Rokkihomokokemuksia

Ja silmäysten ohella, onhan tuokin mukavaa (mukavampaa).

Sitä istuu kantabaarissaan, suunnilleen samassa kantapöydässä aikansa, ja tutut ja tuntemattomat sanailevatkin sen verran, että tietää olevansa olemassa.

Sekä ensimmäinen että 300. sattuu olemaan Martin. Uskollinen. Köh.

(Ja sitten vesisateeseen.
Se olisi ok, jos olisi jo kotona, mut enpä ole.
"Ei kesäsade oo ikävää, sehän on lämmintä eikä oikeastaan kastele",
sanoi muinainen tyttöystäväni.
Epäilen, josko tuo tätä aivan tiesi.
Eipä tiennyt aivan miehiäkään.)

On tässä osoitteessa tumma sireeninkukka ja sen lehdet.

Tai oikeastaan väriyhdistelmä, joka toimii tässä osoitteessa ilmestyksenä kesän saapumisesta.
Että kesä on täällä nyt.
Ei haittaa enää valon paljous - keväästä on nyt selvitty.

Värit ja väriyhdistelmät ovat minulle tärkeitä.
En ole sillä lailla värihomo, että olisin tullut oppineeksi selkeän eron violetille ja lilalle - aistinvarainen kokemus ei lyö täällä ainakaan tässä asiassa kättä sovittujen määritelmien kanssa - mutta koen mielestäni miellyttäviä ja toistensa kanssa koskettavasti keskustelevia väriyhdistelmiä, öh, vahvasti.

Sireeninkukka, se tumma ja ei-valkoinen, tummanvioletti, yhdessä tummanvihreiden lehtien kanssa saa jäämään ihailemaan.
Siinä on jotain köh köh lumoavaa.

Vaikka en jaksa muistaa kaikkia sovittuja määritelmiä, siis värien nimiä, niiden asiayhteydet voivat kyllä pohdituttaa.
Violetti on kaukana punaisesta, vielä kauempana näkymättömästä, lämmöm aaltopituudesta ja "väristä" infrapunasta.
Violetti on näkyvän väriskaalan toisessa päässä.
Punainen viittaa intialaisperäisessä väriopissa maahan, vaistoihin, eläimellisyyteen, seksuaalisuuteen, sukupuolielimiin ja jalkoihin.
Punainen on "alapäätä".
Violetti on "yläpäätä".
Sen katsotaan noissa em. väriopeissa ja -selityksissä viittaavan taivaaseen, sielun älyyn, jumalsuhteeseen, ja ruumiin ja ruumiillisuuden ulkopuoliseen.

Sekä violetti, punainen että vihreä sopivat yhteen värien värin mustan kanssa, mutta violetti mustan kanssa on toki Se Yhdistelmä, jonka gootit ovat kelpuuttaneet "pelkän" värien väriin pukeutumisen ohella.

(Itse pukeudun mieluummin punaiseen kuin violettiin, mutta katson mieluummin violettia kuin punaista)

Ja vihreä. Kevään ja kesän väri. Kasvun väri. Toivon väri.
Ja em. värioppien mukaan hengittämisen ja mm. keuhkojen väri.

(Hm, samaistuivatko antiikin intialaiset pohtijat yhteyttäviin kasveihin...?
Noh, Siddharta oli ainakin tarinan mukaan muuttumassa askeetikkojoukon mukana moiseksi ennen kuin valaistui.
Löysi ehkä vihreän sijaan violetin?)

Sireenien lehdet äityvät tummanvihreiksi nopeasti.
Se kertoo kesästä, ei enää keväästä.

Ja raameina violeteille kukkatertuille tuo väri antaa oikeutta kukkien värin kirkkaudelle niin, että yön laskiessa ne näyttävät, hm, hehkuvilta.
Mutta kovin toisella lailla kuin päivänvalon lempiväri punainen.

Kuin varastoineina osan päivän valoa iltaa vasten violetit kukat tummanvihreillä raameilla...
...hehkuvat kohti yön värejä.

Hm, -R

Edit:
Mikähän tuossakin oli, kun kirjoitin tumman violetista vaikka tarkoitin _syvän_ violettia.
No siinä tarkennus, kumminkin.

Sen verran monta kertaa tähän blogiini on nyt vilkaistu.
Onhan se mukavaa.

Sitä istuu kantabaarissaan, suunnilleen samassa kantapöydässä aikansa, ja tutut ja tuntemattomat vilkuilevat sen verran, että tietää olevansa olemassa.

(Jee.)

Lauantaina ystävän väitös meni upeasti, sekä työn puolustaja että vastaväittelija olivat upeita.
Ja karonkka oli upea.
Pidin puheenkin. Taas.
Jatkot olivat upeat, ja seuraavana aamuna oli upeasti ihan ok-olo (crapula absenta).

Siitä eteenpäin olin sunnuntain kokonaan itsekseni.
Lueskelin ja ihmettelin.

Sen jälkeen nukuin viime yönä 12 tuntia.
En koskaan nuku noin paljoa.

Ja tänään en lähtenytkään töihin liittyvälle reissulle Tampereelle.
Ei ollut pakko, ja käteisvarat ovat hyvin vähissä (ja matkat maksetaan vasta jälkikäteen).
En halunnut töihin liittyviä toistuvia kysymyksiä ihmisiltä ympäri valtakuntaa nyt.
En halunnut enkä halua oikein mitään muitakaan kysymyksiä...

Vatvon maailmaa ystävieni kanssa mielelläni, mutta ainakin yhtä mielelläni itsekseni.
Taidanpa viettää tämänkin illan itsekseni.
Nyt on ehkä niiden viiden dvd:n putki vuorossa illalla.
(Jee.)

- - -

Pölhö lähetteli eilen helluntain kunniaksi kuvia Monrepos'sta ja riimin:
"(...) oi päivieni valo ja öitteni huumaava sumu".

Köh. Mitä tuollaiseen voi vastata?

Meinasin vastata että "Sä et oo totta"...
...mutta en sentään. Joku "roti".

Tai sitten ei: tarkistin kännykästä että olin vastannut
"oot aivan mahdoton".

Huh.
Onko minusta tullut Suomi-filmin nauratettava piikatyttö?

Huh 2.

Yours truly, -R

Pölhö on pitkän viikonlopun poissa, lähti eilen ja palaa vasta tiistaina.
Minä lähdin eilen aamuvarhain omiin eilisiin rientoihini, joten toista vuorokautta erikseen elellään jo.

Voin katsella jonkun lempidvd:n isolta ruudulta sängystä käsin vaikka aamuyöllä.
Hemmetti, voin katsoa niitä vaikka viisi putkeen.
Jee! Mun lempparia!
Ja nukahtaa telkkari auki!
Ja juoda kaljaa auringonnousuun!

No jaa. Noiden sijaan olin noista eilisistä (work-related) riennoista illalla palatessa niin väsy, etten jaksanut kuin lojua sohvalla.
Kunnes kävin nukkumaan - itse asiassa aikaisempaan aikaan kuin useinkaan.

Aamulla kun heräsin, piti tehdä töitä.

Tämän illan täyttää "martta-kerho".
Vanha ystävä tulee käymään Amsterdamista, sitä ei voi jättää väliin.

Huomenna iltapäivän täyttää ystävän väitöstilaisuus, ja illan hänen karonkkansa.

Sunnuntai on vapaa...
...Mutta maanantai-aamuna pitää matkata Tampereelle Hyvin Aikaisin aamulla, joten se siitäkin.

Sekin on töihin liittyvä matka, josta pitää suoriutua ryhdikkäästi.
Myös maanantain illanvietossa, joka liittyy matkan ohjelmaan, joten...
...Pitää säilyttää tietty ryhti.

Ja palaan vasta tiistaina iltaa vasten, kun Pölhö onkin jo takaisin Turussa.

Silloin mennään kaiketi molemmat erilaisista riennoista väsyneinä hyvässä yhteisymmärryksessä aikaisin nukkumaan.

Ehkä ehditään iltakävelylle ihastelemaan siihen mennessä varmasti jo kukkaan puhjenneita sireeneitä.
Niitä kun tulee olemaan naapurusto täynnä ja kotipihallakin vähän.
Pidetään kädestä kiinni ja pussataan vaivihkaa puolisalaa jossain kohtaa.
Ja tykätään moisesta molemmat (vaikka virallisesti en tietenkään moista hempeilyä myönnäkään.
Hups. Myönsin jo.)

Samalla lailla kuin nuoruus on vaihtunut nuorekkuudeksi (ajoittain, katoavan hetken ajan),
on poikamieheys muuttunut poikamiesmäisyydeksi
(ajoittain, katoavan hetken ajan).

Yllätyn vanhojen ystävien lisääntymisistä ja naimisiinmenoista ja asuntolainoista yms. tms.
vaikka olen itse lähellä vastaavanlaisiksi verrattavia tilanteita.

Ja, yllätän itseni hekumoimasta niinkin pienestä asiasta kuin piereskelemisen kokeilemisesta kotona ilman, että pitää pyytää anteeksi.

Muuta poikamieheilyä en oikein ehdi tässä välissä elämöimäänkään.

Oh, my.

Yours truly, -Rokkihomo
(tai mikä nyt sitten nykyään alan ollakaan...)

...

Että miten se olikaan?

Moisessa keskustelussa olin eilen.
Että yritetään päästä eroon sukupuolten välisistä rajoista.

Keskustelu laukesi (köh) siihen, miten ero olisi lopulta kovin vähäinen:
Että ihmisiä tässä kaikki ollaan, toisilla kaksi reikää, toisilla yksi.

Eikö sentään kolme ja kaksi reikää -?
Sainpas lohkaistua
(en ollut ainoana lohkaisemassa, mutta kaiketi kovaäänisin).

No, "kieli poskessahan" tuo toki sanottiin
(tai jossain siellä päin, siinä yhdessä sanojan toisesta reijästään).

Reijät.

Kotiläksyjen aika.

"It's a maaaan's world..."

(Siis jos reikiin tuijotetaan ja niistä puhutaan)

Nyt kun alkaa olla hiljaista tällä saralla jo, mikä jotten laittaisi tänne vielä pikku jutun juurta noista.
Vaikkapa yllättääkseni itseni.

Kun viisut voitti kappale nimeltä "Rukous", jossa laulettiin "oikeesti"
ja jätettiin tanssimiset vähemmälle eli kokonaan pois,
on jälkikäteenkin mukava asia muistaa,
että moinen ensimmäisen ikinä euroviisuääneni sai.

Naistutkija Germaine Greer kiinnityttää huomiota vielä kiteytetysti siihen,
miten kyseessä saattoi hyvinkin olla "lesbon mustalaisnaisen triumfi", joka, tosiaan, oli rukous.

Tuolla Geerin juttu:

http://music.guardian.co.uk/pop/comment/story/0,,2084465,00.html

Toivottavasti tämä Marija Serifovic ei nyt kuitenkaan saa osakseen liikaa kielteistä julkisuutta.
Lesboepäilyt, romanius ja Serbia kun ei välttämättä ole ollenkaan oiva yhdistelmä.

Tämä linkkivinkki tuli keskustelualueelta:

http://www.riemurasia.net/peliapaja/play.php?id=18

Joo-o.
Mulle "riemurasia" on kyllä tavannut tarkoittaa jotain aika muuta.

Tom Dooley bloggasi täällä tänään sinkkuudesta.
Meinasin kommentoida, mutta kommentti venyi niin että hitot,
pistänpä omana bloggauksenaan tänne.

Toki, sinkkuus on muotia. Ja toki, se on myös seksikästä
- kunhan itse sinkut ovat itsetietoisia tästä.
Itsetietoisuus ja trendikkyys = seksikkyyttä jo sinänsä.
But a strict no-no for all those losers.
Moiset rumentavat “katukuvaa”.

Vatvoin itse edellisessäni tyytymistä ja tahtomista.
Niiden lisäksi kohtuullisuuden tajuaminen ja pitkäjännitteisyys
taitavat nekin olla aika "epämuodikkaita".
Ja kaikki nuo kuitenkin aika välttämättömiä parisuhteilulle.
Kun pitää rohjeta lähteä opiskelemaan toista ihmistä.
Ja samaan aikaan itseään.
Ja sitten "meitä".
Ja pystyä keskustelemaankin näistä – myös sen toisen kanssa.
Ja kaikkea tätä siitä huolimatta että sekä se toinen että itse että myös ”me”
ovat kaikki välttämättä "virheitä" ja keskeneräisyyksiä puolillaan.

Kaikkien noiden epämuodikkuuksien keskellä sinkkuuden on oltava muodikasta.

Kyllä, mutta toisaalta:

Ajattelin vuosia vuosia että "minä nyt vaan en ole parisuhdeihminen".
Että en ”tykännyt” parisuhteista kuten en kissoista enkä kalasta.
Eli: en nähnyt itseäni ”sellaisena” ihmisenä.

En ollut koskaan valtavissa määrin pettynyt.
En ollut edes kunnolla yrittänyt.
Vähän olin, mutta vähän vaan…
Pelkuruuttani?
Laiskuuttani?
Silloin olin sitä mieltä että se ei vaan ole “mun juttu”.

Ehkä olin moisen muodin sitten sisäistänyt.

Mutta sisäistinkö noin ikään kuin "paremman puutteessa" -??

Olin sivuuttanut Ikuiset Totuudet?

Hmmmm...

Myös parisuhteessa oleminen on ”in”.
Toisella tavalla: se on ”kunnollista”.
Jaettu salaisuus taitaa olla että parisuhteilu ei koskaan siirry
”out” -listalle.
Se näyttää olevan kyseenalaistamattomasti asia, joka kohdataan
erityisenä saavutettuna onnen tilana.

Että on se kiva kun R on löytänyt ”onnen”, sanoo mummo.

Jep, niin on, vaikkei myönnä etsineensä.
Eikä itse asiassa ole ”löytänyt”, vaan rakentaa moista.

Ikään kuin maalia?

Ja sitä ”odottaessa”, ollaanpa kaikki ironisia, sarkastisia, ja yleensäkin
oi-niin-kovin nokkelia.
(Niin kuin minäkin, ajoittain kai lähes pakkomielteenomaisesti)

Se kun on ”coolia”, kunhan vaan ilmassa sinkoilevat nokkeluudet
eivät osuisi arkaan paikkaan (vaikka ainahan joku niistä osuu).

Hemmetillisen lainausmerkkimäärän kera,
ja ilman lyriikoiden lainauksia tällä kertaa,
Yours truly, -R

Haluan kirjoittaa yleisellä tasolla mutta kommentoida
paria tahoa, joiden tiedän lukevan tämän.
Mutta siis yleisellä tasolla.
Opiksi ja varoitukseksi, jälleen.

Ranneliikekäs tuttu Martin täällä huolehti, rakennetaanko "taloa hyvälle perustalle".

Tämä, joka näitä kirjoittaa, on rakentanut pysyvää puutarhaa (talo on liian työläs), ja repinyt perustaa itsestään.
Ja mistäpä muusta, lompakoton mies keskellä ideoiden peltoaan?
Itsestäni siis on perusta, ergo, ei hyvä, vaan tuulinen ja kivinen.
Mutta kyllä siinä puutarhassa ainakin pienemmät kukat voivat kukkia.
Toisaalta, nehän eivät tarvitse kuin aurinkoa, vettä ja vähän nitraatteja.
Viimeksimainitut hoituvat kuin itsestään koska tupakoin puutarhassani.

(Köh. Paljon. Köh.)

Se perusta olen siis omalta osaltani minä.
Että haloo!
Kun näitä kirjoituksia olet lueskellut alusta saakka, niin...
Huh huh.

Mutta ne kukat TYYTYVÄT tuohon puutarhaan.
Tai ainakin luulen niin.
Pienet kukat tietty toisaalta kukkivat vähän kuin itsestään,
että p*skaakos minä niiden viihtymisestä oikeastaan tiedän, tai että jos viihtyvät, olenko edes oleellinen niiden viihtymisessä / tyytymisessä.

(Tyytyminen is the greatest pizza.)

Puutarhuri TAHTOO että kukat viihtyvät
(tervehdys siis, sinä tahdon muistuttaja).
Silloin sitä tahtoo tehdä asioita kukkien viihtymisen eteen.
Toisaalta tahtoo tulkita niiden viihtyvän.
Ja, tahtoo ajatella sen johtuvan puutarhurin tekemisistä, tekemisistäkin.
Tahtoo kukkienkin tahtovan viihtyvän.
Iso asia.
Ja kaikkea tätä siitä huolimatta, että tahtoopa kukkienkin tahtovan tekevän asioita puutarhurin viihtymiseksi.

- - -

Erno Paasilinnan "Yksinäisyys ja uhma", JP, on mielestäni iso kirja eri mieltä olemisesta, vahvuudesta siinä, ja pienestä paradoksista, että moinen asetelma voi suorastaan luoda vahvuutta lisää.
Poliittinenhan se päällisin puolin on...
...mutta kertoo mielestäni ennen muuta rehellisyydestä itselleen.
Siinäpä sitä, perusteellista ja kai pohjimmaista uskollisuutta tässä maailmassa.
Toivottavasti Ernon maailma ei ole kokonaan kadonnut.

- - -

Eilen oli hyvässä seurassa mukavia hetkiä (toki, Pelse).
Musikaalit jäivät JOTENKIN "päälle" vielä tänäänkin.
"Phantom of the Opera", toki, mutta myös, huokaus,
"Moulin Rouge".

Ja tästä kohtaa itsesensuuri poistaa ne lyriikat mitä mieleen nousi.

En sano.

Äh, prkl, se oli "Come what May".

Ja sitten tuuli puhalsi silmiin ja nosti veden silmiin.
Ja sitten toiseenkin.
H*lvetti, touhu meni lopulta pitkin poskia ja nenään tietty myös. Eurgh.
Onneksi olin itsekseni.

Toisin kuin viime vuonna 4. 4. Kaapelitehtaalla, kun Morrissey palasi lavalle yhdelle encorelle.
Tiesin etukäteen melko varmaksi, mikä se oli.
Se oli juuri se, ja sai silmäni sumenemaan heti ensimmäisestä riimistä.
Samalla yritin laulaa mukana, kun olin luopumassa koko laulusta silloin.
Tämä:

"Last night I dreamt
that somebody loved me
No hope, no harm
just another false alarm.

Last night I felt
real arms around me
No hope, no harm
just another false alarm.

So, tell me how long
before the last one?
And tell me how long
before the right one?

The story is old - I know
but it goes on..."

(The Smiths: "Last Night I Dreamt That Somebody Loved Me")

Ja perään vielä:
"Thank you!
Don't forget me!
Good Night!
I love You!"

Thank You.
I never will.
I love you too.

- - -

Jos nyt kuitenkin ollaan hereillä ja ns. "tässä maailmassa" läsnä,
niin tämän lauantain aamupäivästä iltapäivään venyvästä omasta rauhasta
täytyy ed. perään jatkaa hereillä olemisen sanoihin.
Noihin joita olen lainannut jo toistuvasti,
ja toisen kerran juuri eilen:

"There’s a past stained with tears.
Could you talk to quiet my fears?
Could you pull me aside
just to acknowledge that I’ve tried?"

(Scott Mathews: "In the End")

Past stained with tears.
Mutta kyllähän nuo kanavat ihan nykyäänkin toimivat.
Ja mikäpä siinä, nehän sentään ennemmin puhdistavat kuin tahraavat.

Just... Acknowledge that I’ve tried.

Siis sinä, johon en viitannut, mutta jolle totta kai koko ajan myös kirjoitan.

Äh. Te kaikki.

Yours truly, -R

(The Wicked Gardener)

- - -