Pääsee Turkuun (mikä ei ole siis tämä ilon aihe suoranaisesti ;) näkemaan omaa rakasta!
Aah...se syli parantaa niiiiin monta haavaa, tai ainakin sitoo väliaikaisesti.
Valitettavasti on vielä sadettakin luvattu. Joudumme ehkä käpertymään suureen sänkyyni peiton alle ja sytyttämään joitakin kynttilöitä luomaan hämyisää tunnelmaa...ehkä lasi hyvää kuohuviiniä seuraksi....
Hallitsen metakognition, olen (liiankin) itsetietoinen, kykenevä reflektoimaan omia ajatuksiani, jopa tutkimaan ajatuksia ajatusten takana.
Tästä on tosiaan toisinaan jopa haittaa, nimim. yliajatteleva ja -analysoiva.
Olen rauhallinen ihminen, en kiihdy. Olen sitä rauhallisempi, mitä enemmän ihmiset ympärillä panikoivat/kiihtyvät/sähläävät yms.
Miksi käyttää energiaa hermostumiseen, kun sen voi käyttää hermostumisen syynä olevan asian ratkaisuunkin?
Olen hellä ja huolehdin rakkaistani, vaikka se ei ehkä aina näy ulospäin.
Tajusin juuri, että kirjoitan blogiini 99 %:sesti vain negatiivisia, ikäviä asioita.
Missä ovat ne kaikki mukavat kokemukseni?
Bloggailuun tuli tauko tuossa touko-kesäkuussa, kun elämä oli aurinkoisempaa. Onko tämä vain tunkkaisten ajatusteni tuuletuspaikka? Voisiko ajatella kirjoittavansa - ja samalla oikeasti itselleen myöntäen ja tekstin muodossa konkretisoiden - niitä mukavia asioita ja kokemuksia elämässäni?
Joo, noksu, oot hokenut tätä, tiedän. Eikä tää nyt mikään revelation oo, mutta tajusin vain saman asian tätä kautta, kirjoittamiseni kautta.
Olin ystävättarien kanssa syömässä täällä Raumalla. Lasku oli iso, mutta siitä nauramisen määrästä maksoin sen mielelläni.
Pieni hektinen harhautus elämääni. Teki hyvää, myönnän. Ja myöntäminen on jotenkin vaikeaa, sen että nauttii jostain. Miksiköhän on vaikeaa antaa itselleen lupa nauttia jostain? Olenko jo niin kyynistynyt, että odotan vain sitä ikävää iskua, jonka on PAKKO jossain vaiheessa tulla, etten enää osaa nauttia mistään.
Toki masentumiseen kuuluu sekin, että asioista nauttiminen ei onnistu, ei vain onnistu. No, elämä on...lausahdus, jota ahkerasti viljelen...
I'm loosing it...just loosing it...not even the laughter of a friend outs me from my closed, messed up and ever so dark mind...I'm loosing it...and what do I do?...I go on...and on and on...till all is lost...
Crazy person, or just a normal one, unable to be himself. Loosing it...
and perhaps crying out for help...and then unwilling to except it...fucking 'ei
Tilitystä!
Olen äärimmäisen kateellinen kaikille, tällä hetkellä poikaystävälleni, jotka ovat aloittaneet nuorena seuraelämän, kuten myös seksielämän. Juhlineet, tutustuneet ihmisiin, harrastaneet yhdenyönjuttuja, sekstailleet vapaasti, enemmän tai vähemmän hyvin kokemuksin.
Antakaa minulle hyviä syitä olla sanomatta poikaystävälleni, jota rakastan mielettömästi, että haluan ottaa ja lähteä elämään, juhlimaan ja hakemaan erilaisia seksikokemuksia maailmalta. Antakaa syitä, sillä järki huutaa pitämään kiinni mahtatavasta ihmisestä, johon olen törmännyt, mutta elämän kaipuu vetää voimakkaasti. Sen lisäksi kaikki lyhyetkin bfn viittaukset johonkin meneeseen saavat minut mustasukkaiseksi ja kateeliseksi ja masentuneeksi.
Eihän tässä mitään vitun järkeä ole, mutta antakaa minulle hyviä syitä olla kaipaamatta kokemuksia, joita minulla ei ole!!!
Miksiköhän ihminen kadehtii toisia? Mikä on tarkoitus, kun haluaa jotakin toisen omaa, oli se sitten fyysistä tai henkistä. Itse kadehdin toisten ihmisten menneisyyttä.
Outoa, järjetöntä ja selittämätöntä, mutta ah, niin todellista. Kateus monine eri tunteineen on perseestä!
_______________________________________________
Täytän lokakuussa 25 vuotta. Ikäkriisi on tulossa, vaikka kyllä ymmärrän, on minua vanhempiakin jne. Tajuaa vain, että aika kuluu, eikä todellakaan ole tulossa takaisin. Joitakin asioita olisin voinut tehdä vain nuorena. En ole tehnyt ja nyt kadun.
Poikaystävä lohduttelee, 21-vuotias kun on ja sillä nuoruuden varmuudella, että mikäs tässä nyt, kun olet kuitenkin alkanut ottaa elämästä irti nyttemmin. Jotkut kuulemma eivät herää koskaan. Niin kai, se vain ei VITTU LOHDUTA PÄTKÄÄKÄÄN. Mennyt on mennyttä, mutta ei kuitenkaan.
Vituttaa vaan, osapuilleen kaikki.
_______________________________________________
Sekoilin eilen. Univelka viikonlopulta ja pullo kuohuviiniä. Bf ilmestyi meseen ilalla ja tilitin, tai paremminkin purin, paskaa oloani vähän ehkä liiankin rankasti.
Murehdin hieman tilassani sitä, että tarpeeksi vittuuntuneena saatan purkaa sitä viattomiin sivullisiin. Varsinkin, kun väsyneenä en jaksa pysyä rauhallisena itsenäni, vaan impulsiivinen ja pikainen luonteeni pääsee esiin.
_______________________________________________
Ihmiset, läheiset siis, eivät oikein ymmärrä sitäkään, että heidän murehtimisensa (mikä on tietysti "mukavaa", kun joku välittää) on minulle rasittavaa. Jos toinen murehtii minusta, niin silloin minun kuormaani tulee lisää se, että murehdin siitä, että joku murehtii minusta.
Onko se minun ongelmani kuitenkaan, toisten murheet vaikkakin minusta johtuvat...?
Aloin pitää päiväkirjaa. Sellaista paperiversiota. Ajatuksiani sekalaisessa järjestyksessä. Mieleni liikkeiden verbaalikuvia. Ehkä kirjoitan ylös jotakin sellaista, jonka lukeminen saa minut tajuamaan ajatuksiani.