Viila

Objektiivisuus sosiaalisissa tilanteissa on pelkkä harha. Yleinen mielipide on sekin pelkkä mielipide. Siinä syy, miksi en usko objektiivisuuden palvontaan, sillä minusta on enemmän väliä sillä, mitä ihmiset kokevat tai joutuvat kokemaan kuin sillä, mikä on kaukaa katsojan fakta tilanteesta. Sosiaalisuus on pelkkää tulkintaa ja tulkinta tapahtuu pohjautuen omiin aikaisempiin kokemuksiin vastaavissa tilanteissa.

Niinhän se toimii. Lapsi oppii ensimmäiset ilmeensä äidiltä, oppii peilaamaan niitä ja tulkitsemaan niitä, yhä tarkemmin ja tarkemmin. Ensin erottaa pelkän hymyn ja hymyttömyyden, sitten sävyjä ja erilaisia suruja, erilaisia iloja.

Valtaosa ihmisten viestinnästä tapahtuu tutkimusten mukaan kohtaamisissa muuten kuin sanallisesti, tulkiten äänenpainoja, sävyeroja, valittuja aiheita, ilmeitä, jättäen kaikesta sosiaalisuudesta vain pienen pienen osan toisen sanomisen kuunteluksi, ja lopuksi kuunneltukin tulkitaan. Jos ilme sanoo toista kuin ihminen itse, on tapana uskoa ilmettä yli sanojen sen tulkinnallisuudesta huolimatta.

Ilmeet ja eleet ovat samassa kulttuuriympäristössä kasvaneilla usein niin samanlaisia, että he ymmärtävät toisiaan ihan hyvin. Joskus niin hyvin, että sekin, mitä ei tarkoittanut paljastaa, paljastuu käytöksestä.

Kerrotaan, että vaikeiden ja ongelmaisten ihmisten seurassa kasvaneista lapsista tulee hyviä tulkitsijoita. Heidän selviytymisensä riippuu tilanteiden uhkaavuuden haistamisesta, pienten merkkien tunnistamisesta jotta ehtii suojaan kun taas räjähtää, ja opittu vaikuttaa laajasti elämässä myöhemmin. Joskus luoden pelkoa siellä, missä sitä ei enää tarvittaisi, kun joku vaarallisuuden merkiksi alitajuntaan iskostunut signaali onkin toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle ihan tavallista viestintää, joskus todellisena tarkkutena, kykynä huomata manipulointi ja valehtelu silloinkin, kun monesta muusta tulisi niiden uhri.

Musta tuntuu, ettei kyky tulkita herkästi ole pelkästään opittu, vaan se vaatii tuekseen taipumuksen oppia. Musta tuntuu, ettei jokaisella lapsella ole kykyä tulkita tilanteita, vaikka se olisi hänelle lähes välttämättömyys. Musta tuntuu, että toisinaan juuri kyvyttömyys oppia riittävän tarkasti johtaa väkivaltaan vastaamiseen väkivallalla tai pelkällä apatialla, luovuttamisella, koska hänelle ei siinä ympäristössä ollut muita vaihtoehtoja. Joskus taas elämä vain on niin vaikeasti ennustettavaa, ettei sitä osaa, vaikka omat keinot olisivat huippuluokkaa. Joskus taas ihan ystävällisen lapsuuden eläneet voivat olla herkkiä tulkitsijoita ihan luonnostaan. Sekin on mahdollista, omien kokemuksieni mukaan niin ei vain käy kovin usein. Jos näin on, se on ihan ymmärrettävää, kukin yksilö oppii ne asiat, jotka suojaavat nimenomaan häntä, eikä turvallisessa sosiaalisuudessa eläneen ihmisen tarvi tuhlata energiaansa pikkutarkkaan tunnelmien vaistoamiseen ja toisten ihmisten mielialoihin sopetumiseen.

Omista ystävistäni kaikilla on jotenkin traumaattinen tausta. Kavereistakin monilla. On vaikea ymmärtää ihmistä, joka puhua pälättää omia juttujaan eikä huomaa, että juuri siinä tilanteessa se ei muiden mielestä ole oikein sopivaa. Ihminen, joka jatkaa oman asiansa ajamista samoin keinoin, huomaamatta ja välittämättä siitä, millaisen reaktion hänen keinonsa muilta saa, tuntuu yksinkertaisesti kömpelöltä. Oman kokemukseni mukaan he ovat usein juuri niitä onnellisten perheiden ainoita lapsia, joiden ei ole tarvinnut oppia sopeutumaan siihen, että jonkun toisen tarve voi olla tärkeämpi kuin hänen omansa, eivätkä siksi ole oppineet tunnistamaan, milloin näin on. Varmaan aina ei ole niinkään. Eikä syy edes aina ole aidossa ymmärryksen puutteessa, aidossa oppimattomuudessa, syy voi olla myös haluttomuudessa välittää.

Halu olla oma itsensä, omata omat mielipiteensä ja tapansa on hyvä asia ja hyvän itsetunnon merkki siihen asti, kun se kunnioittaa myös toisten tapoja olla. Sosiaalinen kömpelyys ei musta kunnioita. Se vaatii suurempaa sopeutumista muilta, joiden tunnelmat ja tarpeet jäävät huomiotta, kun yksi tahtoo olla mikä on, ja kenties vielä kehuskelee sillä. Ehkä ero on tavoitteiden erilaisuudessa. Ehkä hän, joka pilaa herkän hetken alkamalla selittää ummetustaan, toivoisi kaikkien muidenkin tekevän niin, olevan itsejään välittämättä siitä, syntyykö mitään yhteistä. Joillekin vain se itse on juuri siinä, yhteisessä hetkessä.

Musta tulee usein sovinnonhieroja, lepyttelijä ihmisten välille. Mä olen se, joka toivoo saavansa herkän hetken etsijät mahtumaan samaan seuraan ummetuksen kanssa erilaisuutta ymmärtäen, vaikka en tiedä, onko se lainkaan paras keino. Ehkä rauhaa etsiessäni olen juuri se, joka yrittää pakottaa joustavia joustamaan aina vain ja yrittää puhua yhteisyydestä ihmiselle, joka ei sitä ihaile. Siinä sivussa kadotan kaiken sen, mitä itseni piti missäkin tilanteessa olla ja tulen pelkäksi viestinviejäksi, sillaksi, kadotan kaiken omani. Kaiken muun, paitsi rauhaan pyrkimisen.

Pikkuhiljaa oon alkanut ymmärtää, että se ei ole kenenkään etu. Että ihmisten voi antaa törmäillä toisiinsa lujaakin, katsella vain vierestä kun niin käy ja nähdä, kuinka ne löytävät omat lokeronsa paikoista, joissa ei tarvi joustaa liikaa siitä millainen on.

Mä vain pelkään, että kaikille ihmisille ei löydykään omaa lokeroa. Pelkään, että jättämällä vaikeat ihmiset taaksemme, emme luokaan onnea, vaan hylkäämistä ja yksinäisyyttä.

Ehkä munkin pitäisi alkaa olla enemmän ja yrittää vähemmän. Katsoa kuinka käy. Roolini oli tarpeellinen ehkä joskus kauan sitten, muttei palapelin palojen viilaamisessa oikein ole mieltä sellaisissa yhteisöissä, joista pääsee pois ja joihin pääsee sisään sen mukaan, minkä kukin kokee itselleen oikeaksi.