Mopsi's

Huoh...

Toinen haluaa ystävyyttä ja fyysistä läheisyyttä, mutta ei sen enempää. Minä etsin jotain syvempää.

Yritän (-tin) elää noin, vaikka alkuun jo totesin, etten ole wired mihinkään kevyeeseen avoimeen suhteeseen, vaan haen jotakin enemmän. Ajattelin, että kokeillaan, ehkä onnistuu. Ei onnistu.

En halua ihmisestä luopua, hän on ihana, mutta jos hakkaan päätäni seinään jatkuvasti ja koen elämäni ristiriitaiseksi, niin kai sitä on pakko sen verran itsekäs olla, että pitää omasta päästään ja sydämestään kiinni?

Joten...asian hänelle kauniisti ja hellästi ilmaisin...hän haluaa miettiä, mitä sanoisi...hiljeni...ei vastausta vieläkään...

En halua mitään pahaa toiselle, mutta jotkin asiat on vain sanottava. Minusta ei saa irti mitään, kun en voi tunteitani laittaa suhteeseen, joka on niin liikkuva ja epävarma.

Like a diamond,
friendship shimmers a fine light,
gives you the whole spectrum of life.

Diamond is the hardest of all materials,
and still, with just one fine crack in its essence,
it can be broken and shattered.

To hope that I have not found that crack,
to hope that I have not given the diamond the final blow,
the one that destroys it and its faint glow.

What have I done?
The echo is silent and the diamond is still.
Dear valentine,
I peg you to hear my whisper and my silent sigh.
I hope to cry.

When the last battle horn sounds its cry,
it's time to walk among the dead,
among the lost souls and open wounds,
among the ones that are no longer here.

The cries of the men are gone,
the spirits of the lost ones are vanished,
all the life is perished,
it is time to continue living,
and remember that life itself is to be cherised.

It is not the time to wish yourself a place in the underworld,
it is not your turn to travel with the doomed,
to take the journey to predition,
to be eternally lost and to ashes be burned.

Ystävyydestä...

Sen monimuotoisuudesta, monista ilmentymistä,
väkevyydestä ja välttämättömyydestä.

Ystävyys rakentuu ympärille ihmisten,
ainakin välille kahden.

Ystävyyttä on monenlaista,
on se aina osallistensa kaltaista.

Toisinaan ihastuttaa, toisinaan vihastuttaa,
mutta yhtä kaikki elämää rikastuttaa.

Parhaimmillaan ystävyydessä vallitsee tasa-arvo,
antamisen ja saamisen tasapaino.

Pahimmillaan on vaaka poissa tasapainosta,
kallistuneena siihen, joka ottaa kaiken irti toisesta,
vaan ei anna osaansa tunteista ja luottamuksesta.

Ottaa aikaa ystävyyden kasvaa täyteen mittaansa.
Se syvenee hitaasti, kasvattaa juuret, varrenkin
ja ajallaan, hellästi hoidettuna, ehkä kukkiikin.

Herkkänä se lakastuu,
kun sen kasvattajat toisistaan vieraantuu,
toisiinsa vihastuu
tai toinen toiselle jotain tekee, mitä katuu.

Ystävyys voi talvehtia pitkäänkin,
puhjetakseen kukkaan myöhemmin.

Ystävyys voi kasvaa kieroon,
pudottaa lehtensä,
kukkia mustia kukkia,
marjat täynnä myrkkyä.

Alla puun on välilä vaikeaa nähdä latvustoon,
sen kukkiin sinisiin tai mustiin.
Havaitsee myrkyllisyyden vasta jälkeen marjan maistamisen, tunteiden tuskan ja kivulaisuuden.

Ei varjossa ystävyyden puutaan näe kaukaa,
osaa sitä taustaan ja ympäristöönsä suhteututtaa,
sanoa sen muodosta ja oksien tasapainosta,
sen kauneudesta tai kauheudesta.

Ystävät muut, alta puidensa,
näkevät omasi kaukaa ja voivat sinulle huutaa,
miltä näyttävät elämäsi puutarhan puut.

Ikävää, vanha koirani yskii ahkeraan. Alkaa 12 v. olla jo vähän raihnainen, vaikka fyysisesti hyvässä hapessa onkin, innokas ja jaksaa lenkkeillä. Mitä lie keuhkoissa? Ei osannut kuulemma eläinlääkärikään sanoa, vaatisi kuulemma kuvaa sieltä sun täältä, jotta selviäisi, eikä siltikään varmaa. Ei ole vielä isäpappa raahannut koiraa kuvaukseen. Pitäisi varmaan saarnata.

Onko kokemuksia?

Ajattelimme noksun kanssa kokeilla joskus, millaista olisi mennä vaikkapa viikonloppu, kolmisen päivää siis, semmosessa jatkuvassa promillen humalassa. Juoda koko kolmepäiväinen ihan joka aterialla vähän viiniä, ottaa vodkasnapseja ja toisinaan nauttia kahvi ja konjakki. Sitten pienessä pöhnässä kuitenkin nauttia kaupunkiarjesta, shoppailla ja muuten vaan olla.

Tuota ennen täytyy tosin köyhien opiskelijoiden tehdä kulttuurimatka Tallinnaan. Se on jo suunnitelmissa. Selvänä ajattelimme nauttia kaupungin annista, ja sitten takaisin Suomessa toteuttaa tuo kolmipäiväinen matkan "anneilla" :D

Niin että onko täällä ihmisiä, jotkaolisivat kokeilleet sellaista muutaman päivän laadukasta humalaa. Tarkoitus ei ole kaatokännissä mennä :)

Round and round,
all we go,
chasing our tales,
and it's nowhere to be found.

Twirling and twirling,
our way are we loosing,
it's endless the spinning,
and our goal is missing.

Turning and turning,
never stopping and just looking,
never thinking,
what is our being and where are we going?

The slowly rolling notes,
the tones quivering in the air,
changing ever so slightly,
being quotes,
of someone's ideas,
bringing alive softly,
the inner world of the composer.

Touching you inside,
somewhere deep within your mind,
making your imagination alive,
creating ripples that grow into waves,
shivers that go through you,
all the walls it brakes.

Notes floating through your fingers,
giving you feelings, a freedom,
interpetation, a way out of boredom.

Letting it flow freely,
uninterruptedly,
without too much thought or intention,
with passion,
that's being a musician.
Creation.

Elämänsä ihmisiä ei voi omistaa. Ei heistä voi valita niitä ominaisuuksia, jotka itse haluaa, vaan pitää ottaa koko ihminen kokonaisuutena.

Hankalaa olla ihmisen kanssa, joka haluaa yhtä muttei toista. Repeän itseni kanssa, mutta en halua irrottaa. Tulee mieleen hevoset, narut ja kappaleiksi repiminen. Koko homma on helvettiä ja lopputulos varma. Mutta silti olen itse noutamassa naruja, taluttamassa hevosia kentälle ja sitomassa naruja käsiini ja ranteisiini. Taidan vielä huutaa hevosia vetämäänkin.

Vesi virtaa kaikessa,
kaikissa meissä elollisissa.
Se hyväilee meitä,
kannattaa pinnallaan,
kunnes siihen uppoaa.

Maa tuntuu jalkojemme alla,
kannattaa olollaan tukevalla,
mutta omalla ajalla,
peittää se kaiken alleen petollisella tavalla,
tukehduttaa pysyvyydelllään, luonteellaan muuttumattomalla.

Ilmaa hengitän ahnaasti,
vedän sisääni elämän ilon ja surun.
Ilman sitä tukehdun hitaasti,
menetän tajun, elämän halun.
Jos suljen suuni ja lakkaan hengittämästä, sitä varmasti kadun.

Tuli tuo valon pimeyteeni, hämärään elämääni,
luo valon ympärillen.
Palaa niin kirkkaasti,
että tarvitsen toisinaan varjoa suojakseni.
Jos menet liian lähelle, poltat itsesi,
ja kuitenkin kauempana viilenisi.
Huolimatta liekin voimasta syödä kaikki ympäriltään,
en sitä elämästäni sammuttaisi.

En Sinua elämästäni karkottaisi, vaikka minut hukuttaisit, peittäisit, tukehduttaisit ja lopulta polttaisit.

Sitä ennen olet antanut minun juoda lähteestäsi, tuntea maata jalkojeni alla, vetää sisääni elämää ja sinuakin lämmittää.

Älä siis pelkää, ei ole aika jättää, elämääsi jään ja sinut haluan itselläni pitää. Ei tämä tähän jää. Meillä on vielä paljon nähtävää, kokematonta elämää.

Mutta muista, olemme molemmat jotakin herkkää ja särkyvää...