...omassa päässäni ei ole kumpaakaan.
Olen noussut 20. aktiivisimman bloggaajan joukkoon näemmä,
mutta en suinkaan 20. luetuimman joukkoon. Kävijöitä on ollut vain murto-osa verrattuna Aboan ja Scherzonkin ilmoittamiin lukuihin.
Huh, tuohan voisi olla jopa surullista. Enköhän huomiota kuitenkin halua. Pitäisi pitää taukoa.
Edelliset 2 bloggausta olivat toisesta ja toisenlaisesta kirjallisesta suunnasta kuin
Rokkihomon blogista, ja copy-pastasin ne vähän bloggauksemmaksi muokattuina tänne, koska halusin keskustella keskenäni noista parista asiasta julkisemminkin.
Hermostutti kun laitoin ne.
Jälkeen päin ehkä pikemminkin harmittaa.
Mutta mitäs sitä selittelemään,
sain idean laittaa ne tänne ja laitoin.
Odotinko hedelmällisiä kommentteja? -Ehkä.
Odotin... kai helpotusta.
No, ei tullut. Mutta eilisiäni pyörittelen varmasti vastaisuudessakin.
Täältä tähän, -R
6 kommenttia
stellagrrrl
19.4.2007 19:36
ei me osata olla hedelmällisiä. mutta että ihan harmiksi menee... noh.
kiva kun kirjotit. patetialla tarkoitettiin slaavilaista, ei angloamerikkalaista. jep jep.
Alexis
19.4.2007 22:53
Edelliset 2 bloggaustasi olivat parhautta. Harva ihminen kykenee yhtä vahvaan objektiivisuuteen tarkkaillessaan itseään.
Aboa
20.4.2007 08:49
Olen lukenut kaksi aiempaa bloggaustasi jo ainakin viisi - kuusi kertaa. Voimakkaita tekstejä!
komppis
20.4.2007 10:27
komppikselta on turha odottaa mitään järkevää tai hedelmällistä. kuten aboa olen minäkin blogisi moneen kertaan lukenut. ajatukset alko mennä omille menneille poluilleen mut koska tällä hetkellä pääpointti on saada menneisyys pyyhittyä kokonaan mielestä en tahdo muistella. tahraton mieli. ja kaikesta pinnallisesta typeryydestä ja välinpitämättömyydestä huolimatta komppis miettii koko ajan ja tuntee niin suuria tunteita omasta ja muiden elämistä ettei aina tunnu pää kestävän. onneksi on länsimainen lääketiede.
linnutar
20.4.2007 10:45
En vaan saanut aikaiseksi kommentoida edellisiä, vaikka ajattelin, että nyt on tultu sinne, mitä kirjoittajalta sopii odottaa!
Juksteri
21.4.2007 14:00
Blogeja on vaikea kommentoida. Etenkin silloin kun teksti on hyvin henkilökohtaista. 1980-luvun kuvauksesi kosketti, koska olen jakanut samoja muistoja. Samalla tuli myös kysyttyä itseltä, minne ovat kadonneet kaikki ne voimakkaat tunteet. Onko elämä nyt jotenkin laimeampaa? Vai ainoastaan vähemmän kuluttavaa? Kumpi on muuttunut enemmän, minä vai ympäröivä todellisuus?
Joka viikko joku kiertää keskustan korttelia ja kerää rohkeutta astua sisään homobaarin tai -järjestön ovesta sisään. Kynnys on nyt matalampi kuin 20 vuotta sitten. Mutta sääli, jos koskaan ei koe sitä huumaavaa tunnetta, kun adrenaliinihumalassa voittaa omat pelkonsa. Ensin astumalla sisään uuteen maailmaan ja sitten yrittämällä saada ensikontaktia toiseen ihmiseen. Tunteet ovat ehkä vain aivokemiaa, mutta kokonaan en luopuisi niistä mistään hinnasta.