Huiskun takaa

Piti eilen illalla ulos lähtee mut viime aikojen työstressi ja huonot fiilikset on tehneet aika väsyks :/ Niinpä mä etsin ison kasan Project Runwayta ja omalle sohvalle jäin miettii miten toiset unelmiaan toteuttaa kun mulla se elämä tuntuu nykyisellään olevan semmosta puurtamista...

Oon joskus kertonu kuinka nuorempana mul vaikka mitä haaveita oli. Musta piti tulla yhes vaihees muotisuunnittelija ja tein silloin kans omii vaatteita. Joitakin niistä säästäny oon muistoks ja kattellessani Project Runwayta mä kaivoin ne taas esille ja niitä sormeilin... Eikä ne kaikki ees yhtään huonoja olleet...mut silloin en kehdannu niitä päälläni pitää ku halusin kuitenkin ostaa nimekkäitä merkkejä...

Kävin hakees levyn suklaata jotta mieli vähän paranis ja sitä mutustellessani koko illan Project Runwayta tuijottelin. Välillä mun silmäkulmat kostu ku mietin mitä kaikkee olisin voinu saavuttaa jos olisin paremmin osannu pitää unelmistani kii :/ Jotkut mun lukijoista ajattelee et oon itsekäs ja otan kaiken minkä saan mut jos olisin oikeesti ottanu niin tuskin olisin vaatemyyjänä tälläkään hetkel...

Mun rakas äiti aina sanoo et mun pitäis enemmän ajatella itteeni ja ottaa se mikä tulis vastaan. Koska sitä kukaan ei sulle anna jos et sitä itse ota. En mä tarkota sitä et muita pitäis kohdella huonosti mut mun mielestä jokaisella kans on oikeus ajatella itseään. Mun mielestä ne jotka ei tunnusta omaa itsekkyyttään on aika tekopyhii. Jokaisella on vaan yks elämä ja se pitäis osata elää täysillä.

Kaivoin vielä esille vanhoja valokuva albumeja ja ihailin miten kirkas iho mulla oli vielä lukioaikana. Vaikka mun kalliit tehohoidot onkin parantanu mun ihon rakennetta melkoisesti niin teiniaikoihin ei ihan paluuta enää oo :/ Ehkä se elämä oli sit tässä ja loppu elämästä onkin sit lasketteluu kohti hautaa... Oonko mä vielä kymmenenkin vuoden kuluttua samassa duunissa palvelemassa huonotapaisia asiakkaita vai olisko mua varten vielä jotain muuta odottaas?

Mun ex-ystävän tekosien jälkeen vähän sydäntäni purkaa halusin ja päätin kutsuu mun kampaajaystävän syömään Pulled Porkia, josta hän niin kovasti tykkää ja joka nyt niin trendiruokaa on. Eikä hän voinu kiusausta vastustaa...

Yritin udella olisko hoitsu hänelle soittanu tai muuten kertonu mitä tapahtunu oli. Mut hän ei ollukaan tekosestaan mitään maininnu eikä kampaaja meidän välirikosta yhtään mitään tienny. Ilmeisesti meidän ystävyys ei sit ollu hänelle niin merkitykselline asia. Mun vieraski kovasti ihmetteli miten hän voi jättää mut odottamaan ilman että olis asiakseen ottanu peruu tapaamisen hyvissä ajoin...

Hän kuitenkin sanoi et mun ja hoitsun ystävyys on nähny monenlaisii aikoja ja et sekin olis mua auttanu tosi vaikeiden kausien yli. Totta on et hän tuki mua monen kriisin yli ja pahimpina aikoina rahaakin lainas. Tottakai mä sitä arvostin silloin mut nähtävästi hän nyt muuttunut olis kun tavat ja käytös nyt ihan erilaista on. Se mitä ennen on tapahtunu ei voi loputtomiin ystävyyttä kantaa jos toinen noin törkeesti käyttäytyy :/

Mua vähän ihmetyttään alkoi mun kampaajaystävän sanat ja kysyinkin kumman puolella hän olis. Ekaks pitkä hiljaisuus seuras mut sitten hän sanoi et kyllä hän tässä asiassa mua ymmärtää. Mut et hänellä ei halua olis puolii valita meidän kahden välillä vaan hänellä olis muutakin tekemistä. Odotin kuitenki ehkä vähän enemmän tukee niin et hänen syötyään valittelin alkavaa päänsärkyä ja hän kotiinsa lähti...

Myöhemmin illalla siskolleni soitin kertoakseni miten mua oli kohdeltu mut hän tapansa mukaan jossain baarissa jonku miehen seurassa oli eikä voinu oikein puhuu. Niinpä yhdelle mun ja sen hoitsun yhteiselle kaverille soitin ja hänen kuulumisiaan kyselin. Vähitellen hänelle avauduin mitä tapahtunu oli ja hän ei korviaan voinu uskoa. Hän sanoi täysin ymmärtävänsä mun reaktion ja kans ihmettelevänsä miten huonot tavat tällä ihmisellä oli. Tykkäsin paljon hänen lohduttelustaan ja sovittiin et hän tulis lähipäivinä mun luokse kylään niin lisää juteltais...

Hoitsu lähetti mulle tapahtuneen jälkeen pari tekstarii joissa hän sanoi jotain tyyliin sori ei ollu tarkotus loukata :/ Vastasin takasin et ellei hän vaivautuis kasvotusten tuleen pyytään anteeks ja oikeasti osoittas tosi syvää katumusta sikamaista temppuaan kohtaan niin mulla ei hänelle enää ikinä mitään sanottavaa olis...

Tuntuu aina yhtä masentavalta ku joku tuttu ihminen pettää mut vielä pahemmalta jos se tyyppi on vanha ystävä :/ Näyttää siltä et mun välit yhteen mun kaikkein pitkäaikasimmista ystävistä on menneet lopullisesti pilalle...

Pari päivää sit mun piti tavata mun hoitsuystävä kahvin merkeis ja myöhemmin hänen kanssaan iltaa pitkästä aikaa viettää. Mä Starbucksin edes varmaan vartin ajan seisoskelin eikä hänestä mitään kuulunu. Mä vähän ärtymään aloin kun en odottelusta yhtään pidä :/ Sit luurin otin ja hänelle soitin kysyäkseni missä mentäis. Mut hän sanoikin et hänen sisko tuli just Hämeenlinnasta kylään eikä siks voi lähtee...

Mä suutahdin tietty ja sanoin et hänen pitäis etukäteen kertoo eikä peruu enää sillä hetkellä ku oon jo paikalla. Sanoin et jos ei hän ilmestyis paikalle välittömästi niin hän olis dissannu mut. Hän hiljaseks meni ja sanoi ettei vois millään lähteä ku hänen sisko käy niin harvoin Helsingis. Ja että hän olettais että mä ymmärtäisin hänen mielestään selvän asian.

Sanoin et hän vois siskonsa mukaan ottaa mut jos hän ei paikalle ilmestyis niin mä siitä hyvin pahaa tykkäisin. Kuulin taustalta hirveetä säätöö ku he asiasta neuvotteli mut lopulta hän sanoi ettei millään nyt onnistuis :/ Sit hän sanoi et mentäis vaikka ens viikolla joku päivä kahville. Mun pinna lopullisesti paloi ja sanoin etten noin epäluotettavan ihmisen kans mitään treffejä enää suunnittelis...

Kahvii juodessani hänet naamakirjasta poistin ja hänen numerot kans mun luurista. Eilen illalla hän kuitenkin mulle soitti ja ihmetteli mun reaktiota joka hänen mielestä uskomaton oli. Sanoin et oletan et mun ystävät mua arvostaa ja käyttäytyy sen mukaan. Mä en kenellekään mikään kakkosvaihtoehto vois olla jonka voi ovelle jättää seisoon ilmottamatta mitään. Olisko hän ees koska soittanu jos en itse olis tarttunu luuriin? Sanoin et jos ystävänsä dissaa niin siitä sit maksaa hinnan...

Hän sit haukkui mut pikkusieluks ja draamaqueeniks ja sanoi et ehkä parempi sit olis ettei enää yhteyksii pidetä vaikka yli kymmenen vuotta tunnettu ollaan. Sanoin et whatever. Mulle olis ihan sama. Mulla ei oo aikaa dissaajille vaan semmosiin ystäviin keskityn joihin luottaa voi...

Kuulin juttuja et meidän putiikin ihmisiä on iltaa istunu porukassa aika monta kertaa. Kukaan ei vaan oo asiasta mulle kertonu et aika selvää on etten mä oo ollu toivottu mukaan. Parin pitkään ollen tyypin lähdettyy veks meille on uusien myötä päässy kehittyyn aika inside henkinen työilmapiiri...

Niinpä mä oon kans alkanu näyttää muille etten pilaa elämääni anelemalla niiden suosiota. Asiat lyhyesti hoidan eikä enää suurempaa haluu oo ryhtyy muuhun keskusteluun. En voinu kyl vastustaa kiusausta kysyy asioista tarkemmin mun esimieheltä ku jäin hänen kanssaan kahden kesken.

Sanoin et aika epäreiluu oli et niin vähän aikaa talossa ollu saa nyt vastuuta mua enemmän. Ja et koen et mua ei arvosteta tarpeeks. Hän aika yllättynyttä teeskenteli ja sanoi ettei oikein kuvitellu et olisin kiinnostunu vastuun lisääntymisestä. Ja et hän on jostain syystä kuvitellu et en välttämättä olis ajatellu tätä duunia pysyvänä ratkaisuna mun elämään! Sanoin että mistä hän semmosen käsityksen olis saanu. Hän ei vastannu yhtään mitään.

Kysyin myös suoraan et onko mun työnteossa ollu jotain huomauttamista koko tänä aikana kun oon talossa ollu. Hän vastas et oon työni tehny tunnollisesti mut et jotkut työkaverit olis joskus aiemmin kertoilleet vähän tulehtuneista väleistä. Takaisin tiuskasin et eikös noihin juttuihin yleensä vaadita kaks osapuolta vai laitetaanko kaikki aina mun piikkiin. Hän ei taaskaan mitään vastannu.

Lähdin pois ja takkini otin kun ei siitäkään keskustelusta paljoo irti lähteny. Rakkaalle äidilleni soitin ja hän ilahtui kuulleessaan musta pitkästä aikaa. Aloin vuodattaa työmurheitani hänelle ja hän niin lämpimästi kehotti mua olemaan ajattelematta liikaa muita. Mun pitäis vaan omista unelmistani kiinni pitää eikä liikaa ajatella mitä mieltä muut on. Lupasin tulevani ihan lähiviikkoina käymäänki...

En nähny ollu mun exää J:tä ku kerran meidän eron jälkeen. Silloin hän aika huonokuntoselta vaikutti :/ Koska meillä ei montaa yhteistä frendii oo niin voi helposti mennä montaki kuukautta ettei toisiimme törmätä...

Nyt hänen kanssaan pitkästä aikaa jutteleen pääsin ku hän erään asian kävi toimittaas meidän tutulle. Kun juorun kuulin hänen tulostaan niin päätin paikalle tulla katsastaan missä kunnossa hän olis. Hän edelleen aika väsyneeltä näytti mut selkeesti tsempannu oli psyykkisen kondiksensa kanssa ettei hän ainakaan ulospäin miltään avohoitopotilaalta enää vaikuttanu...

Hän mua totisena katsoi ja oli helppo huomata että hän vieläkin menneitä riitoja märehtiny itsekseen oli. Sanoin hänelle et oli kiva häntä nähdä mut et mä toivoisin että hän vois suhtautuu muhun vähemmän kaunasesti koska hänen kehon kielensä aikamoisesta epäluulosta kertoi. Hän siinä sit murahti ja sanoi ettei oo helppoo ollu sulattaa sitä miten mä muka häntä aikoinaan kohtelin. Ja että hän vasta nyt olis sinut sen asian kanssa ja pystyny jatkaan elämäänsä eteenpäin. Hän lisäs vielä odottavansa et maksaisin hänelle takaisin lisää "lainattuja" rahoja...

Sanoin hänelle et jokaises suhtees on kaks osapuolta ja ettei oo hirveen reiluu laittaa kaikkii ongelmii yhden syyks. Lisäsin että meillä oli myös paljon hyvii aikoja eikä me mun mielestä aina riidelty vaan vietettiin kans semmosta aikamoisen ihanaa laatuaikaa peiton alla ;))) Hänen olis vaan rohkeemmin pitäny silloin uskaltaa avata suutaan ja kertoo asioista joita hän olis halunnu. Koska hän aikuinen ihminen on eikä pikkulapsi niin silloin on pakko osata kertoo mitä toivoo ja mitä haluu...

Hän tuijotti mua silmiin ja pyys mua sanomaan välitinkö mä koskaan hänestä ihan oikeesti. Sanoin et kysymys oli aika loukkaava mut et tunteet muuttuu ajan kanssa. Se mikä tuntu aluks hyvältä jutulta ei ehkä sitä enää sit ollukaan ku ihmiset ja tarpeet muuttu. Mut siitä huolimatta mä olisin valmis jatkaan ollu paljon kauemminkin jos hän ei olis niin negaks ryhtyny mun elämäntavan ja rahankäytön suhteen. Kukaan ei täydellinen oo et jokainen joutuu miettiin onks ees kohtalaista suhdetta järkee hajottaa jos parempaakaan ei helposti löydä tilalle.

En voinu utelematta olla oliko hänellä uutta poikaystävää. Hän sanoi elämän olleen sen verran raskasta ettei oo halunnu sitoutuu vielä kehenkään kun on joutunu työpaikkaakin vaihtaan ja sairastelua ollu. Sanoin hänen näyttävän aika väsyneeltä ja ettei tekis hyvää koko ajan omia murheitaan vatvoa. Sehän oli juttu mitä hän meidän suhteen aikanakin jo teki vähän välii. Sanoin et murehtiminen vanhentaa niin sisäsesti kuin ulkosesti. Elämä on tehty elettäväks, ei kaunasena murjotettavaks....

Eilen töissä meidät kaikki yhteen kutsuttiin jonkin asian tiedottamista varten. Selvis et yks kauan talossa ollu nainen lähdössä pois olis ja se vastuu mikä hänellä oli jaettais nyt uudelleen...Mähän tietysti heti innostuin ku tiesin et useimmat muut talossa oli olleet vasta hyvin vähän aikaa...

Siinä vaihees ku kehuja jaettiin jo aika fiiliksissä olin. Tää henkilö oli kuulemma erityisen tunnollisesti duuninsa hoitanu ja osoittanu olevansa luottamuksen arvone. Mutku nimi sanottiin mun kahvikuppi meinas tipahtaa kädestä ku se en ollukaan minä. Mun edelle meni alle vuoden meillä ollu koko ajan tärkeilevä ärsyttävä naikkone, joka luulee koko ajan tietävänsä kaiken paremmi ku muut. Hänen oma olemus ei ees sovi ammattiin vaan tänäänki hän patsasteli kauheen värisissä ylisuurissa rumissa kengissä...

Mä selvästi tajusin ettei mun panosta kovin korkeelle arvosteta :/ Muiden onnitellessa sitä akkaa mä vähin äänin laukkuni otin ja kohti ratikkaa lähdin. Matkalla ostin pari levyy suklaata ja kotiin päästyäni sohvalle lysähdin. Illalla nyyhkyleffaa kattoessani ja suklaata suruuni mutustellessani ulos sain itkettyy kaikkii niitä murheita ja hylkäämisen fiiliksii mitä mulle kertyny oli...

Täytyy kyl sanoo et kiittämättömyys kaiken palkka on. Jotkut mun lukijat mua itsekkääks usein väittää mut tietäisitte miten paljon oon antanu meidän putiikin eteen. Eihän tää mitään toiveduunia oo mut tässä hetkessä nyt ei oo parempaakaan ollu tarjolla. Mun tullessa taloon meininki muutenki ihan erilaista oli ja silloin vielä siinä uskossa olin et me ei mikskään halpaketjuks ruvettais. Mut nyt jo näyttäis siltä et meitä kohta ei erota jostain surkeesta henkkamaukasta...

Myöhään alkuyöstä mä kampaajaystävälleni soitin jotta hän vähän mun huonoo tuulta piristäis. Mut häntä ei tuntunu ollenkaan kiinnostavan mun työmurheet vaan lähinnä yritti tentata miltä mun ekat oro-kasvohoidot on tuntuneet ja et näkyykö jo tuloksii. Sanoin etten soittanu vastatakseni hänen uteluihin ja sanoin meneväni nukkuun. Söin vielä vähän lisää suklaata ja nyyhkytin itseni uneen...

Yks tuttu hoitsu kutsunu oli kavereitaan kotiinsa ystävänpäivän iltana. Meitä sit puolisen tusinaa paikalle ilmesty ja aika monella mukanaan skumppapullo oli. Mut aika nopeesti selvis ettei isännällä oikein kaikki kunnossa ollu. Hän väsyneemmältä vaikutti ku yleensä ja istui vaan nojatuolissaan alakulosena :/

Vähän ajan kuluttuu me muut kysäistiin mitä oikein tapahtunu olis ja et miks hän meidät ylipäätään kutsunu oli jos hän noin nega koko ajan kuitenkin oli. Hän ei edes vastaamaan vaivautunu vaan yritti kysymyksii väistellä. Mut päätellen siitä et hänen bf ei paikalla ollu niin aika helppo arvata oli et heille olis riitaa tullu tai jopa ero. Mä häntä lohdutella yritin sanomalla, että miehiä tulee ja menee eikä se maailmanloppu oo jos yhden kans ei asiat sujuis. Kaiken lisäks tää nykyinen ei häntä muutenkaan oo parhaalla tavalla kohdellu...

Pari kaverii alko jo kyllästyy hänen murjottamistaan kattoon kun hän ei suostunu kertoon mistä kyse oli. Niinpä mun kampaajaystävä nappas tuliaisiks tuomansa skumppapullon kainaloonsa ja nous tuolistaan sanoen ettei hän halua synkistellä tämmösenä päivänä vaan juhlistaa ystävyyksii. Hetken miettimisen jälkeen me päätettiin kohti klubeja lähtee ja tyhjentää yks pullo matkalla ;) Yritettiin kovasti suostutella mun hoitsuystävää tulemaan mukaan mut hän valitsi jäädä murjottaan nojatuoliinsa...

En kyl ihan tajuu miks Valentine's Day meillä ennen ystävänpäiväks muuttui. Alkuperäne ideahan on et se vietetään oman kullan kainalossa jotain romanttista tehden. Ihan viime vuosina se kyl Suomessaki on siihen suuntaan muuttunu mikä musta on hyvä vaan. Tietty mä olisin tänä vuonna viettäny oman Valentine's Dayn yksin joten ehkä siinä suomalaisessa juntimmassa versiossa on jotain hyviäkin puolii. Ja lasken sen varaan et ens kerralla mulla olis oma kulta taas kainalossa jonka kanssa jotain romanttista ja spesiaalia tehtäis ;)

Mun Kampaajaystävä kertoi juorun et eräs tuttu pariskunta eronnu olis. Mä aikoinaan kovasti kuolasin tän toisen perään, ku hän semmonen komee lihaksikas sonni siihen aikaan jo oli. Tuntui kans et hän mua vähän sillä silmällä silloin katseli. Niihin aikoihin hän varattu oli mut nyt tilanne tietty aivan toisenlaine. Kampaaja kovasti usutti mua ottamaan yhteyttä kun asiat muuttuneet oli. Niinpä hän toisen kaverinsa avustuksella mulle treffit järkkäs...

Etukäteen jo tiesin et tosi vaativasta ihmisestä kyse on. Hän kun varakkaasta suvusta on ja tottunu aina tahtonsa läpi saamaan. Poikaystävät on tullu ja menny eikä ilmeisesti hänen kanssaan ihan helpoista helpoin oo olla. Mut hyvää makua ja tyyliä ei kyl ikinä puuttunu oo. Niinpä mä hermostuksissani vertailin meikkejä ja vaatteita niin et myöhästyy meinasin koko tapaamisesta...

Me ei oltu nähty yli vuoteen ja hän lämpimästi halas mua niinku aina ennenkin. Hän sanoi haluavansa mulle ruuat tarjota koska hän ei viimeks mun kutsuille ehtiny tulla. Musta se tyylikäs ele oli ja yritin palkita sen olemalla niin hyväntuuline ja hymyileväine ku vaan osasin jotta selväks tulis että mä häntä arvostin.

Syönnin ja rupattelun välissä mä sit lipsautin että häneen aikoinaan hieman ihastunu olin ja et hän vieläkin tosi hyvältä näyttäis. Ja et hän varmaan aika monen miehen sais jos niin haluais. Sanoin ihmetteleväni et A hänet noin vaan on päästäny käsistään. Hän siinä sit kohteliaan vaivautuneesti hymyili ja sanoi että A:n toiveet vähän liian suuriks kasvoi. Hän sanoi tuntevansa sekä A:n että myös mut sen verran että muka tietää meidän arvostavan hänen sukunsa nimeä ja rahoja paremmin ku häntä itseään.

Niin hiljaseks menin etten oikein tienny miten olla. Sanoin etten A ole vaan että osaisin häntä kyl arvostaa ihan omana itsenään. Lisäsin et hänellä niin hyvä tyylitaju ja huolella treenattu kroppa on et hölmö olisin jos en sitä osais arvostaa. Hän kohteliaasti kiitti mut sanoi useimpien olevan täs asias aika samanlaisia. Kaikki kuulemma ekana tuijottaa hänen rahojaan ja olettaa automaattisesti hänen elättävän kumpaakin. Ja et silloin hän vois saman tien ottaa itseään paljon nuoremman ja söpömmän eli sellasen jota hän ei ilman rahojaan sais...

Hän huomas et alakuloseks menin ja sanoin ettei A juurikaan häntä nuorempi ollu. Hän nyökkäs ja sanoi että vielä muutama vuosi sitten se aika nuorelta näytti mut et A:n piirteet parissa vuodessa jyrkentyneet olis. Ja että hänestä itsestään ja musta myös näkee ettei enää ihan teinejä olla. Hän arvaavansa sanoi et mulla jotain stressii olis kun näytin muka väsyneemmältä kuin viimeks ja et mun olis hyvä ehkä ottaa samanlainen meidän yhteisen kosmetologitutun tehohoitosarja kuin mitä hän on ottanu. Että iho muutamas kuukaudes kovasti heleytyny olis vaikka hinta mulle varmaan aika suurelta kuulostava voiskin olla. Hän kans kehotti mua laittamaan vähän vähemmän peittävää puuterii jotta ihon oma väri tulis paremmin esille...

En varmaan järkytystäni hyvin onnistunu peitteleen ja silmät kosteina lähdin kohti ratikkaa suruuni suklaata mutustellen. Kotiovella sille kosmetologille soitin ja häneltä pyysin jo tälle viikolle aikaa ihoanalyysiin. Sen jälkeen valittais mulle sopiva ihoo heleyttävä hoitopaketti...

Kavereiden kans telkun ääreen kokoonnuttiin ku Suomen euroviisuu eilen illalla valittiin. Aika yllättyneitä oltiin ku suurin osa biiseistä jotain vanhahtavaa rokkii oli tai sit suomeks laulettuu iskelmää. Meillä skumpatki jäähdytettynä oli ja pientä naposteltavaa mukana mut biisi toisensa jälkeen vaan huonommalta kuulosti ja tunnelma latistu. Voittajan selvittyy me ei uskoo voitu mimmonen maalaispoikien rokkibiisi Suomesta lähtee maailmalle meitä edustaan. Muualla varmaan luullaan et meillä vielä viime vuostuhatta eletään...

Jäi harmittaan koska yhdellä biisillä olis tosi hyvät mahkut siellä finaalissa ollu pärjätä. Clarissan ja Joshin Top of the World oli meidän jokaisen suursuosikki ja aika pettyneitä oltiin et noin hyvä ja tarttuva kappale ei euroviisuks asti päässy :/ Musta niissä laulajissa jotain samanlaista vetovoimaa ja tyylii on ku meidän kaikkien palvomassa Kristassa :))) Tuomaritkin ihan innoissaan näytti olevan ku pääs enkkuu puhumaan heidän kanssaan oman junttikielen sijasta mut jostain syystä voittoo ei kuitenkaan tullu....

Musta jotenkin tuntuu et tässä maassa ei hyvää musaa ja hyviä leffoja arvostaa oikein osata. Mulla tapana on parin vuoden välein tyhjentää omat DVD-varastot ku hyllytilaa ei hirveesti pienessä kämpässä oo. Ja tottahan se on ettei oikein parii kolmee vuotta vanhempaa leffaa viitti enää kattoa ku filmaustekniikka ja kaikki efektit koko ajan kehittyy. Kymmenen vuoden kuluttuu nykyisille leffoilleki varmaan naureskellaan vähän samaan tapaan ku me naureskellaan nyt kasaripopille ynnä muulle vanhalle roskalle. Entisajan musan ja leffojen tekijät ei olis voineet ees uneksii mimmoset mahikset on tällä hetkellä näyttävää ja hyvältä kuulostavaa viihdettä tehdä...

Vähän aikaa sit mä taas omat dvd-varastoni siivosin ja läheiseen divariin niitä toiveikkaana kannoin. Mut annas olla miten pikkusielune ja luultavasti aika ammattitaidoton myyjä siellä sattui oleen. Hän hyvin happaman näkösenä mun filmejä tutki ja sanoi ettei hän yhtä poikkeusta lukuunottamatta niitä suostuis ottamaan. Hän sanoi mielihyvin ottavansa mun exän mulle ihan meidän loppuaikoina lahjoittaman Bergmannin Persoonan, jota en ikinä jaksanu kattoa paria ekaa minuuttia enempää :/ Hän sanoi että muita filmejä mun olis vaikea missään kaupaks enää saada...

Happamana divarista lähdin veks ja koska en filmejä myytyy saanu niin ei muuta vaihtoehtoo ollu ku roskiin heittää. Vähän hölmöltä tuntui niitä rikkoa ennenku heitin ne roskiin mut musta jotenkin ikävältä tuntuis se ajatus et joku veis ilmaiseks semmosta kamaa josta mä sentään aikanaan oon maksanu täyden hinnan. Mieluitenhan mä olisin ne myynyt mut ei kun ei...

Koska mulle ei viime päivinä tapahtunu oo mitään erityistä blogattavaa mä ajattelin toteuttaa erään lukijan toiveen. Hän halus tietää mimmonen mun lapsuus oli...

Täytyy sanoo et mä mikään tavallinen pieni poika en ollu. Mun leikit aika paljon tyttöjen leikkejä oli enkä missään vaihees kiinnostunu ollu jostain tylsistä leikkiautoista tai jousipyssyistä :D. Mun äiti mut monta kertaa yllätti penkomasta hänen korujaan ja meikkejään. Kun se tarpeeks monta kertaa tapahtu äiskä varmaan ymmärs etten mä siitä muuttuun tuu...Eikä kyse ollu siitä etteikö mulla olis ollu saatavil ns. poikien tavaroita, ne ei vaan mua kiinnostanu.

Mun äiti yksinhuoltaja oli eikä mulla isästä mitään muistikuvaa oo. Noin muuten meidän elämässä ei mitään kummallista ollu, mun sisko tais paremmin sopii siihen junttimeininkiin mitä lähiöissä siihen aikaan oli. Huonosti pukeutuvii aika ahdasmielisii ihmisii joista eroon pääseminen aikuisena mulle aikamoinen helpotus oli ;))) Muistan miten teininä aina junan keskustaan otin missä ihmisten pukeutuminen ja käytös ihan toisenlaista jo silloin oli...

Teininä sitten mulla aika pitkä suhde J:n eli mun exän kanssa oli. Ymmärrän kyl hänen katkeruuden eli niihin aikoihin mä aika itsekäs osasin olla. Mä huono koulussa olin ja hän sit todella hyvä, niinpä vaadin häntä aina mun läksyt ja esitelmät tekeen. Tiesin et hän tosi rakastunu muhun oli kun mulle se suhde taas ei hirveesti antanu. Olin koko ajan aikees lopettaa mut silloin olis pitäny enemmän opiskella jaksaa...Sit lopulta vaan sain päähäni kadota mitään ilmottamatta hänen elämästään....ja hän silloin siitä aika totaalisen rikki meni :/

Eikä hän edes mun eka kerta ollu. Mulla aika nuoresta asti oli suhteita vanhempien poikien ja miehienki kans joilta kaikenlaisii lahjoja aina pusertaa yritin;))) Erityisesti mieleen jäi eräs ihan kiva tyyppi, jonka kans suhde poikki meni hirveeseen tyhmään riitaan. Ja mä tietty päätin kostaa antamalla hänet ilmi kun siihen aikaan ala-ikäinen olin. Hän rukoili ja rukoili multa etten sitä tekis mut mä hirveet draamat vedin ja kostoo halusin :/ Niinpä hän oikeuteen meni ja jonkinlaisen tuomion sai vaikkei ikinä kiven sisään joutunukaan. Sitä tekoo en kyl kadu koska jos lakii rikkoo niin siitä kunnolla maksaa pitää. Sivistysmaissa niinku jenkeissä hän varmaan olis parikyt vuotta istunu....

Mä en kuulu ihmisiin jotka nostalgiaan takertuis. Mun lapsuus ja nuoruus ei huono ollu mut silloin meidän perhees ei rahaa riittäny kaikkeen siihen mitä mä olisin halunnu. Eli vaatteisiin, biletykseen, festareihin jne. Mun täytyy sanoo et nautin tästä hetkestä enemmän kun voin vähän enemmän ostaa ku silloin. Mä en vois kuvitella onnellinen olevani ilman ees kohtalaista elintasoo. Turha nyyhkii vanhojen aikojen perään kun nyt kaikki valikoimat ja mahdollisuudet paljon parempii on...