Mä en pidä selvittämättömistä asioista. En osaa ohittaa, enkä unohtaa. Luulen muistavani jokseenkin kaikki selvittämättä jääneet riidat, joita oon käynyt, osan hyvinkin kaukaa. Ei se johdu kaunaisuudesta, vaan siitä ,että kaunaisuudesta luopuminen ei oikein tunnu kokonaiselta, jollei sitä saa tehdä yhdessä toisen kanssa.
Kun me oltiin lapsia, meidän vanhemat tappelivat nähtemme. Mutta ne myös sopivat ja pyysivät anteeksi meidän edessä, selittivät asioita. Vaikka silloin pienenä anteeksi pyytäminen oli joskus vaikea pala, ei sen vaatiminen ollut meillä koskaan tekopyhää, koska se ei ollut vain kasvatusta, lapsilta vaadittua, se oli osa elämää. Ihmiset riitaantuvat, mutta se ei tarkoita hylkäämistä.
Kun musta tulee lapsen vanhempi, on sovinto yksi niitä asioita, jonka tahdon opettaa kuin mulle on opetettu. Jotkut ovat sitä mieltä, että lasten nähden ei saisi riidellä, koska se aiheuttaa lapsessa niin suurta stressiä ja itsesyytöksiä. Mä olen eri mieltä. En tahdo suojella lasta noin normaalilta stressiltä, musta tärkeintä on osoittaa, että vaikka sitä välillä elämässä on, se loppuu aina. Siitä selviää hengissä, eikä maailma kaadukaan. Me osataan rakkaan kanssa riidellä ihan rakentavasti. Meillä ei nimitellä. Meillä ei olla väkivaltaisia. Me kunnioitamme toisiamme silloinkin, kun suututtaa. Senkin mallin olen oppinut kotoa. Senkin tahdon siirtää eteenpäin.
Meillä oli sääntö, että jos loukkaa toista, pitää pyytää anteeksi, eikä sitä koskaan väärinkäytetty. Jos syyllinen ei ollut selvillä, piti kaikkien osapuolten pyytää. Jossain vaiheessa elämääni mä ajattelin anteeksipyytelyn olevan aina jaloa ja oikein, vaikka nöyrtyminen silloin, kun tiesi, ettei syy ollut yksin minun, oli joskus vaikeaa. Lopetin sen, kun tajusin kehittäneeni defenssimekanismin liikaa nöyrtymistä vastaan, ja alkanut tuntea ylpeyttä anteeksipyyntökyvystäni, kun muut olivat siihen mielestäni aivan liian lapsellisia.
Silloin kehitin itselleni rajat. Rajat, joiden yli ei saa astua. Asioita, jotka koen loukkaaviksi, ja joita tehneen tahdon myöntävän, että teki väärin. Muuta ei tarvi, myöntää vain. Olin hölmö. Sori.
Oman rajan saaminen teki nöyryydestä aitoa, tasavertaista sopimista. Se tuntuu tosi hyvälle monen vuoden syntipukkiuden jälkeen. En voi antaa kohdella itseäni miten vain. En enää.
Ja tietenkin kunnioitan yhä toisten rajoja. Osaan yhä pyytää anteeksi, kun oon loukannut, silloinkin kun se ei ollut tarkoitukseni. Kunhan loukkaantumisesta kerrotaan. Oon pyytänyt anteeksi silloinkin, kun en oo edes ollut varma, mistä teostani pyydän, vaan vain sen, että jotain on tapahtunut. Nekin ovat niitä tilanteita, jotka jäävät vaivaamaan. Juuri siksi, että pyydän aidosti. Ja mietin, mikä meni vikaan, että tungin itseni toisen henkilökohtaiselle, suojatulle alueelle.
Anteeksi antaminen on ihan oma juttunsa. Se on jotain, mikä tapahtuu enemmän oman itsen sisällä, kuin ihmisten välillä. Siitä kirjoittelen lisää ehkä joskus myöhemmin. :)
Tulipa vuodatus. :D
3 kommenttia
martin
22.7.2008 01:39
Hej kesäpoika!
Kiitos tästä tilityksestäsi. Siinä oli paljon, mitä kommentoida.
Ihminen on epätäydellinen. Emme koskaan saavuta täydellisyyttä - ainoastaan Kristuksessa on näin. Tarkoitan tätä aivan kaikissa aspekteissa - myös esim. tieteellisessä. En kuitenkaan ryhdy tässä tarkentamaan tätä ajatusta (ellet halua).
Ihmisen maailman ajatusten suhteellisuus saa nöyräksi (ei nöyristelijäksi toivottavasti kuitenkaan). Silloin osaa toivoa vuoropuhelua ja myös vuoropuhelee (vaikka vastaukset eivät aina olekaan myönteisiä). Saattaa olla vaikeaa vastaanottaa arvioita huonommuudesta osakseen. Kuitenkin totuus on vain Jumalalla ja se on mielestäni hyvin lohdullinen ajatus. Kenenkään ajatus ei ole ajaton, joskaan ei arvoton. Ihmisten ajatukset ovat kuitenkin - tiedeyhteisössäkin - esim. (tieteen)kehityslinjan, kielen ja ajan vankeja.
Rakkauden teot on usein suuren kivun aihe. Tekomme eivät johda siihen, mihin uskomme ja toivomme. Rakkaus ei kuitenkaan katoa.
- Onkin hienoa, että päinvastaisista todisteista huolimatta haluat uskoa hyvyyteen. Kyynisyyshän on itsetuhoista ja sen takia täysin mieletöntä. Itse en näe maailmaa niinkään hyvänä, vain Kristuksessa meillä on Jumalan edessä täysi hyvyys. Olemme kutsuttuja tekemään rakkauden tekoja ja rakkautta onkin. Sitä voi olla hyvän tekeminen pahan sattuessa. Teemme niin...
Sitten ajatelmia riitelemisestä. Riiteleminen voi olla lapselle niin ahdistava kokemus, että hän - tajuamatta (!) epäloogisuutta - ryhtyy syyttämään itseään vanhempien riitelystä. Tämä on esim. rajatilan pohjalla. Hylkäämisen tunne ei aina ole todellisen hylkäämisen seuraus.
Muuten ole sitä mieltä, että riidellä tulee osata avoimesti - samoin kuin sopia. Sisälläpitäminen on todella tuhoisaa pitkän päälle.
Pahan, ikävän, huonon tarkka nimeäminen voi olla alku hyvään.
Rauhaa, ystäväiseni!
martin
22.7.2008 02:11
Ajatuksesi ovat tervetulleita - minun mielestäni.
kesäpoika
22.7.2008 20:53
"Sitten ajatelmia riitelemisestä. Riiteleminen voi olla lapselle niin ahdistava kokemus, että hän - tajuamatta (!) epäloogisuutta - ryhtyy syyttämään itseään vanhempien riitelystä. Tämä on esim. rajatilan pohjalla. Hylkäämisen tunne ei aina ole todellisen hylkäämisen seuraus."
Niin, lapsethan eivät tajua epäloogisuuksia, eivätkä osaa edes tunnistaa ja eritellä tnteitaan ja niiden syitä, vaan vain kokevat. Elävät elämässä juuri niin miten sen kokevat, olipa kokeminen ulkopuolisen silmin oikeutettua ja älykästä tai ei. Mä ymmärrän sen kyllä. Ymmärrän senkin, miten lapsen turvallisuuden tunnetta tuhoaa pelko siitä, että koti hajoaa. Miten lapsi tulee huomaamatta kiltiksi ja omat tunteensa kieltäväksi tilanteessa, jossa niille ei tunnu jäävän tilaa vanhempien elämässä. Mä ymmärrän, millaista on elää stressaavassa ympäristössä, kun ei ole mitään mahdollisuuksia hallita sitä mitä tapahtuu.
Vanhempien väliset ristiriidat voivat syödä lapsen. En mä kiellä sitä. Mä väitän vain, että ei lapselle tee huonoa kohdata negatiivisia tunteita muissa ihmisissä, sillä musta ne eivät saa kasvaa tabuksi. Mä en usko siihen että lohduttaessa sanotaan "älä itke" tai suuttuessa, että rauhoitu. Itkiessä sanotaan, olepa surullinen, suuttuessa, oletpa vihainen. Ja kun itse on vihainen sen voi myös sanoa. Nyt olen vihainen, mutta se menee ohi.
Kaikella on rajat ja jokaisen lapsen rjat ovat eri paikassa. En mä väitä tietäväni, mikä on oikea paikka. Lähtökohtaisesti musta negativisia tunteita ei silti tarvi peittää. Mä tiedän katselleeni vanhempien erimielisyyksiä vähän huolestuneena, mutta niistä tärkeitä oppien. Eroavien vanhempien riidat ovat eri asia. Ja vanhempien ,jotka nimittelevät, halveksuvat toista tai eivät hallitse itseään. Tosin sellaiset vanhemmat eiät varmaan hallitse itseään tarpeeksi pitääkseen riitoja pois lasten silmistä, vaikka haluaisivat.
Mä ajattelen avoimuuden olevan avain perusturvallisuuten. Lapset eivät ole tyhmiä. Pienikin lapsi huomaa, jos äiti on masentunut. Musta tuntuu, että nimomaan väkinäisen hymyn vääntäminen naamalle lapsen lähestyessä, tekee lapsen hämmennyksestä pelon. Tässä tapahtuu jotain, mutta ollaan kuin ei tapahtuisi. Mihinkään ei voi luottaa. Mä ajattelen ,että on parempi sanoa, että äitiä masentaa, mutta rakastan sinua silti. Isä on nyt vihainen, mutta rakastaa silti. Rakastaa sitäkin, jolle on vihainen.
Ehkä olen väärässä. Sorru nsamaan kuin kaikki. Ne asiat, jotka koen itselleni olleen hyväksi, tahdon antaa lapselle. Ne, jotka koen olleen itselleni huonoja, tahdon ottaa pois. Hän tulee tietenkin kokemaan omalla tavallaan. Mä yritän pitää mieleni avoimena niin, että pystyisin näkemään, miten hän milloinkin kokee, eivät periaatteeni ole mulle niin tärkeitä että toteutaisin niitä vaikka ne eivät lapselle sovi.
:)