Huiskun takaa

Tänään pitäis tuntua siltä että mun elämä on taas kulkemassa parempaan suuntaan. Sain nyt sen uuden duunipaikan mitä olin tässä koko ajan odotellu. Määräaikainenhan se on aluks vuoden loppuun mut ehkäpä mä saan jatkaa jos heillä on varaa pitää mut senkin jälkeen....

Jotenkin vaan mun pitäis olla iloisempi mitä olen. Nyt ei enää tartte lainata loputtomasti rahaa mutsilta ja yrittää selitellä sitä siskolle joka kateelliseks niistä rahoista tuli. Eikä mun tartte ees miettiä että voinko lähtee kaupungille jos mun lempparituoksu on päässy loppumaan tai meikin sävy on liian vaalea tähän vuodenaikaan et pitäis uutta ruveta ostelemaan. Lyhyesti sanottuna mä voin taas kuluttaa...

Mä vaan jotenkin tunnen oloni tällä hetkellä aika yksinäiseks vaikka mun asiat on paremmin mitä ne on olleet moneen kuukauteen :/

Jotenkin tuntuu et oon taas pikku hiljaa vajoomassa semmoseen itsesääliin ja alakuloon....en ees eilen lähteny Rihannaa kattomaan vaikka olin sitä keikkaa odottanu melkein koko kesän. Kun pitkin päivää vettä satoi niin aloin miettimään miltä mä näytän ihan läpimärkänä märissä vaatteissa ja tukka sekasena. Hietsun rannassa ku tuuli ja sade kyl voi olon aika epämielyttäväks tehdä...eikä silloin oikein voi fiilikseen päästä kun ei voi ees pukeutua niinku tommoseen tilaisuuteen haluis...

Harmittaa kyl koska noitten lippujen ostohetkellä mä ihan rahaton olin ja jouduin diilin tekemään mun kaverin kanssa jotta mä rahat tohon saisin. Koska hän suunnilleen samaa kokoa on niin annoin hänen valita mun vaatekaapista semmosta kivaa mitä hän halus ja hän kortillaan mulle ton lipun vastineeks osti. Hän yhdet mun suht käyttämättömät d&g farkut halus ja muutaman tosi vähän pidetyn paidan. Myöhemmin hän vielä yhdet kengät kävi hakemassa. Se lippu tuli mulle vähän liian kalliiks...

Kun mun fiilikset tohon konserttiin meni niin kavereilleni tota lippua tarjosin ja yks mun frendeistä löyskin jonkun tuttunsa joka siitä mulle muutaman kympin maksoi. Niinpä sit semmonen aika köyhän näköinen tosi mauttomattomasti pukeutunu mies kävi sen multa hakemassa....ja kaiken lisäks sadekin loppu sen jälkeen :((( Joskus sitä vaan ihmettelee mitä mun pitäis tehdä jotta mun huono onni joskus loppuis...

Kovasti oli mun vanha rakas koulukaveri muuttunu sitten viime näkemän. Ennen hän semmoinen itseään ja muita pelkäävä nörtti oli ja nyt hän puku päällä suoraan jostain tilaisuudesta oli tulossa. Itsevarmuutta ja hyvää käytöstä oli nyt vaikka muille jakaa....niin se maailma muuttuu.

Hän siinä kahvia juodessa sanoi mulle että hän on joutunu vuosikausia psykoterapiassa käymään jotta hän oman ittensä löytäis ja että nyt lopulta hän tuntee päässeensä eroon menneisyyden taakasta ja myös siitä mitä meidän välillä tapahtu :/ Huomasin kuinka hänen sormet jäi siinä vaiheessa lautasliinaa näpräämään kun hän sanoi että ei meinannu vuosiin päästä elämässään eteenpäin. Koska mähän katosin käytännössä silloin sanomatta sanaakaan koska ajattelin että muuten sama tilanne jatkuis loputtomiin :/

Siinä hän sitten katsoi minuun syvillä tummilla silmillään ja sanoi että hän tuli tapaamaan mua koska terapian kulkuun kuuluu se että pitää lopulta se menneisyys pystyä kohtaamaan silmästä silmään. Ja sanomaan että on omasta mielestä kokenu vääryyttä ja tullu syvästi loukatuksi. Mä siinä sitten en oikein tienny miten olis pitäny olla ja mitä sanoa. Mut hän itse sai sanotuksi mitä haluskin sanoa.

Jonkin aikaa siinä sitten juteltiin. Puhuttiin kaikkee niitä näitä siitä miten meidän elämä on viime aikoina sujunu. En kyllä kehdannu sanoa että ilman töitä olen vaan sanoin ihan muutaman viikon kuluessa siirtyväni uuteen vaatetusalan työhön mikä itse asiassa on varmaan tottakin. Odotan sen yhden putiikin viestiä tässä ihan lähipäivinä ;)))

Kun lähdettiin pois niin hän sanoi että nyt hän on valmis lopultakin jatkamaan elämäänsä ilman että joutuu enää ajattelemaan mitä joskus tapahtu...Hän toivotti mulle hyvää jatkoa ja sanoi ettei enää kanna mulle kaunaa. Ja että meidän varmaan olis parempi nyt jatkaa omia elämiämme ilman sen suurempia yhteydenpitoja... Mun varmaan olis pitäny olla hyvinki helpottunu mut mä tunsin silloin oloni aika yksinäiseks...

Joskus tuntuu siltä ettei menneisyys ikinä jätä rauhaan. Mä eilen soiton sain mun kouluaikojen kaverilta josta aiemminkin teille kertonut olen. Hän siis on se joka aikoinaan muhun kuolettavasti ihastunu oli, teki mun läksyt ja takertui muhun uskoen että mä myös häntä samalla tavoin rakastaisin. Mä itse olin taas niihin aikoihin paljon pinnallisempi kuin mitä oon nyt ja lähinnä häntä hyödyn kannalta silloin ajattelin...

Jälkeenpäin hän sitten jotenkin tarvetta tuns tilit selvittää ja hän viime vuoden puolella pomppas esiin kertomaan kuinka paljon häneen sattui ja miten tyly mä häntä kohtaan olin. Lukion jälkeen mä yhteydet vähin äänin katkaisin kun tunsin ettei meillä toisillemme enää ollu mitään annettavaa. Sillä mun mielestä hänen oli silloin turha jatkaa roikkumista vaan siirtyy eteenpäin niinku mä itsekin tein.

Se että hän jälkeenpäin syytti mua siitä että sain hänet silloin niin hajalle on musta silti tosi raukkamaista :/ Kuka nyt kouluaikoina on vielä niin kypsä ollu että on muiden tunteita hirveesti osannu ajatella. Elämä on kuitenki semmonen aikamoinen kasvun paikka että musta on aika turha syyllistää ketään siitä mitä joskus kauan sitten olis pitäny tehdä tai jättää tekemättä. Se että hän on vuosia käyny terapiassa kertoo vaan siitä että hän itse ei oo tasapainone ollu milloinkaan ja nyt sitä asiaa ihan oikein yrittää korjata :)))

No me tavataan ja jutellaan kun hän sitä niin kovasti tuntui toivovan. Mut mitään yksipuolista syyttelyä mä en suostu kuuntelemaan...