Rokkihomokokemuksia

Keskusteluja

Haluan kirjoittaa yleisellä tasolla mutta kommentoida
paria tahoa, joiden tiedän lukevan tämän.
Mutta siis yleisellä tasolla.
Opiksi ja varoitukseksi, jälleen.

Ranneliikekäs tuttu Martin täällä huolehti, rakennetaanko "taloa hyvälle perustalle".

Tämä, joka näitä kirjoittaa, on rakentanut pysyvää puutarhaa (talo on liian työläs), ja repinyt perustaa itsestään.
Ja mistäpä muusta, lompakoton mies keskellä ideoiden peltoaan?
Itsestäni siis on perusta, ergo, ei hyvä, vaan tuulinen ja kivinen.
Mutta kyllä siinä puutarhassa ainakin pienemmät kukat voivat kukkia.
Toisaalta, nehän eivät tarvitse kuin aurinkoa, vettä ja vähän nitraatteja.
Viimeksimainitut hoituvat kuin itsestään koska tupakoin puutarhassani.

(Köh. Paljon. Köh.)

Se perusta olen siis omalta osaltani minä.
Että haloo!
Kun näitä kirjoituksia olet lueskellut alusta saakka, niin...
Huh huh.

Mutta ne kukat TYYTYVÄT tuohon puutarhaan.
Tai ainakin luulen niin.
Pienet kukat tietty toisaalta kukkivat vähän kuin itsestään,
että p*skaakos minä niiden viihtymisestä oikeastaan tiedän, tai että jos viihtyvät, olenko edes oleellinen niiden viihtymisessä / tyytymisessä.

(Tyytyminen is the greatest pizza.)

Puutarhuri TAHTOO että kukat viihtyvät
(tervehdys siis, sinä tahdon muistuttaja).
Silloin sitä tahtoo tehdä asioita kukkien viihtymisen eteen.
Toisaalta tahtoo tulkita niiden viihtyvän.
Ja, tahtoo ajatella sen johtuvan puutarhurin tekemisistä, tekemisistäkin.
Tahtoo kukkienkin tahtovan viihtyvän.
Iso asia.
Ja kaikkea tätä siitä huolimatta, että tahtoopa kukkienkin tahtovan tekevän asioita puutarhurin viihtymiseksi.

- - -

Erno Paasilinnan "Yksinäisyys ja uhma", JP, on mielestäni iso kirja eri mieltä olemisesta, vahvuudesta siinä, ja pienestä paradoksista, että moinen asetelma voi suorastaan luoda vahvuutta lisää.
Poliittinenhan se päällisin puolin on...
...mutta kertoo mielestäni ennen muuta rehellisyydestä itselleen.
Siinäpä sitä, perusteellista ja kai pohjimmaista uskollisuutta tässä maailmassa.
Toivottavasti Ernon maailma ei ole kokonaan kadonnut.

- - -

Eilen oli hyvässä seurassa mukavia hetkiä (toki, Pelse).
Musikaalit jäivät JOTENKIN "päälle" vielä tänäänkin.
"Phantom of the Opera", toki, mutta myös, huokaus,
"Moulin Rouge".

Ja tästä kohtaa itsesensuuri poistaa ne lyriikat mitä mieleen nousi.

En sano.

Äh, prkl, se oli "Come what May".

Ja sitten tuuli puhalsi silmiin ja nosti veden silmiin.
Ja sitten toiseenkin.
H*lvetti, touhu meni lopulta pitkin poskia ja nenään tietty myös. Eurgh.
Onneksi olin itsekseni.

Toisin kuin viime vuonna 4. 4. Kaapelitehtaalla, kun Morrissey palasi lavalle yhdelle encorelle.
Tiesin etukäteen melko varmaksi, mikä se oli.
Se oli juuri se, ja sai silmäni sumenemaan heti ensimmäisestä riimistä.
Samalla yritin laulaa mukana, kun olin luopumassa koko laulusta silloin.
Tämä:

"Last night I dreamt
that somebody loved me
No hope, no harm
just another false alarm.

Last night I felt
real arms around me
No hope, no harm
just another false alarm.

So, tell me how long
before the last one?
And tell me how long
before the right one?

The story is old - I know
but it goes on..."

(The Smiths: "Last Night I Dreamt That Somebody Loved Me")

Ja perään vielä:
"Thank you!
Don't forget me!
Good Night!
I love You!"

Thank You.
I never will.
I love you too.

- - -

Jos nyt kuitenkin ollaan hereillä ja ns. "tässä maailmassa" läsnä,
niin tämän lauantain aamupäivästä iltapäivään venyvästä omasta rauhasta
täytyy ed. perään jatkaa hereillä olemisen sanoihin.
Noihin joita olen lainannut jo toistuvasti,
ja toisen kerran juuri eilen:

"There’s a past stained with tears.
Could you talk to quiet my fears?
Could you pull me aside
just to acknowledge that I’ve tried?"

(Scott Mathews: "In the End")

Past stained with tears.
Mutta kyllähän nuo kanavat ihan nykyäänkin toimivat.
Ja mikäpä siinä, nehän sentään ennemmin puhdistavat kuin tahraavat.

Just... Acknowledge that I’ve tried.

Siis sinä, johon en viitannut, mutta jolle totta kai koko ajan myös kirjoitan.

Äh. Te kaikki.

Yours truly, -R

(The Wicked Gardener)

- - -


100. bloggaus

Oh-hoh. Sadas jo.

Laitoin ekan tänne viime kesän lopulla, ja nyt uuden kesän alku kohta.

Se ensimmäinen varsinainen bloggaus oli tällainen:

"29.08.2006, 14:50:38
Oh-hoh.

Minä juon liikaa. Poltan liikaa. Haluan liikaa asioita.
Vaadin ajoittain ehkä myös liikoja itseltäni - ja lähimmäisiltäni myös. Ja sitten petyn.
Ja sitten ärsyynnyn.

Omien töitteni tekemisten suhteen vain liikaa
tai liian vähän tuntuu olevan sopivasti.
Päällä on tasainen epäsuhdan kokemus, ja
syyllisyyden kokemus tai "hui hai olenpa taas
välinpitämättömästi huoleton" -kokemus.

Ketä kiinnostaa? -No, tämä on nettipäiväkirja.
Riittää siis että kiinnostaa itseäni.

Kun täällä joku kuitenkin käy, laitan tänne vastaisuudessa
keskusteluja oman elämäni tärkeimmistä asioista.
Opiksi ja varoitukseksi.
Ehkä voin apuakin välillä pyytää.

Töiden keskeltä ärtynein terv, -R"

Siis tuollainen. Aika samat tunnelmathan täällä on.

Tänä aamuna olisi ollut tarjolla oman alansa kansainvälistä herkkua,
yhden luennon verran.
Olin menossa.
Mutta baareilinkin eilen illalla yökahteen, ja nukuin krapulassa kotosalla vielä kun luento alkoi.
"Minä juon liikaa".
Joopa joo...

Toisaalta, Ladyfestit menossa ja ystävä soitti vähän levyjäkin.
Toinen ystävä, tuoreempi, olisi halunnut soittaa mun levyjä.
Mutta käsittääkseni en ole antanut edes ymmärtää.

(Great pizza, anyway)

- - -

Ystäväni Winnie Virus kirjoittaa blogissaan vitutus-blogeista
ja pohtii lopulta miten jos jotakin oikeasti haluaa, tekee sitten asian eteen jotakin.

Siis muutakin kuin valittaa.

Minä olen pohtinut tuota Omaa huonetta.
Ehkä pitää tehdä asialle jotakin.

Enpä siitä liikaa ole voinut kyllä valittaakaan.
Menisi (eli nyt menee) kovin henkilökohtaiseksi:
Enkö haluakaan asua nimenomaan Pölhön kanssa?
Enkö olekaan läheisempien työkavereitteni ystävä?

Noista asioista ei suoraan ole kysymys.
Ongelma on oma rauha, johon olen lähes koko aikuiselämäni tottunut,
ja jota ilman en OIKEASTI pysty keskittymään töihinikään kunnolla.
Saan keskittymisongelmia jo pelkistä päivittäisistä aikatauluista - jotka sentään mahdollistavat juuri sitä omaa rauhaa.
Ajoittain ovat mahdollistaneet varsin hyvinkin, ja samalla kertoneet mm. Pölhön halusta antaa tuota tarvitsemaani rauhaa kyllä, välillä.

Töiden ohella on muita asioita.
Minulla ei ole juuri minkäänlaisia harhakuvitelmia etteivätkö jotkin vapaa-ajan puuhani olisi nimenomaan...
Jakamattomia.
Itseasiassa monet.
On kirjoittamisia ja lukemisia, elokuvia, musiikkia...
...joita en kuvittelekaan voivani jakaa ehkä kenenkään muun kanssa.
Ei sellaista sielunveljeyttä olekaan.
Olen käynyt itsekseni jo sen verran monipolvisen matkan.
Olen iso poika jo, ja tiedän yksinäisyyden vääjäämättömyyden parissakin asiassa.

Ja hitto vie, tiedän pirun hyvin myös yksinäisyyden suloisuuden.
Tai siis, muistan sen.

- - -

Rrakkaan ystäväni Hedwigin luojan uudempi elokuva Shortbus on ilmestynyt dvd:nä.
Ostan ostan ostan.

Ja sitten opettelen ja laulan mukana, jonain oman rauhan hetkenä, tämän elokuvan päättävän HIENON kappaleen, jonka sanoista ote tähän (vaikka olen laittanut tämän jo ennenkin):

"We all bear the scars,
Yes, we all feign a laugh.
We all sigh in the dark,
Get cut off before we start.
And as the first act begins,
You realize they’re all waiting
For a fall, for a flaw,
For the end.

There’s a past stained with tears.
Could you talk to quiet my fears?
Could you pull me aside
Just to acknowledge that I’ve tried?
And as your last breath begins,
Contently take it in
‘Cause we all get it in the end.

And as your last breath begins,
You find your demons’ your best friend
And we all get it in the end."

(Scott Mathews: "In the End")

Hh. The end.

Yours truly, -R


Tärkeitä asioita osa V

OMA HUONE.

Minulla on ollut oma huone, tavalla tai toisella, siitä lähtien kun 18-vuotiaana muutin vanhempien luota
(paitsi osan aikaa sivarista, jolloin jaoin kahden huoneen "asuntoa" pikku A:n kanssa Leverkusen-Tampereelta...).

Oma työhuonekin on välillä ollut.

Nyt ei ole. Ei ollenkaan kokonaan omaa tilaa.

Omaa huonetta on välillä sen verran ikävä, että kyseessä on itseoikeutetusti yksi
elämän Tärkeistä asioista.


Rokkihomon evankeliumi

Tuulee 70-luvun alkupuolelta.

Valmistaudutaan rreippaaseen proto-rokkihomoiluun.

Suoritetaan särkevän sähkökitaran äänenavaus.
Äänenavaus tehdään kunnolla, nauttien, ajan kanssa...
Ja sitä voluuminappulaa voi vielä vähän kaakota - kellokaan mitään vielä.

Sitten lähtee riffi. Kolme sointua, se laskee alaspäin ikäänkuin, köh, myrskyä edeltävänä mollina, no, mollina, ja jatkuu samana aina vaan.

Ja mukaan tulevat - mitkä ne on? - kulkuset.
Tai jotkin pienet kellot.
Maustavat riffiä ja kertovat kuulijalle että hei meillä on tässä bileet menossa.

Sitten se kaveri aloittaa, Hedwigin "crypto-homorocker", protorokkihomo, se johon
The man who sold the World ihastui (tai ainakin koki kunnolla epäpuhtaita ajatuksia ja päätti ystävystyä):

"So messed up I want you here
In my room I want you here"

...Ja sama laskeva jyräävä riffi jatkuu, samanlaisena vaan, ja jatkuu...

"Now we're gonna be face-to-face
And lay right down in my favorite place"

Ja kertosäe:

"And now I wanna be your dog..."

Toinen säkeistö kertoo hienosti siitä, mitä se voi olla kun on mieluisaa seksiä tiedossa.
Reippaalla carpe diem -asenteella:

"Now I'm ready to close my eyes
And now I'm ready to close my mind
And now I'm ready to feel your hand
And lose my heart on the burning sands"

Jep. Ensin silmät. Sitten mieli. Sitten kädet.
Ja sitten kuumuus.

Jonka perään onkin helppo jatkaa:

"And now I wanna be your dog..."

(The Stooges: "I wanna be your dog")

70-luvun alkupuolen lisäksi tuulee yhtäkaikki ihan
kuluvaltakin vuodelta, ko. sedäthän tekivät juuri lämmittelykiertueen.

Ihan rokkihomona kun tuota kuuntelee, niin entäs jos onkin ns. "bottom only"?
Voiko laulaa "Now I wanna be your bitch" tuon riffin päälle?

Tottakai voi.

Ja "dog" käy yhtä kaikki. Doggey on kahden kauppa.

Siis minä. Ja Iggy. Se riittää.

- - - - - - -

JA SITTEN VIELÄ:

loppukevennys
eli parisuhdeanekdootti
eli minä ja Pölhö -annos
eli Konrad ja Paul -mukaelma:

Soitin tuota kappaletta Pölhölle kun halusin tietää mitkä soinnut on kyseessä
(ja kertoa sille tuon toisen säkeistön sanoman...).

Alle tunnissa tuo oli "esittänyt" minulle pianolla parikin eri variaatiota ko. riffistä...

Hm.

"Soita sitä pianoa", Konrad.
Tämä käy Iggyn kanssa saunan takana...

...


Luokkakokous

Olin tuollaisten jatkoilla eilen.
Metkaa, miten stereotypioina pitämäni tarinat vakiokysymyksistä
*parisuhde - lapset - työpaikka - ura*
pitivät täsmälleen paikkansa.

Ensinmainitussa asiassa näkivät sormuksen ja kysyivät että "kuka on emäntä?".
Vastasin että P. ja sain sekunnin hiljaisuuden.
Sainkin skipata toisen kohdan kysymyksistä, ja viimeksimainituissa olin, hm, muodollisesti pätevä.

Oli oikeasti mukava nähdä muutamakin kaveri, jonka kanssa vietti paljon aikaa lukiolaisena.
15 vuotta kulunut.
Miksei ne (me) vanhene?

No, ehkä sitten vanhenneita, kun seuraava tapaaminen taas 5. vuoden päästä.

Mutta eiköhän minulle silloinkin riitä vaan ne jatkot.

...



Nyt eikä 15. päivänä

Jaha, siis nyt.

Euroviisut, jääkiekkoa, ja tänään aukesi tumman violetti tulppaani kirkkaanpunaisten ja -keltaisten kaveriksi.

Olin eilen kipeä. Itseaiheutetusti. Euroviisut ja jääkiekkoa, hyviä tekosyitä nauttia "vahingossa" se ylimääräinenkin tuoppi, ja sitten vielä lisää.

Eilen ei tehnyt mieli alkoholia, eikä tänäänkään, mikä on sinänsä harvinaista.

Sunnuntaiaamuna oli aavistus "morkkiksesta", eilen aamuna myös, mikä on myös sinänsä harvinaista.

Ja eilinen meni ns. "rokulipäiväksi", mikä on sinänsä paheksuttavaa.

Mutta "morkkisten" aavistusten hankkimisten lomassa ehdin sentään kyläilemään äitini ja mummini luona, mikä on sinänsä kohtuullista.

Ja tänään, töihin lähtiessä se oli auennut, arvokkaasti tumman violetti, äkkiä katsottuna melkein musta tulppaani.
Se koristaa arvokkaasti ja ryhdikkäästi pihan edustaa kun vähän liiankin kirkkaat punaiset ja keltaiset alkavat olla jo kaikkensa antaneita ja tiputtavat suuret kirkkaat terälehtensä aivan kohta maahan.

Illan ja yön värinen vasta avaa omansa.

(P. S. Äänestin euroviisuissa ensimmäistä kertaa koskaan.
Tulin olleeksi voittajan puolella.
Hyvä kappale?
-Ei juuri aavistustakaan, taustamelua riitti sen verran, mutta oletin äänestäväni lepakkoa.
Simple as that.)

(P. P. S. Jääkiekon mitalipelit yllättivät minut.
Getting rusty.
Or "more gay" -?
Yleensä olen ollut perillä maaotteluiden kuvioista sentään ennen mitalipelejä.
Mutta no jaa, euroviisusuhinoissa oli kyllä enemmän silmäniloja.)

. . .



Diggiloo bum bum yamma yamma

Heh.

Taidan olla kahden identiteetin loukossa.
Että tämä rokkarius ja sitten tämä homous.
Mihin kohtaan nuo euroviisut laitan?

No, enköhän lauantaina osallistu sosiaaliseen happeningiin asian ympärillä.
Screeneiltä sitä voi seurassa katsoa parissakin kivassa baarissa - Turussakin.
(Mutta ehkä en kuitenkaan vielä tänään. Semi on semi.)

P.S. Olen nähnyt Dana Internationalin livenä.
Esitti Viva la Divan sekä hebreaksi että englanniksi.

P.P.S. Niin kyllä Iggy Popinkin.
Esitti Lust for Lifen vain yhden kerran:
"Get up your ass you nazi-fuckers! Suck my dick!"
Etc.

Köh.


Ja sateenkaariperhejuttu, tavallaan

Sateenkaariperhejuttuja tai sellaisten mahdollisuuksia sivuttiin juuri lähiperhepiirissä.

Veljeni odottaa tyttöystävänsä kanssa lasta (kuten täällä jo kerroinkin).
Mummille, mummokullallemme kerrottiin tuossa viikonloppuna.
Samalla kun tuo oli pohtinut vauvaa odottelevan parin työ- ja asuntoasiat, totesi samaan puheluun että:
"voihan ne P. ja T:kin adoptoida lapsen kunhan vielä vähän vakiintuvat."

Sillä lailla, mummi, 78 v!
Kyllähän tähän maailmaan laajoja katseita mahtuu.

Hymy.