Tämä täällä nyt kiertää. Samson on syyllinen.
Vastasin ja meinasin että jos on aivan lannoitetta niin delete.
Muttei näemmä olekaan, joten julkistetaan sitten kun kerran muutkin:
Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi:
Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta,
varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi
sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla,
eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen
ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta.
Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua.
Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin
oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat
pitää sinua mystikkona tai haihattelijana.
Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, "sielunkumppanin" etsintä.
Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä,
sekä kontaktia toisiin ihmisiin.
Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen."
Kaksi viimeistä virkettä kuvaavat eloani niin hyvin, että pistetääs ne vielä uudestaan:
"Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä,
sekä kontaktia toisiin ihmisiin.
Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen."
Se ilmestyi edellispäivänä. Ostin sen eilen. Kuuntelen sen tänään.
Ihan kohta.
Kuten vannoutunut Star Wars -fani Jaakko Stenros kirjoitti
etukäteisleffa-arviossaan aikanaan ilmestyneeseen Nöjesguiden -lehteen:
"Voi kun se olisi hyvä".
-R
- - -
Tällä hetkellä tässä osoitteessa on melko selvää että, vähän niin kuin
ennakkoaavistusten mukaisesti ikävä kyllä, tuo ei aivan ihmeellisyyksiin yllä,
siis kokonaisuutena
Mutta: alun kaksi kappaletta yltävät -!
Tekee, kumminkin, mieli kaivaa esiin Morrisseyn paras ikinä (soolo)LP...
joka tämän bloggaajan bloginsa sisäisellä auktoriteetilla
sanottuna on:
tätä viimeistä edellinen, jotakuinkin kolmen vuoden takainen
ja siis edelleen varsin tuore "Ringleader of the Tormentors".
With its "You have Killed Me", "I just want to see the boy happy",
"Dear God please help me" & "Life is a pigsty".
Mutta koetan laatia jonkinlaisen kommentin tuosta uudesta kohtapian,
kunhan ensin kuuntelen sen uudestaan.
Oli tuossa puhetta miten blogeihin ei oleteta laitettavaksi ikäviä kuulumisia,
ja jos ja kun kuitenkin laitetaan, näyttää kuin niitä ei luettaisi.
Silti täällä sairastetaan, itketään, erotaan ja saadaan tietoja mitä läheisimpien sairastumisista,
ja tuollaisia esimerkkejä tulee mieleen jo noin ihan aluksi sen kummemmin miettimättä,
ihan täältä Ranneliikkeestä luettuja.
Nyt, kerta kiellon päälle:
Ole hyvä ja poistu ja lue muuta, jos haluat lukea
"sellaisia kivoja viihdyttäviä pikku juttuja".
- - -
Sekä itse diagnosoidusti että "ammattilaisenkin" toimesta tässä osoitteessa
on selvää, että masennusta on vähän enemmän kuin "harrastettu"
tuollaiset viimeiset kolme vuotta.
Sen ohella ja kenties siihen liittyen vatsa on oireillut kroonisesti
ja ajoittain hyvinkin pahasti niin, että sen seurauksena pitkäaikainen
vitamiinien ja hivenaineiden puutos on sellainen tosiasia, joka osaltaan on
pitänyt yllä kroonista väsymystä.
Tähän, pitkälti juuri tähän, on liittynyt pikku Rokkihomon jo pitkään jatkunut
ja toistunut yksipuolinen linjanveto siitä, miten "mitä kuuluu" -kysymykset
nyt vaan eivät ole olleet kovinkaan mielekkäitä.
Kun niihin pitäisi sitten voida vastatakin.
Muutakin kuin että: "hyvää, mites sulle, hyvää kai myös".
Sen sijaan tänne kuuluu päivästä toiseen jatkuvaa väsymystä.
Teen juttuja, osallistun juttuihin, seuraan juttuja...
...sekä tieteen että taiteen saroilla...
...mutta tärkein johtotähti ja punainen lanka on _pitkään_ ollut
ajatus pikemminkin selviytymisestä, raahautumisesta eteenpäin,
asia asialta,
kuin itsensä innostunut, pitkäjänteinen peliin laittaminen.
Itsensä peliin laittamisen sijaan maalina
- eli sinä kuuluna "valona tunnelin päässä" -
on siintänyt milloin minkäkin meneillään olleen
pikkujutun loppuminen
ja pääseminen kotiin lepäämään.
Aina vaan, asia asialta.
Mutta siis: ei aina vaan.
Edellämainittu elonkulku on oireita sairaana olemisesta, ei persoona.
Muunkinlaista otetta elämään ja asioiden kulkuun on ollut.
Muistan kyllä hyvin.
Ja persoona, yksilö, sen keskellä, vaikka tuiskii ympäriinsä ja haluaa omaa tilaa aina vaan
(kun odottaa aina meneillään olevan milloin minkäkin asian loppumista ja pääsemistä,
niin, lepäämään),
haluaa parantua.
Parantua.
Jep, ilman lainausmerkkejä.
(EDIT: eli lisäys eli tarkennus:
ollenkaan kaikki oman tilan haluamiset eivät palaudu tähän "tekosyyhyn" nimeltä masennus.
Eivät.
Ympärilläni lähelläni on ollut ihmisiä, jotka voisivat, aivan kuten minäkin,
mennä aika paljon enemmän itseensä ja ymmärtää oireilevansa ympäristöönsä,
jopa niin paljon että, niin, ympäristö oireilee.)
Ergo ja summa summarum,
olen terapiassa, omasta vaatimuksestani ilman lääkitystä,
ja vatsan viimeisten tutkimusten tulokset tulevat ensi viikolla.
Sitten tulee lisää tutkimuksia, lisää terapiaa, ja pienen ajan päästä voi miettiä
kaikenlaisia lääkityksiä vielä uudestaan, mutta ennen muuta,
menen vielä lisää itseeni...
...ja hoidan _tajuamalla_ korvien välisen pitkäaikaisen flunssan kuntoon.
Seuraavaksi kohtaan mitä siellä "tunnelin päässä" oikeasti olisi.
Siis muutakin kuin otsikon nihilististä vääjäämättömyyttä,
vaikka Curea eikä Placeboa onkin.
Sitten alan tehdä Juttuja.
(Sitä ennen, no, ehkä annan raporttien olla.
Jos minulla ei ole muuta kirjoitettavaa kuin tämä ja näistä aiheista, annan olla.
Kirjoitan tänne sitten kun on taas "Rokkihomokokemuksia",
ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä.
It's up to me anyway.)
-R
- - -
Ja otsikon lainaushan on The Curen kappaleen "One Hundred Years" alku.
Tämän:
"It doesn't matter if we all die
Ambition in the back of a black car
In a high building there is so much to do
Going home time, a story on the radio.
Something small falls out of your mouth
And we laugh
A prayer for something better
A prayer, for something better
Please love me, meet my mother
but the fear takes hold
Creeping up the stairs in the dark
Waiting for the death blow..."
...
"We die one after the other
And it feels like one hundred years"
Minulla on vaihteeksi eli taas päällä eksistentiaalinen...
ei kriisi, mutta ihmettely.
En tiedä kuka olen, mitä kuuluu, enkä varsinkaan vastauksia noihin
jos - ja kun - pitäisi vastata noihin pikkupikku kysymyksiin ikään kuin
mielikuvitushajoituksena miettien tulevaisuutta, eli että:
kuka olen ja mitä kuuluu vaikkapa viiden vuoden päästä.
Aika paha.
Niin hyvä paha että sanotuksi saa vain: aika paha.
Ei muuta tällä erää.
(Ei ehkä hyvä päivä mennä hankkimaan Morrisseyn tänään kauppoihin saapuvaa
uutta levyä.)
Onnea kaikille Madonnan lippunsa saaneille tasapuolisesti.
Kuten olen melkeinikäänkuin kertonutkin, itse tulin tyydytetyksi kesän osalta
Morrisseyn tulon varmistumisesta - ja niistä lipuista.
(Voisin silti mielellään tulla hengaamaan Madonnankin keikan jatkoille.)
- - -
Hyvä eli kirjaimellisesti mitä läheisin ystäväni totesi miten blogini,
hänen mielestään, on paljon negatiivisempi - ja ehkä masentuneempi? -
kuin mitä olen siinä IRL.
Vastaan julkisesti että:
Jätän silti tännekin kirjoittamatta ison joukon asioita,
jotka k*rpivät ajoittain aivan pohjattomasti.
K*rpivät jopa poskettomasti (onpa ajatus tuokin...).
Siksi että koska siis, aika ajoin, eniten v*tuttaa kaikki.
- - -
"Kostoksi" voisinkin ruveta kirjoittamaan tänne pelkkää homorock-n-rollia.
Tai pelkkää henkilökohtaista poliittista.
Tai sitten molemmat noista päätyvät listalle:
Rokkihomon loputtomat aloitetut mutta kesken jätetyt
aikeet ja hankkeet.
"The morning sun touched lightly on the eyes of Lucy Jordan
In a white suburban bedroom in a white suburban town
And she lay there neath the covers dreaming of a thousand lovers (...)"
Yours truly ja Lucy Jordan elävät toki melko erilaista elämää
melko erilaisissa paikoissa, ja tarinoillamme on, todennäköisimmin,
melko erilainen loppu, mutta tulipahan mieleen.
"At the age of 37 she realized she'd never ride
through Paris in a sports car with the warm wind in her hair"
Ainakaan vielä en ole käynyt.
(Illalla kylään haetaan äiti ja mummi-kulta.
Ennen sitä täytyy skipata tuo aamuaurinko ja nukkua vielä nuo yöunet.)
Olo on voimaton sormenpäitä myöten, ja heikkous ilmenee mm. vilunväristyksinä.
Koska en juurikaan kanna vararavintoa mukanani, olen näemmä saman tien aliravittu...
ihan horjuvaa käyntiä myöten.
Tämä kaveri ei siis olisi pärjännyt keskitysleirillä kovin kauaa.
Meneillään oleva ja vielä tänä iltana loppuva paasto on sikäli kätevä,
että samalla kun _kaikki_ kiinteä ravinto on nyt hetkeksi kielletty,
kaikkea kirkasta nestettä saa ja pitää juoda nin paljon kuin ehtii ja jaksaa.
Siis myös kahvia. Ja oluttakin, kunhan kohtuudella.
Nälkä meni ohi jo illalla.
Kun nälkä tuli ja tiesi että nyt ei tipu, se meni kylään jonnekin muualle
eikä ole palannut.
Sen tilalla on tyhjä olo.
Vaaka näyttää 66 kiloa. Siinä on alipainoa taulukosta ja näkökulmasta riippuen
n. kymmenestä kahteenkymmeneen kiloon.
Nnoh, illalla syön sitten kunnolla.
Tämän paaston ideanahan eivät ole kilot, eikä myöskään mikään
hare rama -puhdistuminen (kahvi olut ja tupakatkin ovat ihan hyvä osa tätä dieettiä),
vaan se että tulen tyhjäksi ja puhtaaksi sisältä.
- - -
Aikaa kuluttaakseni olen - ennen muuta pelsen innoittamana -
surffaillut you-tubesta curea.
Rokkihomon onkin ehkä aika reflektoida Cureen ja Robert Smithiin päin
kaiken Morrissey Nick Cave and-even-Bowie -hörpötyksen jälkeen.
Robert Smith sentään oli ystäväni ehdottomasti ennen Morrisseyta.
Ystävystyminen tapahtui kylmänä kahdeksankymmentäluvun lopun talvena,
kun tyttöystäväyritelmä ameriikan ihmemaasta tutustutti minut
c-kasettiin "Standing on a Beach" eli curen kokoelma sinkut a- ja b-puolet,
vuosilta 1978-1985. From "Killing an Arab" to "Close to me",
ja silloisen ympäröineen todellisuuden toisille puolille vieneet b-puolet,
herr Jösses, "I'm Cold", "Few Hours after This",
"New Day"...
Se oli parasta mitä siihen mennessä olin ikinä kuullut,
no, Nick Cave & The Bad Seedsien "Your Funeral..." -levyn ohella.
Varsinkin ne ihan ekat kappaleet.
Juuri sen ihan ekan kappaleen kautta löysin Albert Camus'nkin.
Eksistentiaalinen ahdistus oli jo valmiiksi, mutta...
no, Camus on toinen juttu, mutta Cure toimi hyvänä soundtrackina.
Äänitin omalle c-kasetille kokoelman,
hankin vinyylit "Boys Don't Cry"
ja "Head on the Door", sekä konserttitaltioinnin vm. 1984,
ja sitten radiossa kerrottiinkin vimeisestä levystä "Disintegration" ja "Prayer" -jäähyväiskierueesta.
Konserttiin minulla ei ollut varaa mennä, mutta kun ostin "Disintegrationin"
ja laitoin sen soimaan, ja tuulikellot aloittivat uskomattoman kuulaasti masentuneen
ja silti mahtipontisen (jep: pateettisen) "Plain Songin",
elämäni löysi uusia uria.
Että on "ihan ok" velloa ahdistuksessa. Ja minähän velloin.
Ja musiikki oli - ja on - minun yksityistä tilaani, samalla kun halveksin...
lihanhajuista...
pintaan katsovaa...
ympäröivää maailmaa.
Ja jos setä nyt oikein muistelee mitä teini-ikäinen proto-rokkihomo vielä sai,
niin Robert Smithin antama mies- ja aikuisuuskuva oli erittäin paikallaan.
...
Sitä kasettiahan ei löydy absoluuttisesti mistään enää.
Mukana ovat kumminkin cd-formaatissa uudelleen ostetut em. levyt,
sekä 90-luvun alun livetaltioinnit "Show" ja "Paris".
Meinasin joskus...
että kukaan joka ei ole mukana "Plain Songin" eksistentiaalinen ahdistus
esteettisenä hienoutena yet with irony -ajatuksissani, ei voi olla sielunveljeni tai -siskoni.
Olen tinkinyt vähän tuosta sittemmin, ja annan esim. Pölhön jatkaa elämäänsä
ihan rauhassa ilman osallistumispakkoa ajoittaisiin Cure-sessioihini, mutta:
if one's interested, this is my musical perfection,
simultaneously over Tshaikovsky's "Pathetique"
and those of the far gone band from Manchester called "Virtaset":
The Cure: "Plainsong", live in Berlin not that long ago:
Hitto. Laitoin tuon linkin tuohon ja katsoin ja kuuntelin itsekin vielä kerran.
Itku tuli.
Siinä 3:40:n kohdalla, kun Robert aloittaa nuo muutamat säkeensä.
-R
...
Ja nyt saan taas syödä.
Sichuan tofua läheisestä kiinalaisesta ja paistetulla riisillä jossa vähän kananmunaa ohessa.
Lähden hakemaan
n y t . . .
Ja samalla, itkut sikseen, ja tässä vielä yksi aikanaan about maailman parhaan biisin
aikanaan maailman paras versio:
...MTV3 pyörittää Selviytyjät - Survivors -sarjan Kiinassa kuvattua kautta.
Onko maailmassa mitään tajuntaa kuinka paljon topless-osastoa sitä voi saada,
jos nyt sattuu ihanniinkuinvaikkakuvina innostumaan nuorten miesten paljaista rinnoista,
hartioista, olkapäistä, selistä, vatsoista...
...Ja yksi heistä on Erik.
Muusikko, suklaasilmä, ujo lämmin katse, vähän enemmän tukkaa.
Koetan jostain todennäköisesti typerästä syystä olla googlaamatta häntä.
Katson nyt vaan tämän meneillään olevan jakson ja ajattelen sitten jotain muuta.
- - -
Ok. Jakso loppui.
Erikillä oli jakson lopuksi melko hölmösti lippalakki väärinpäin päässä.
Mutta katse tallella.
No mutta, sinne meni, hei hei.
(Ja jos googlaan, en kerro teille.)
Tänään eli kun aamu valkenee, on Valon päivä.
Kaikenmoista druidiosastoa ja toisaalta aijaa-en-oo-ikinä-kuullutkaan -otetta
kai ohessa.
Valoteemaan voisin suositella tuoreen bändin Joensuu 1685:n debyyttilevyä.
Tarkalleen ottaen sen kappaleita 1. ja 4.
Ohi valoteeman koko levy on erittäinkin hyvä, jos siis sattuu tykkäämään
muinaiset indieperinteet kommentoivasta rokista ajoittaisilla erittäin reippailla,
ja täsmälleen siksi herkullisilla meluvalleilla.
(Ja vähän psykedeliaa mukana. Äänten takana, armoitetun yhtyeen itsensä lisäksi,
mitä armoitetuin Asko the real Moppi, of 22 Pistepirkko.)
Eka kappale löytyy ääniraitana youtubestakin:
Kun kirjoitin tänne aivan vuoden alussa eli kuukausi sitten
"ihmisvihaaja / ihmisyyden rakastaja" -bloggauksen ja valitin
ns. coctail-party -tutuista,
jutun pointti itselleni oli ja on ohi sen, miten läheiset ystävyyssuhteet etääntyvät...
kun ei vapaa-aikana ollenkaan aina jaksa muuta kuin katsella tulta kotona.
Olen saanut asiasta muutaman kommentin
- ja käsittääkseni myös muutaman epäsuoran kommentin -
sekä täällä että siinä "oikeassa elämässä".
...
En oikein tiedä mistä aloittaa vastata.
Enkä oikein tiedä mitä haluankaan vastata.
Hitot, en vastaa mitään, vaan kuuntelen hetken Morrisseyta yksin kotona.
Tai oikeastaan Smithsiä:
Still Ill,
Half a Person,
What she said,
ja jopa yliampuva "Heaven knows I'm miserable now",
koska siinä nuori Morrissey "laulaa" nämä ikimuistoiset sanat:
"In my life
why do I give valuable time
to people who don't care if I live or die?"
Ja:
"In my life
why do I smile
at people who I'd much rather kick in the eye?"
...
Ja eikun kasviscurry tulelle.
Ja tuo toki voidaan tulkita niin että ylennän itseni kasvissyöjänä.
Ehkä ylennän.
Ja pidän musiikkimakuani parempana kuin vaikkapa euroviisuja.
Ehkä pidänkin.
Ja pidän coctail-party -koikkelehtimista joutavana.
Ehkä.
Morrisseyn kanssa rennosti mieleen nousee sellainenkin ajatus,
että minunhan ei ole mikään pakko selitellä
_yhtään mitään_
paitsi itselleni.
Jep.
Curry tulelle ja verhot kiinni, koska:
en halua olla serial-väärinymmärretty,
vaan tänään on hyvä päivä olla ihan rauhassa.
