm, siis soittajana)
kun kaupunginorkesterin ohjelmistossa oli John Adamsin pikku sävellys The Chairman Dances.
Hieno intensiivinen paketti jossa yhdistyi mm. foxtrot ja kiinalainen klassisen musiikin traditio... sillai mukavan minimaalisesti.

Yleisöä ei tosin ollut mitenkään erityisen runsaasti.
Jos olisivat esittäneet TAAS KERRAN vivaldin Neljä vuodenaikaa, populaa olisi kai ollut enemmän.
Eivätkä taputtaneet kuin kerran, pahukset!
Toisen puoliskon Elgarille taputtivat kyllä monta kertaa.
Moiselle ISON Britannian salonkisäveltäjälle 1900-luvun alusta, tuulahdukseen victoriaaniseen ISOON Britanniaan katselevasta edvardiaanisesta muodollisesti pätevästä imperiumista...

Kun kävi selväksi, mitä kanssakuulijat olivat illalta tulleet hakemaan (Vivaldin puutteessa), yli-ihmistyin mielessäni vähän, ja tämä primitiivireaktio piti otteessa hyvinkin Elgarin pompöösiyden ultimaatumiin, pitkään ja alleviivatusti toistettuun finaaliin saakka.

Äh. Porvarillista yksinkertaisuutta.
Mutta yli-ihmisenä voin katsoa sitäkin läpi sormieni, kai (en kuitenkaan nietzscheläisesti, se olisi sentään aika keskinkertaista).
Onneksi Pölhö ihan oikeasti piti mitä oli harjoitellut.
Onneksi.

(Adamsin jutut ovat olleet aiemman läheisen, nyt kadonneen L:n lempimusiikkia, ja kasvaneet hänen tutustuttaminaan minullekin tärkeiksi jo aikanaan.)

Sitten Puutorin vessa (se on baari, joka oli ennen, tosiaan, Puutorin vessa), sitten Suxes, sitten Apteekki (toinen baari, joka oli ennen apteekki).

Kotimatkalla samaan suuntaan kiirehtivät nuoret tyttö ja poika. Poika kantoi tytön kävelysillan rappuset ylös, ja taisi olla jo vähän kiire päästä olemaan kahdenkesken.
Sööttiä.
Toivottavasti antoivat ja ottivat toisilleen ja toisiltaan kunnolla.

…Ja kun tulin kotiin, siellä Pölhö nukkui, petaustyyny kainalossa. Hemmetin hellyttävä näky. Ja liikuttava: petaustyynyyn oli joutunut tyytymään… Harmi että nukkui jo sikeästi, mutta tiesin tihkusateessa kävellessä että siellä se on ja nukkuu, ja Pölhö tiesi nukahtaessa että kyllä minä siihen viereen tulen ja annan sen hyvänyönsuukon.
Bella vita? -Bella vita.

(Hm. Pitäisi viettää enemmän tavallisia iltoja Pölhön kanssa kotona.
Olen huono huono poikaystävä.)

Lauantaina oli ”parisuhdefestarit”, eikä ihan pienet. VIISI Pölhön ikiaikaista tuttavapariskuntaa, jotka samalla kun tapasivat perinteisesti toisiaan, saivat mittailla minua, Pölhön kummaa kihlattua.
Ensin teatteriin, kaupunginteatterin M.A. Nummisen kirjoittama Einstein Weinstein Wittgenstsein (Hyvä! Ensin sekava, mutta sitten pääsi kiinni moneen suuntaan menevään huumoriin joka jatkui loppuun saakka). Sitten Teiniin syömään ja Juttelemaan, sitten Apteekkiin (siihen samaan baariin), sitten Pölhön kanssa vielä keskiyön jälkeen Suxesiin (-”-).
Metkaa. Nämä kouluvuosista tutut ihmiset tapaavat toisiaan harvoin, ja kun tapasivat, muistelivat wanhoja hywiä aikojaan hyvinkin korostuneesti verrattuna hyviin nykyaikoihin. Kuulumisten vaihtoihin kuuluivat tietty myös lapsikuulumiset, työkiireiden valittelu – ja sitten taas joku wanha hywä juttu.
Ja mikäs siinä, hauskaahan heillä oli, ja minullakin.
Mutta minun kerhoni tuollainen ei ole.

Kerroinkin tuon tarinan jo baarissa sunnuntaina ja niin, millaiseen tulokseen Pölhön ikiaikaiset tulivat minua mittaillessa?
-Hyvään tietty. Olenhan sanavalmis, fiksu, komea ja kaunis.
(Ja eipä kerrota niille, että täsmälleen noihin unelmavävyominaisuuteni myös loppuvat.)

Sunnuntaina päädyin illalla karaokeen, kuten kovin monena sunnuntaina viime aikoina (mutta ilman ”sutinaa”, maire).
Mieleen juolahti mm. punk/heavyversio Kate Bushin Wuthering Heightsista, joka ei sentään toteutunut, mutta vastaavia nerokkaita ideoita voi olla edessä tuonnempana(kin).
Olen varoittanut.
Oispa Hedwig and the Angry Inchiä karaokena…
(Mutta tuon Katen kappaleen voisi ehkä sentään laulaa stella, niin kuin on joskus jo meinannutkin).

Ja maanantaina oli krapula. Hm.
Joka näitä on lueskellut, tietää kyllä että alkoholi ei ole minulle mikään ongelma.
Kunhan se ei lopu kesken, jos satun haluamaan toisenkin toisen tuopin.
Tulee sentään muutakin tehtyä. Jos en ollutkaan työkunnossa aamupäivällä, enkä oikein vielä iltapäivän alussakaan, teinpä töitäni vastaavasti vielä yöllä. Nnoh, ”liukuvat työajat” liukuvat moneen suuntaan.

Yours truly.