"Lisäarvoa taiteelle paskanjauhannalla"

Opekoulutukseen kuuluu monialaisia opintoja jonnin verran (=koulussa opetettavien aineiden opintoja).

Eräällä kuvataiteen tunnilla nuoren naislehtorin tunteenpaloa kuunnellessamme ja vessanpytyistä kyhättyä taideteosta esittävää kuvaa katsellessamme, totesi eräs demoryhmämme jäsen, että "eikö ns. taiteelle hommata vaan lisäarvoa paskanjauhannalla?"

Olimme samaa mieltä suurin osa, sillä emme kyenneet näkemään mitään taiteellista paskapytyssä...

Olen itse, ollut ainakin, sitä mieltä, että taideteoksen pitää puhutella katsojaa itsenäisenä teoksena ilman, että kenenkään tarvitsee sitä selittää. Ihmetyttää välillä taiteilijat, jotka selittävät suut ja nenät täyteen taideteoksestaan, joka ei yksinään ilman verbaalivirtaa kertoisi kenellekään yhtään mitään.

Enkä tarkoita, että olisin esittävän taiteen ylin ystävä ja sitä ainoana oikeana taidemuotona pitävä. Ehei, pidän kaikesta joka saa minussa aikaan jonkin tunnereaktion ja ajatuksen.

No, nyt tässä olen syksyn mittaan pohtinut asiaa hieman toisin päin. Mitä taide on? Huono kysymys, jota on pohdittu jo muutamat vuosisada (ellei -tuhannet?). Aloin taannoin, en muista miksi, pohtia asiaa sosiaaliselta kantilta.

Ihminen on suurimmissa määrin sosiaalinen eläin. Kommunikoimme kielen kautta. Taide saa merkityksensä vain katsojassa. Taiteen ja katsojan välistä suhdetta voisi jossain määrin määritellä jopa sosiaaliseksi; se aiheuttaa inhimillisen reaktion, vaikka vain välinpitämättömyyden (no, tällä argumentilla kaikki kivesta mutteriin on taidetta...).

Jos taiteen vääntää sosiaaliseksi ilmiöksi, niin ehkä taidetta onkin vasta teos, josta jauhetaan paskaa? Ehkä sitten taiteilijan selostus voidaan nähdä osana teosta? Ehkä se paskanjauhanta on taidetta itsessään? Onko teos, josta ei jauheta paskaa, taidetta?