Väsynyt. Surullinen.
Ystävä kävi Englannista, mikä oli enemmän kuin mukava loma töistä ja ikävistä asioista.
Muuten ystävät voivat hyvin ja huonosti, ja saavat hyviä ja huonoja uutisia.
Niinkuin minäkin.
"I got wild staring eyes
I got strong urge to fly
But I got nowhere to fly to"
(Pink Floyd: "Nobody home")
No, onneksi ei ole paikkaa minne lentää.
Olen kotipesässäni ja tässä pesässä on nyt hyvä pysyäkin.
Onpa tarpeeksi sekava otsikko. Siis:
KUOLEMA osa 2
Vanha koulukaveri ja kollega haudattiin juuri.
Sen ohella entinen lähimmäiseni on kadonnut.
(vuosien mittaan niin ystävyyttä, yhdessä asumista, yhteisiä matkoja monessa mielessä, romantiikkaa ja työjuttuja myös; ristiriitaisesti kaikkia noita.)
Koska hän on kirjaimellisesti kadonnut, en kyennyt menemään tämänpäiväisiin hautajaisiin kun en tiedä kenen hautajaisia oikein olen viettämässä.
Sanonpa vielä: aivan kuin ei olisi ollut vuosien mittaan aivan riittävän ristiriitainen suhde tuohon nyt kadonneeseen. Nyt sitä miettii, mitä kaikkea on tullut sanottua ja mitä ei - ja mitä sellaista jota ei olisi pitänyt sanoa ja taas sellaista mitä olisi pitänyt, muttei vaan tullut koskaan sanoneeksi. Ja tulee muisteltua monenlaisia...
On kadonnut kauas ja isoon paikkaan, ja oli jo mennessään, kuulemma, epätasapainoisessa tilassa.
Jos se sieltä putkahtaa takaisin, voittaa kaikkien aikojen Draamakuningattaren palkinnon. Todellakin.
Ja jos ei palaa, niin kohdataan uusi kuolema. Miten se sitten kadonneen ihmisen kohdalla kohdataankaan - siis ihan käytännössäkin.
Joskus hemmetin ärsyttävä, joskus maailman rakastettavin ihminen.
"Now it's time to close our eyes
Now it's time to say goodbye
Now it's time to face the lie
that we never cry."
(David Bowie: What's really happening?)