Elämässään törmää monenlaisiin ihmisiin, joista monet katoavat yhtä vähin äänin kuin ilmestyivätkin. Sitä tapahtuu kaikille ja kaikkialla, pieniä kohtaamisia, joille ei koskaan kasva suurta merkitystä ja jotka unohtuvat. Mä katselin vanhoja kalenterejani ja hämmästyin, miten paljon mainintoja siellä olikaan ihmisistä, joiden kuulumisia en enää tiedä, tai vain hyvin pinnallisesti. Noinko paljon me oltin yhdessä silloin?
Ei huomaamatta haipuvissa ihmissuhteissa ole mitään kummallista, vain suoria hyvästejä en tahtoisi koskaan jättää. Välillä sen tietää paremmaksi kuin asoiden pitkittämisen ja joistain eroista voin olla ylpeäkin, itseni ja heikkouteni tuntien. Parisuhteista oon aina osannut erota siististi.
Se saattaa johtua siitä, että niin kamalalle kuin se kuulostaakin, on juuri kaikkein suurimpien tunteiden kohde ja se kaikkein läheisin ihminen myös se, jonka kanssa ongelmien tullessa erot todennäköisimmin ovat nopeita ja lopullisia, eikä toisesta kuule enää. Siihen osaa varautua. Jotkut osaavat jatkaa ystävyytä eron jälkeenkin, mutta kokeilemattakin tiedän, että mä en osaisi. En koskaan enää näe samoin ihmistä, jonka kanssa mulla on ollut seksiä kuin näin ennen sitä. Mulle toisen alastomana kokemiseen liittyy jokin suurempi symbolisuus, että meillä on jokin sellainen yhteinen kokemus, jonka vain me jaamme. Vaikka tietenkin on muitakin ihmisiä ja muitakin kokemuksia, mutta ne eivät mun silmissäni vähennä sen arvoa, mitä juuri meillä on ollut.
En osaa suhtautua kaverina ihmiseen, josta on jo kerran tullut jotain muuta. On parempi irrottaa. Vaikka jokainen irrotus repii musta palan.
Tiedän hylkäämisenpelkoni tyhmäksi ja turhaksi, se on jotain, jonka hallitsemisen opetteluun oon käyttänyt aikaa varmasti tuhansia tunteja. Ei minua haittaa jos ystäväni matkustelevat, menevät töihin tai opiskelemaan kaukaisiin maihin, kunhan lähteminen käy luonnollisesti, jotenkin niin etten huomaa. Jos mun pitää olla se, joka menee saattamaan lentokentälle, tekisi mieleni takertua kiinni ja huutaa. Mielessäni huudan vielä kotonakin. Ja tunnen itseni juuri niin tyhmäksi kuin olen.
Oon kertonut monta kertaa sairasteluistani ja siitä, miten melkein kuolin. Sairaus on mittari ystävyyden kestävyydelle, kun on pelkästään kurja ja pelkästään suljettuna jonnekin, ei pysty ylläpitämään yhteistä kivaa ja oman olon raskaus valuu seinien ulkopuolelle karkoittaen kaikki, jotka eivät oikeasti, syvästi välitä. Sitä huomaa jäävänsä aika yksin.
Mutta mä en kuollutkaan. Tulin taas terveeksi, enkä voinut unohtaa kuka oli pysynyt vieressä ja ketä ei ollut kiinnostanut. Sillon sanoin tietoiset, päätetyt hyvästit monille, ja se oli raskasta aikaa. Nyt kadun, etten sanonut heti kaikille hylänneille. Oma arvokkuus olisi ollut niin paljon helpompi säilyttää.
Oon tehnyt itsestäni pellen liian monta kertaa. Viisitoistavuotiaana aloin tv-chatissa tutustumisen jälkeen tekstiviestitellä erään miehen kanssa. Hän oli aikuinen ja piti mua liian nuorena ollakseni seksuaalisesti kiinnostava, ja tunnettuani hänet pari viikkoa, tapasin rakkaan, enkä sen jälkeen ole juuri ollut saatavilla.
Mä pidin siitä miehestä valtavan paljon. Siksi, että se oli aikuinen ja siksi, että se oli aikuinen homo mies, joka ei kohdellut mua seksuaaliobjektina. Vaikka välillä olisin ollut valmis vääntämään itseni vaikka solmuun, että se oli kiihottunut musta edes vähän. Antanut sillä mulle valtaa itseensä. Kai mä lopulta kuitenkin etsin hänestä isää, tai miestä isän tilalle, joka vietiin pois liian nopeasti.
Hänestä tuli mulle valtavan merkityksellinen, vaikka emme koskaan tavanneet. Me pidettiin yhteyttä yhteensä viisi vuotta, välillä oli taukoja, välillä olimme yhteydessä monta kertaa viikossa, keskimäärin kerran tai kahdesti viikossa. Ja kyllä mä havahduin monta kertaa siihen, ettei hän koskaan ota yhteyttä minuun, vaikka olikin aina ystävällinen kun mä otin. Ja takertuvuudessani ja hylätyksi tulemisen pelossani mä aloin kysellä. Kysellä, välittäähän hän minusta. Haluaahan hän olla minuun yhteydessä. Miksi et koskaan tule luokseni vaan minä aina sinun? Ja hän väisti kysymykset aina yhtä ystävällisesti, antaen mulle mahdollisuuden ylläpitää uskoani omasta tärkeydestäni.
Kunnes mä sairastuin. Hänellä oli kiireitä, eikä hän ehtinyt. Ja mä tiesin, etten ole helppoa seuraa, mutta toivoin niin valtavan kovaa, että hän oikeasti edes vähän voisi välittää. Kun mä olin hengityskoneessa sydämentoiminnan ja spontaanin hengityksen loputtua toista kertaa, rakas laittoi hänelle viestin tilastani samoin kuin kaikille muillekin joita tiedotti kun en itse pystynyt. Vain hän ei vastannut mitään.
Ja minä olin se, joka selvittyäni hengissä kotiin päästyäni kuitenkin tahdoin jälleen kysyä. Etkö sinä välitä? Et edes kysynyt, kuolinko vai selvisin.
Nyt hänet on poistettu elämästäni. Mä lopetin yhteydenpidon yhtenä päivänä, ja ihan varmuuden vuoksi vielä kerroin siitä. Nyt mä en enää tule luoksesi, nyt mä odotan tuletko sinä. Hän oli ystävällinen niin kuin aina. Muttei koskaan palannut. Mä odotin puoli vuotta. Sitten vaihdoin puhelinnumeroni ja nyt hän on poissa. Mä ikävöin häntä yhä. Vaikka nyt jo tajuan, että en minä häntä ikävöi, minä ikävöin sitä ihmistä, joka toivoin hänen olevan, ja josta toiveesta en tahdo luopua.
Mä oon kaksikymmentäyksivuotias ja vasta opettelen elämään ilman isää.
