Huiskun takaa

Tuntuu aina yhtä masentavalta ku joku tuttu ihminen pettää mut vielä pahemmalta jos se tyyppi on vanha ystävä :/ Näyttää siltä et mun välit yhteen mun kaikkein pitkäaikasimmista ystävistä on menneet lopullisesti pilalle...

Pari päivää sit mun piti tavata mun hoitsuystävä kahvin merkeis ja myöhemmin hänen kanssaan iltaa pitkästä aikaa viettää. Mä Starbucksin edes varmaan vartin ajan seisoskelin eikä hänestä mitään kuulunu. Mä vähän ärtymään aloin kun en odottelusta yhtään pidä :/ Sit luurin otin ja hänelle soitin kysyäkseni missä mentäis. Mut hän sanoikin et hänen sisko tuli just Hämeenlinnasta kylään eikä siks voi lähtee...

Mä suutahdin tietty ja sanoin et hänen pitäis etukäteen kertoo eikä peruu enää sillä hetkellä ku oon jo paikalla. Sanoin et jos ei hän ilmestyis paikalle välittömästi niin hän olis dissannu mut. Hän hiljaseks meni ja sanoi ettei vois millään lähteä ku hänen sisko käy niin harvoin Helsingis. Ja että hän olettais että mä ymmärtäisin hänen mielestään selvän asian.

Sanoin et hän vois siskonsa mukaan ottaa mut jos hän ei paikalle ilmestyis niin mä siitä hyvin pahaa tykkäisin. Kuulin taustalta hirveetä säätöö ku he asiasta neuvotteli mut lopulta hän sanoi ettei millään nyt onnistuis :/ Sit hän sanoi et mentäis vaikka ens viikolla joku päivä kahville. Mun pinna lopullisesti paloi ja sanoin etten noin epäluotettavan ihmisen kans mitään treffejä enää suunnittelis...

Kahvii juodessani hänet naamakirjasta poistin ja hänen numerot kans mun luurista. Eilen illalla hän kuitenkin mulle soitti ja ihmetteli mun reaktiota joka hänen mielestä uskomaton oli. Sanoin et oletan et mun ystävät mua arvostaa ja käyttäytyy sen mukaan. Mä en kenellekään mikään kakkosvaihtoehto vois olla jonka voi ovelle jättää seisoon ilmottamatta mitään. Olisko hän ees koska soittanu jos en itse olis tarttunu luuriin? Sanoin et jos ystävänsä dissaa niin siitä sit maksaa hinnan...

Hän sit haukkui mut pikkusieluks ja draamaqueeniks ja sanoi et ehkä parempi sit olis ettei enää yhteyksii pidetä vaikka yli kymmenen vuotta tunnettu ollaan. Sanoin et whatever. Mulle olis ihan sama. Mulla ei oo aikaa dissaajille vaan semmosiin ystäviin keskityn joihin luottaa voi...

Kuulin juttuja et meidän putiikin ihmisiä on iltaa istunu porukassa aika monta kertaa. Kukaan ei vaan oo asiasta mulle kertonu et aika selvää on etten mä oo ollu toivottu mukaan. Parin pitkään ollen tyypin lähdettyy veks meille on uusien myötä päässy kehittyyn aika inside henkinen työilmapiiri...

Niinpä mä oon kans alkanu näyttää muille etten pilaa elämääni anelemalla niiden suosiota. Asiat lyhyesti hoidan eikä enää suurempaa haluu oo ryhtyy muuhun keskusteluun. En voinu kyl vastustaa kiusausta kysyy asioista tarkemmin mun esimieheltä ku jäin hänen kanssaan kahden kesken.

Sanoin et aika epäreiluu oli et niin vähän aikaa talossa ollu saa nyt vastuuta mua enemmän. Ja et koen et mua ei arvosteta tarpeeks. Hän aika yllättynyttä teeskenteli ja sanoi ettei oikein kuvitellu et olisin kiinnostunu vastuun lisääntymisestä. Ja et hän on jostain syystä kuvitellu et en välttämättä olis ajatellu tätä duunia pysyvänä ratkaisuna mun elämään! Sanoin että mistä hän semmosen käsityksen olis saanu. Hän ei vastannu yhtään mitään.

Kysyin myös suoraan et onko mun työnteossa ollu jotain huomauttamista koko tänä aikana kun oon talossa ollu. Hän vastas et oon työni tehny tunnollisesti mut et jotkut työkaverit olis joskus aiemmin kertoilleet vähän tulehtuneista väleistä. Takaisin tiuskasin et eikös noihin juttuihin yleensä vaadita kaks osapuolta vai laitetaanko kaikki aina mun piikkiin. Hän ei taaskaan mitään vastannu.

Lähdin pois ja takkini otin kun ei siitäkään keskustelusta paljoo irti lähteny. Rakkaalle äidilleni soitin ja hän ilahtui kuulleessaan musta pitkästä aikaa. Aloin vuodattaa työmurheitani hänelle ja hän niin lämpimästi kehotti mua olemaan ajattelematta liikaa muita. Mun pitäis vaan omista unelmistani kiinni pitää eikä liikaa ajatella mitä mieltä muut on. Lupasin tulevani ihan lähiviikkoina käymäänki...

En nähny ollu mun exää J:tä ku kerran meidän eron jälkeen. Silloin hän aika huonokuntoselta vaikutti :/ Koska meillä ei montaa yhteistä frendii oo niin voi helposti mennä montaki kuukautta ettei toisiimme törmätä...

Nyt hänen kanssaan pitkästä aikaa jutteleen pääsin ku hän erään asian kävi toimittaas meidän tutulle. Kun juorun kuulin hänen tulostaan niin päätin paikalle tulla katsastaan missä kunnossa hän olis. Hän edelleen aika väsyneeltä näytti mut selkeesti tsempannu oli psyykkisen kondiksensa kanssa ettei hän ainakaan ulospäin miltään avohoitopotilaalta enää vaikuttanu...

Hän mua totisena katsoi ja oli helppo huomata että hän vieläkin menneitä riitoja märehtiny itsekseen oli. Sanoin hänelle et oli kiva häntä nähdä mut et mä toivoisin että hän vois suhtautuu muhun vähemmän kaunasesti koska hänen kehon kielensä aikamoisesta epäluulosta kertoi. Hän siinä sit murahti ja sanoi ettei oo helppoo ollu sulattaa sitä miten mä muka häntä aikoinaan kohtelin. Ja että hän vasta nyt olis sinut sen asian kanssa ja pystyny jatkaan elämäänsä eteenpäin. Hän lisäs vielä odottavansa et maksaisin hänelle takaisin lisää "lainattuja" rahoja...

Sanoin hänelle et jokaises suhtees on kaks osapuolta ja ettei oo hirveen reiluu laittaa kaikkii ongelmii yhden syyks. Lisäsin että meillä oli myös paljon hyvii aikoja eikä me mun mielestä aina riidelty vaan vietettiin kans semmosta aikamoisen ihanaa laatuaikaa peiton alla ;))) Hänen olis vaan rohkeemmin pitäny silloin uskaltaa avata suutaan ja kertoo asioista joita hän olis halunnu. Koska hän aikuinen ihminen on eikä pikkulapsi niin silloin on pakko osata kertoo mitä toivoo ja mitä haluu...

Hän tuijotti mua silmiin ja pyys mua sanomaan välitinkö mä koskaan hänestä ihan oikeesti. Sanoin et kysymys oli aika loukkaava mut et tunteet muuttuu ajan kanssa. Se mikä tuntu aluks hyvältä jutulta ei ehkä sitä enää sit ollukaan ku ihmiset ja tarpeet muuttu. Mut siitä huolimatta mä olisin valmis jatkaan ollu paljon kauemminkin jos hän ei olis niin negaks ryhtyny mun elämäntavan ja rahankäytön suhteen. Kukaan ei täydellinen oo et jokainen joutuu miettiin onks ees kohtalaista suhdetta järkee hajottaa jos parempaakaan ei helposti löydä tilalle.

En voinu utelematta olla oliko hänellä uutta poikaystävää. Hän sanoi elämän olleen sen verran raskasta ettei oo halunnu sitoutuu vielä kehenkään kun on joutunu työpaikkaakin vaihtaan ja sairastelua ollu. Sanoin hänen näyttävän aika väsyneeltä ja ettei tekis hyvää koko ajan omia murheitaan vatvoa. Sehän oli juttu mitä hän meidän suhteen aikanakin jo teki vähän välii. Sanoin et murehtiminen vanhentaa niin sisäsesti kuin ulkosesti. Elämä on tehty elettäväks, ei kaunasena murjotettavaks....